V * 3. KÄÄRMESORMUS

Seuraavana kesänä istun näköalatuolissani huikaisevan sinisen järveni rannalla. Pikkuinen mökki ottaa aurinkoa takanani. Silmät puoliummessa se hyräilee jotain onnen sadelaulua. Mökkikö hyräilee? Niinpä niin… Ihan selvästi kuulen sen ja hämärä kuva häivähtää mielessäni.

  

Muistatko? kuiskaa tuulikin. Kalliosaari, tulivuori…

 Löysitköhän minut? Tai sen, mitä minusta oli jäljellä, jos nyt yleensäkään mitään niissä helvetillisissä lieskoissa pystyi jäämään? Sormuksen ehkä? Palaisiko sormus sellaisessa  kuumuudessa? Kyllä kai, jos mikään ihme ei säilö sitä koteloonsa... Jos et silloin löytänyt, niin koska? Joko tässä elämässä? Ja mihin sinun sormuksesi joutui?

Menneeseen ajautumisen keskeyttää veneen kokan kolahtaminen laituriin.

- Käytäisiinkö katiskoilla? Laitetaan muuan verkkokin.

  

Laskeudun portaat ja istuudun paattiin. Vetäisen airoista ja vene käännähtää läheistä niemeä kohti.

- Koeta nyt soutaa edes vähän sinnepäin, minne pitääkin! Mitä sinä oikein meinaat? räsähtää kokasta, mutta säästän itseäni ja mietin omiani.

  

Soudan järvelle merkkikukkujen luokse. Tapsa nostaa katiskan ja tiputtaa siitä muutaman ahvenen saaviin. Sitten hän heittää pyydyksen kauemmas selälle ja tarttuu verkon puikkariin. - Nyt koeta pitää suunta suunnilleen suorana. Aamu saa näyttää, kannattiko tämä.

  

Hän laskee verkot, minä soudan. Nukkumaan mennessä väsy painaa ja uni tulee kutsumatta.

  

Aamulla herään Taimin lauluun. Hän vetää täysillä yhtä suosikeistani. ”Metsälammen rantaan torppaan punaiseen sinut elämäntoveri vien…”

  

Sisarella on hyvä ääni ja kuuntelen sitä siinä venytellessäni. Taimi istuu kiikussa ja rönähdän laiskasti hänen viereensä. Hilla ilmestyy saunan suunnasta kylmälaukun kanssa Heimo ja Sulevi kintereillään.

- Joko se on rillauksen aika? hän kysyy naureskellen.

- Rillauksen aika on silloin kun sen aika on, saa hän selkeän vastauksen ja minä siirryn grillikatokseen tulitikkuja etsimään. 

  

Myöhemmin hiivin näköalapaikalleni harmitellen, miten koko aurinkoinen aamupäivä on kulutettu keskinäiseen kinasteluun ja tyhjänpäiväiseen möksötykseen.

Sellaistako elämää olimme tosiaankin halunneet? Nyt, kun ahdistus muuten jo vetää  lonkeroitaan kauemmaksi?

Annan katseeni upota järven kimalteeseen. Jostakin kantautuu kahvin tuoksu.

  

Mieleni on musta. Tunnen yhä känää miestäni kohtaan. Eikö tämä muista, mikä päivä tänään on? En kyllä muistutakaan! Sitten päässä häivähtää epävarmasti: Miehen velvollisuusko on aina muistaa ensimmäisenä? Ajatus häipyy kuitenkin saman tien.

  

Eteeni ilmaantunut utuinen hahmo koskettaa lempeästi poskeani, muuttaa katseeni suuntaa niin, että näen pihalle. Yllätyn huomatessani Selenan ja Helenan istuvan mökin portailla. Liityn heidän seuraansa ihmetellen, miksi he vaikuttavat niin surkeilta. - Mikä nyt on?

  

Tontut vilkaisevat toisiinsa, vaikenevat.

- Tultiin hyvästelemään, Helena virkkaa viimein vaisusti.

- Yhteinen tiemme päättyy nyt. Monien elämiesi kohtauspiste kulkee kohti täyttymystään etkä enää tarvitse meitä, Selena selittää juhlallisesti.

- Kuolenko minä? kuiskaan järkyttyneenä. Olenhan tiennyt, että kaikesta on joskus päästettävä irti, mutta että elinikäisistä ystävistä eroaminen olisi nyt jo edessä... Entä Tapsa ja lapset? Siskot?

  

Otan tonttuystäviäni kaulasta, nyyhkäisen. Vuosikymmenten unenomaiset kohtaamiset pyörivät ajatuksissani, vaikka ne aikuisiässä olivatkin ihan vain joskus hipaisseet. Silti ne kaikki ujuivat alitajunnan hämyissä selkeinä, tuoreina... 


Selena työntää minua kauemmaksi, katsoo silmiin. - Et toki, siihen on vielä aikaa… Ymmärrät kyllä ihan kohta... Mutta kuulehan, kirjoita muistiin kaikki, mitä olet kokenut… Niin meidän kanssamme kuin muutenkin… Se auttaa sinua hyväksymään tämänkertaisen tiesi kaikkine kuoppineen kuin kohoumineenkin…

- En halua nähdä kun lähdette, soperran. En ymmärrä, mitä ystävä tarkoittaa. 

- Muistattehan, että rakastan teitä aina?

  

Suljen pienet ystäväni hetkeksi syliini ja pakenen sitten mökkiin. Rauhoituttuani palaan terassille, mutta portaat ovat tyhjät. Haikeana kävelen rannalle takaisin ja istahdan raskaasti penkereellä odottavalle tuolille. Utupilvikin on hajonnut. Olen täysin yksin.

  

Äkkiä vieressäni rasahtaa ja häpsähdän houreistani. Silmissäni kiemuroi yhä kyynelten usva. Tapsa kohottaa kädellään leukaani. 

– Sataako täällä? hän naurahtaa ja ojentaa jotakin. 

- Löysin tämän silloin kun käytiin siellä laavapaikalla. Muistatko? Säästin sitä sinulle yllätykseksi, halusin antaa sen vasta tänään, hääpäivänä… Katsohan. Minusta siinä on jotain tuttua… Ihan kuin olisin nähnyt sen ennenkin.

  

Kun kurkotan ottamaan vastaan lahjaani, käteni liike pysähtyy. Maailma kiepsahtaa radaltaan. Ääretön helpotuksen ja ymmärryksen aalto valahtaa olemukseeni.

  

Mieheni kämmenellä olevasta sormuksesta välähtävät käärmeen meripihkaiset silmät.  

IV * 4. ON OLLUT IKÄVÄ

Jälleen uusi kevät saapuu kohisten, hankia tiiviimmiksi humautellen. Sydämen sopukoissa talven piilotellut kaipaus kaivertaa tunnelin pinnalle ja täyttää vähitellen pään ajatuksilla; olisi lähdettävä, on niin ikävä. Hankikin varmaan jo aamuisin kantaa…

  

Polte veressä kasvaa, ei anna rauhaa. Ahdistus pakottaa liikkeelle, etsimään helpotusta sieltä, mistä se aina on löytynyt. Tapsalla on työnsä, joten mukaan hän ei lähtisi ja minulla onkin tarve päästä ehdottomaan yksinäisyyteen. Lapset ovat opiskelemassa kaukana etelässä, joten heitäkään ei tarvitse ajatella.

  

Pakkaan summanmutikassa jotain mukaan, perillä kyllä jotain riepua päälle löytyisi. - Menen nyt! Tulkaa perässä, huikkaan lähtiessäni saunan ovesta Annalle ja Kaapolle, jotka talven tullen ovat kuulemma muuttaneet kaupunkiin. Hekin.

Väylä on luminen, hyvin aurattu. Matkan varrella poikkean kauppaan. Tunnin ajomatkan jälkeen on käännös pienemmälle tielle. Siinä on polanteita ja uria. Pikkuinen kulkuväline käväisee niissä kaikissa; se suorastaan etsii jokaisen töyssyn.

  

Puristan rattia ja tärisen. Kurkkua kuristaa. Olen jo niin lähellä, että tuskin maltan mataa nämä viimeiset kilometrit!

  Odota, voi, odota...

Pysäköin vihdoin tien reunaan, josta näkyy lapsuuskodin ulkoseinä. Sukset ensimmäiseksi lumipenkalle, sitten reppu. Kärsimättömänä konttaan penkereelle, se pettää alla ja uppoan haarojani myöten. Sihautan voimasanan. Se tulee luonnostaan, puhkaisee hällä väliä -kuplan ja saa minut kimpaantumaan. Ihan änskälläkin temmon jalkani suksien päälle ja onnistun kiinnittämään siteet. Reppu selkään ja suunta päättäväisesti umpihangen läpi kohti mökkiä.

  

Kotimökillään lomailevat serkkutytöt Hilma ja Venla sattuvat osumaan siihen hiihtolenkillään. He tarkastelevat minua ihmeissään, varmistavat vielä, että ihanko yksin minä sinne kylmään mökkiin olen menossa ja kutsuvat sitten tulemaan heille, jos liian kylmältä tuntuisi. Kyllähän minä tiedän, että serkut kauhistelevat mielessään hulluuttani, mutta en sano mitään, lupaan vaan…

  

Moikkaan kaukaa kotitaloa ja pakotan karvaan tunteen väistymään. Silti se jää kirveltämään jonnekin takavasemmalle. Jos asiat olisivat menneet toisin, voisin nyt jäädä siihen lumessa rämpimisen sijaan. Olisin voinut pitkin vuotta, toisin kuin nykyiset omistajat, jotka hädin tuskin kerran kesässä siellä piipahtavat, kaukana kun asuvat.

  

Hanki kantaa paikoitellen, toisinaan se yllättäen imaisee jalkani sisäänsä juurta myöten, mutta sisulla ponnistan ylös aina uudelleen ja uudelleen. Hikoilen, kiroilen ja tunnen olevani terveempi kuin aikoihin; onhan minulla nyt taas päämäärä, tieto, mihin olen menossa!

  

Pikkuisen mökin terassille päästyäni luulen kuulevani huokauksen.

  Vihdoinkin! On ollut niin ikävä...

Syleilen valkoiseksi maalattua kannatinpuuta.

  Niin minullakin.

Liikuttuneena sovitan avainta lukkoon. Kylmyys ja koleus tulvahtavat vastaan. Laita pesään tuli, niin lämpenee, narahtaa ovi. Näin talvella jäähtyy väkisinkin. Huh, niinpä näkyy.

  

Kaikkein ensimmäiseksi temppuilen tikapuiden juurelle, nousen katolle ja kopistelen irti piipun suojaksi syksyllä laitetut, siihen kiinni jäätyneet laudat. Tasapainoilen takaisin tikapuille. Katolla on petollista, pehmeää lunta; jos nyt putoaisin, painuisin syvälle kinokseen eikä pelastusta hevillä löytyisi, tuskinpa kukaan tietäisi tulla auttamaankaan. Olen ihan oman onneni nojassa.

  

Sytytän takkaan syksyllä valmiiksi laittamani tuohet ja pönkkään ne muutamalla ohuella halonluiskalla. Näin alussa on mökin herättelyssä oltava hellävarainen. Tähän vuodenaikaan se ei ole puhetuulella; sen leukapielet ovat jäykistyneet pakkasen kourissa. On vain odotettava sen jäsenten sulamista ja sydämensä liekin roihuamaan pääsemistä.

  

Kun tuli ahmii kunnolla kuivia koivupuita, nostelen patjan ja matot ulos, hiihdän aittaan ja lastaan liiteristä hakemaani pulkkaan peitot ja tyynyt ja vedän ne nyt jo pehmenneen hangen yli mökin terassille. 

IV * 2. MIRANDA

Sydän pompottaa kärsimättömyyttään. Vielä yli tuon pikkuisen sillan, jonka alla enää vain harvoin virtaa muuta kuin vähäinen puro. Ennen se oli varsinkin keväisin kuohuva, pauhaten eteenpäin syöksyvä. Veipä se joskus osan sillastakin mukanaan läheiseen järveen hätäpäissään vyöryessään.

  

En näe kunnolla tietä. Se kiemurtelee edessä epämääräisenä, suuntaa näyttäen. Tapsa on mennyt omaan kotitaloonsa, vähät välittänyt tästä minulle tärkeästä, pienen maailmani rakkaimmasta paikasta. 

Oi, kunpa voisinkin lopettaa jo tämän matkaamisen! Saisin ikuisesti jäädä kotirannan lohduttavaan syliin, joka perillä odottaa!

Vielä viimeinen hidastus, rinnan tukahduttava paino ja kurkun puristus hellittävät hieman. Jarrutus ja käännös vasemmalle. Otan vauhtia, sillä alkuosa tiestä on vielä märkää ja pehmeää. Nyt eturengas sitten kuitenkin jämähtää sateen pehmentämään syväykseen eikä änähdäkään.

  

Sammutan moottorin, taon nyrkeilläni rattia, rötkötän sen päällä ja raivoan... Kukaan ei tule kysymään, mikä hätänä. Yhtään ihmistä ei ole koko niemellä – olen yksin, täysin oman itseni varassa!

  

On käytävä ensin tarkistamassa, onko kaikki hyvin, päätän pettymyksen ensimmäisten siivujen ohennuttua. Kaivan mökin avaimet laukusta ja jatkan jalan. Polku avautuu eteeni kuivana ja neulasten somistamana. Se olisi hyvinkin kantanut pikku Tyrrini. Tuokin äskeinen pehmeä kohta on ollut vuosikymmeniä työn alla, ajatuksissa ainakin…

  

Aistini vastaanottavat kesän varhaiset henkäykset. Oravat hupailevat puissa, puikkelehtivat oksien seassa. Etpä saa-a kiinni, etpä saa-a kiinni…

  

Annan niiden rauhassa touhuta, tuttujahan niiden leikit minulle…

  

Vasemmalla pilkottaa Viljamin uusi mökki. Niin, kauan hän ei siitä ehtinyt nauttia. Ravistan murheen häivähdyksen mielestäni ja jatkan matkaani. Ensin voimattomin jaloin, mutta vähitellen ne saavat virtaa lähestyvästä tapaamisesta ja loppumatkan melkein jo juoksen. Nousen portaat, sovitan avainta lukkoon ja avaan oven. Pönkkään sen auki ja palaan portaille. Katson ympärilleni, levitän käteni syleilyyn.

  Olen tullut!

Ääneni kiirii pitkin rantaa.

  

Juoksen aitalle, näpelöin oven auki ja jätän sen siten, raotan vielä ikkunaakin, että tuuli puhaltaisi viikkojen tunkkaisuudet ulos. Tervehdin grillikatosta. Silitän sen harmaata hirsikerrosta. Ruosteinen grillitorvi rapsauttaa kyljestään ruskean levyn. Tulit taas, se murahtaa tyytyväisenä.

  

No tietysti! vastaan ja kiiruhdan puisen kiikun syliin. Se liikahtaa hieman ja auttaa minua löytämään parhaimman asennon.

Käännyn katselemaan järvelle. Sen sininen hohde häikäisee ja kimallus ottaa silmiin. Sisälleni hulvahtaa ääretön onni.

  Kiitos, kun sain vielä tulla!

Täytettyäni kehoni ja sieluni jokaisen sopukan kotirannan ikuisesti väräjävän rakkauden atomeilla palaan lapion kanssa autolleni, kannan hiekkaa sen jalkojen alle ja työnnän oksia vahvikkeeksi. Ei tulosta. Rengas liikahtaa, mutta uppoaa vielä vähän syvemmälle.

  

No mikä nyt mättää? puhisen ja kannan lisää oksia ja hiekkaa. Näkymättömät kädet kannattelevat omiani, renkaan kaivaman kuopan reunama kiinteytyy ja kas, eikös kohta auto lähdekin pienen tuumauksen jälkeen liikkeelle ja vierii hitaasti mökin pihalle. Tuuletan ja hihkun.

  Niin sitä pitää! Kelpo ratsu!

Asettelen astioita, siirtelen tavaroita. Pyyhin pöytiä, tuoleja ja lattioita. Asettaudun aittaan. Sinne valmistan kahteen sivustavedettävään puusänkyyn pehmeät, patjoiltaan liiankin pehmeät nukkumapaikat. Istun sängyssä, luen, kulutan aikaa.

  

Jotain kuitenkin puuttuu. Tämä paikka ei taida nyt ollakaan oikea tälle tapaukselle. Kaipaus, kaikennielevä Tapsaikävä patistaa miettimään muita asioita enkä enää viihdykään. Nojaan sängyn seluspuuhun ja vähitellen katseeni hidastuu, pysähtyy. Se ikään kuin kääntyy sisäänpäin...           

  

Nopea vilahdus… Pelkkä häive, mutta ennättää silti syöttää ajatuksiini tiedon. Kuin Anna ja Kaapo olisivat ilmoittaneet muuttaneensa mökkitontuikseni ja heillä on nyt se kirja mukanaan… Hassua.

  
Äkkiä onkin pimeää. Miten se on mahdollista, vuoden valoisimpana aikana? Siristelen silmiäni, olotilani muuttuu... näyttää siltä kuin olisin kulkemassa kohti tulen loimotusta… Samassa olenkin jo sujahtanut mustalaisten nuotiopiiriin. 

* Kotona taas (jatkuu)

Pilvi rupeaa itkemään ja istuudun tien vierelle. Silmissäni hämärtää omituisen tutunoloisesti. Hämmennyksissäni ravistan päätäni ja rupean availemaan lapsen pukua. Työni keskeytyy kun äkkään eteeni ilmestyneen harsomaisen olennon. Tämä virnistää veitikkamaisesti.

- Oi, Selenahan siinä! oivallan ja kohottaudun haltioissani.

- Missä olet ollut? mieleeni häivähtää kysymys, mutta samassa joudun syventymään Pilvin olotilaan ja siitä jälleen kohottautuessani huomaan Selenan hävinneen.

Illemmalla vetäydyn rannalle. Pilvi nukkuu vaunuissaan rantakuusen varjoissa. Aurinko helmeilee järven sinisillä laineilla, jotka hiljaa liplatellen pussailevat rantahietikkoa.

Heittäydyn pitkäkseni ja nostan käsivarteni päänaluseksi. Voiko tämän ihanampaa paikkaa olla päällä maan? Oi, kiitos. Kiitos!

Viereltä kuuluva kahahdus saa minut raottamaan silmiäni. Ei kai täällä käärmeitä pitänyt olla? Vieraat nähtyäni pomppaan riemastuneena pystyyn. Selena ja Helenahan siinä seisovat minua katsellen. Helena kannattelee sylissään somaa tonttupoikaa.

Halaan heitä kaikkia. Hartaasti. Pikkuinen poika tarkastelee minua silmät pyöreinä.

- Hei! Kutitan lasta leuan alta. - Sinäpä oletkin uusi tuttavuus. Mikä sinun nimesi on?

- Tämä on Teemu. Helena kohottaa lastaan ylpeänä ja laskee hänet syliini. Vien Teemun kurkistamaan Pilvin vaunujen sisälle ja siirrän hyttyssuojan syrjään. - Katso, tässä sinulle leikkitoveri, jahka kasvatte, virkan. Tonttupoika nauraa hersyvästi ja kurottaa kättään tarttuakseen Pilvin jalkaan, joka lepää rentona lakanan päällä.

- Annetaan Pilvin vielä nukkua, että on sitten herättyään paremmalla tuulella, kuiskaan ja luovutan Teemun Helenalle takaisin voidakseni varovasti laittaa oman tyttöni pyöreänä rusottavan jalan piiloon lakanan alle.

  

Istahdamme rantapenkereelle.

- Ja nyt minä kyllä haluaisin saada tietää, mitä kaikkea tällä välin on tapahtunut, aloitan ystävieni puoleen kääntyen.

  

Nämä katsahtavat toisiinsa.

- Mitäpä täällä... Tehtävät pysyvät samanlaisina, yleensä... No, tietysti tuo Teemu ja hänen isänsä ovat uusinta uutta… 

  

Kysyn varovasti, ovatko Anna ja Kaapo vielä näillä seuduilla.

- Totta kai, minnepä ne olisivat menneet? Kaapo työjelee nykyään saunatonttuna ja Anna auttelee parhaansa mukaan mitä nyt kotitöiltään joutaa.

- Entä Rennen porukka? Pidättelen hengitystäni.

- Ne muuttivat muualle, kun Reija tapasi uuden miehen.

- Toivottavasti vielä heitäkin näen, kun nyt täällä enemmän rupean oleskelemaan, henkäisen. - Ihanaa, että pystyn näkemään teidät taas!

  

Vaiteliaina heittäydymme penkereelle, Teemukin on nukahtanut ja loikoo nyt ylempänä.  Sitten vaunuista ilmoitetaan hennosti, että jotain tarttis tehdä, joten joudun kampeutumaan ylös. Hämmästyen huomaan olevani kaksin Pilvin kanssa, tontut ovat häipyneet sanaa sanomatta. Vai... olinkohan uinahtanut vain?

Taas?