* On ollut ikävä (jatkuu)

Vielä on haettava loput tavarat autosta ja niin palailen Tyrrin luo hiljoksiin, jälkiäni seuraillen. Ahdan viimeisetkin reissuun varaamani tarvikkeet pulkkaan samalla ihmetellen, mihin oikein niin paljon tarvitsenkaan ja lähden paluumatkalle.

  

Pääsen ihan onnellisesti rinteen yläosaan saakka, mistä mökin punainen hirsiseinä jo pilkottaakin, kun takanani tähän asti kiltisti seurannut ahkio poikkeaakin kevyempänä hangen päälle ja aloittaa nopean kilpajuoksun. Minkä juoksun? Enhän minä pääse latua pitkin juuri sen nopeammin kuin aiemminkaan!

  

Estääkseni pulkkaa törmäämästä puihin joudun nykäisemään sitä narusta, jolloin se pysähtyy ja kiepsahtaa hetkessä nurin. En sano mitään. Mitäpä se hyvejäisi? Kiihdyttäisi vain enempään raivoon. Kerään tavarat uudelleen, pulkka toistaa kohta saman tempun ja kippaa tällä kertaa sisältönsä aitan nurkalle. No johan nyt on p… En löydä kunnon raakaa sanaa, joten nielaisen ne muutkin ulos pyrkivät, ryöhällän ja kokoilen taas tavarat. Uupuneena väännän ne sisälle, kontaten.

  

Mutta vielähän niitä lisäpuitakin tarvitaan. Siispä hiukkasen itseäni palauteltuani suksin liiteriin pulkka perässäni, keinottelen hangenreunalta alas oven luo ja koetan tempoilla oviaukkoa suuremmaksi. Saan sen kuitenkin vain raolleen ja pujottaudun siitä sisälle, ladon valloittamastani raosta puita pulkallisen ja pujottelen takaisin. Sieppaan vielä lähtiessäni oven vierestä lapion mukaani. Koetan laajentaa sillä oven edustaa, mutta lumi on jäätynyt siihen, voimieni ulottumattomiin. 

  

Jostain syystä liiteri vaikenee, vaikka kuinka täytän raskaimmat temppuilut elämöinnilläni. Onkohan se loukkaantunut siitä, kun syksyllä jäi pino halkoja ulkopuolelle, seinän viereen, vaikka sisälläkin olisi jo tilaa ollut ja ne olisivat kuivuneet siellä paremmin? No, möksötystä löytyy kaikkialta ja kyllä se tämäkin vielä iloksi muuttuu!

  

Kun puut ovat rappusten edessä, hiihdän lapion kanssa käymälään. Senkään ovi ei änähdäkään, joten joudun pudottautumaan suksilta, hupsahdan lumeen mahaa myöten ja pääsen ensimmäiseksi lapioimaan itseäni irti hangesta. Sen tehtyäni onnistun väljentämään oven edustaa sen verran, että luikerran sisään. Hiki valuu selkää pitkin ja puuskutan väsymyksestä.

  

Koeta kestää, pikkuinen, narahtaa lämpöistuin lohtuisesti, kun viivähdän siinä tuokion. Taputan sitä. Älä huoli, tämä on tehty ennenkin eikä loppua näy, vastaan. Tämä rakkaus vaatii aina yhtä paljon, mikä ei kuitenkaan vähennä tunnetta pisaraakaan. Rakkauden eteen on jaksettava tehdä töitä, you know, virnistän.

  

Verkalleen, suksi kerrallaan huppuroin mökkiin takaisin. Istahdan hetkeksi, haukkaan jotain pientä kurnivan mahani rauhoittamiseksi ja hörppään viiniä.

  

Kun hengitys tasaantuu, petaan vuoteen nukkunurkkaan, istahdan takkatulen lämpöön ja tartun kirjaan. Pian en kumminkaan näe enää lukea, joten siirryn katselemaan hämärtyvään pihapiiriin. Lumen pinta on koskematon, vain omat tuppurointini jäljet erottuvat. Aitan nurkasta lähtevät jäniksen jättämät hyppyloikat. Tuulen kantamia risuja viruu hangella. Mitään muuta ei näy.

  

Kun takka hiipuu, lämpöasteita on jo parisenkymmentä. Koska ulkona tuntuu kuitenkin pakkanen kiristyvän ja tiedän mökkini hataruuden, puen päälleni toppahaalarit, suljen pellin ja kaivaudun täkkien alle.

  

Nukun heräilemättä ihanan hiljaisuuden rikkumattomassa rauhassa.

  

Aamulla silmiä raottaessani huomaan, että on vielä hämärää. Kun uni kaikkoaa, vilkaisen sisälämpömittaria. Se näyttää tasan nolla astetta. Ulkona taitaa ollakin kunnon pakkanen. Nyt takkaan tuli ja heti!

  

Käperryn sängyn lämpöön kuuntelemaan liekkien rätinää. Koetahan kulta vielä nukkua, kuulen tuudittavan hyminän ja arvaan, että mökin jähmeys on väistymässä.
  

Nukahdan hiljaiseen huminaan. 

IV * 2. MIRANDA

Sydän pompottaa kärsimättömyyttään. Vielä yli tuon pikkuisen sillan, jonka alla enää vain harvoin virtaa muuta kuin vähäinen puro. Ennen se oli varsinkin keväisin kuohuva, pauhaten eteenpäin syöksyvä. Veipä se joskus osan sillastakin mukanaan läheiseen järveen hätäpäissään vyöryessään.

  

En näe kunnolla tietä. Se kiemurtelee edessä epämääräisenä, suuntaa näyttäen. Tapsa on mennyt omaan kotitaloonsa, vähät välittänyt tästä minulle tärkeästä, pienen maailmani rakkaimmasta paikasta. 

Oi, kunpa voisinkin lopettaa jo tämän matkaamisen! Saisin ikuisesti jäädä kotirannan lohduttavaan syliin, joka perillä odottaa!

Vielä viimeinen hidastus, rinnan tukahduttava paino ja kurkun puristus hellittävät hieman. Jarrutus ja käännös vasemmalle. Otan vauhtia, sillä alkuosa tiestä on vielä märkää ja pehmeää. Nyt eturengas sitten kuitenkin jämähtää sateen pehmentämään syväykseen eikä änähdäkään.

  

Sammutan moottorin, taon nyrkeilläni rattia, rötkötän sen päällä ja raivoan... Kukaan ei tule kysymään, mikä hätänä. Yhtään ihmistä ei ole koko niemellä – olen yksin, täysin oman itseni varassa!

  

On käytävä ensin tarkistamassa, onko kaikki hyvin, päätän pettymyksen ensimmäisten siivujen ohennuttua. Kaivan mökin avaimet laukusta ja jatkan jalan. Polku avautuu eteeni kuivana ja neulasten somistamana. Se olisi hyvinkin kantanut pikku Tyrrini. Tuokin äskeinen pehmeä kohta on ollut vuosikymmeniä työn alla, ajatuksissa ainakin…

  

Aistini vastaanottavat kesän varhaiset henkäykset. Oravat hupailevat puissa, puikkelehtivat oksien seassa. Etpä saa-a kiinni, etpä saa-a kiinni…

  

Annan niiden rauhassa touhuta, tuttujahan niiden leikit minulle…

  

Vasemmalla pilkottaa Viljamin uusi mökki. Niin, kauan hän ei siitä ehtinyt nauttia. Ravistan murheen häivähdyksen mielestäni ja jatkan matkaani. Ensin voimattomin jaloin, mutta vähitellen ne saavat virtaa lähestyvästä tapaamisesta ja loppumatkan melkein jo juoksen. Nousen portaat, sovitan avainta lukkoon ja avaan oven. Pönkkään sen auki ja palaan portaille. Katson ympärilleni, levitän käteni syleilyyn.

  Olen tullut!

Ääneni kiirii pitkin rantaa.

  

Juoksen aitalle, näpelöin oven auki ja jätän sen siten, raotan vielä ikkunaakin, että tuuli puhaltaisi viikkojen tunkkaisuudet ulos. Tervehdin grillikatosta. Silitän sen harmaata hirsikerrosta. Ruosteinen grillitorvi rapsauttaa kyljestään ruskean levyn. Tulit taas, se murahtaa tyytyväisenä.

  

No tietysti! vastaan ja kiiruhdan puisen kiikun syliin. Se liikahtaa hieman ja auttaa minua löytämään parhaimman asennon.

Käännyn katselemaan järvelle. Sen sininen hohde häikäisee ja kimallus ottaa silmiin. Sisälleni hulvahtaa ääretön onni.

  Kiitos, kun sain vielä tulla!

Täytettyäni kehoni ja sieluni jokaisen sopukan kotirannan ikuisesti väräjävän rakkauden atomeilla palaan lapion kanssa autolleni, kannan hiekkaa sen jalkojen alle ja työnnän oksia vahvikkeeksi. Ei tulosta. Rengas liikahtaa, mutta uppoaa vielä vähän syvemmälle.

  

No mikä nyt mättää? puhisen ja kannan lisää oksia ja hiekkaa. Näkymättömät kädet kannattelevat omiani, renkaan kaivaman kuopan reunama kiinteytyy ja kas, eikös kohta auto lähdekin pienen tuumauksen jälkeen liikkeelle ja vierii hitaasti mökin pihalle. Tuuletan ja hihkun.

  Niin sitä pitää! Kelpo ratsu!

Asettelen astioita, siirtelen tavaroita. Pyyhin pöytiä, tuoleja ja lattioita. Asettaudun aittaan. Sinne valmistan kahteen sivustavedettävään puusänkyyn pehmeät, patjoiltaan liiankin pehmeät nukkumapaikat. Istun sängyssä, luen, kulutan aikaa.

  

Jotain kuitenkin puuttuu. Tämä paikka ei taida nyt ollakaan oikea tälle tapaukselle. Kaipaus, kaikennielevä Tapsaikävä patistaa miettimään muita asioita enkä enää viihdykään. Nojaan sängyn seluspuuhun ja vähitellen katseeni hidastuu, pysähtyy. Se ikään kuin kääntyy sisäänpäin...           

  

Nopea vilahdus… Pelkkä häive, mutta ennättää silti syöttää ajatuksiini tiedon. Kuin Anna ja Kaapo olisivat ilmoittaneet muuttaneensa mökkitontuikseni ja heillä on nyt se kirja mukanaan… Hassua.

  
Äkkiä onkin pimeää. Miten se on mahdollista, vuoden valoisimpana aikana? Siristelen silmiäni, olotilani muuttuu... näyttää siltä kuin olisin kulkemassa kohti tulen loimotusta… Samassa olenkin jo sujahtanut mustalaisten nuotiopiiriin. 

* Havahtuminen (jatkuu 2)

Rehtorin huoneesta lähti se joku ja Tuula huolehti minut sinne sohvalle.

- Tuula, hae äkkiä Anita! rehtori hätääntyi.

  

Suljin silmäni, päässä kieppui ja olin irtaantumaisillani pyörteen mukana kattoon. Rehtori tarttui puhelimen luuriin: - Nyt kyllä soitan ambulanssin!

- Älä, säikähdin.

  Minne se Tyrri joutuu, entä Tapani?

 - Soita Tapsalle, jospa taas kolmen päivän päästä olen kunnossa.

  

En halunnut sairaalaan enkä paareille. Ambulanssi herättäisi oppilaissa liian suurta huomiota ja repeilevät oletukset leviäisivät.

   

Anita tuli ja sanoi heti, että sairaalaan.

  Ei. Ei ambulanssia! Tapsa hakee. Jos nyt joudun sairaalaan, jään sinne enkä näe kotia enää milloinkaan…

Mikä Tapsan numero? Olin unohtanut sen. Aivoissa ei liikkunut yhtään mitään. Makasin vain silmät ummessa. Lopulta numero löytyi luettelosta, mieheni työpaikan sentään muistin.

   

Rehtori haki täpötäyden laukun luokasta, kun sitä hätäilin. Sitten Tapsa saapui vaikean ja vaivautuneen näköisenä. Hän tarttui minua toisesta ja Anita toisesta käsipuolesta. Yhdessä he taluttivat minut autoon. Oi, miten minua hävetti!

   

Kotona heittäydyin vuoteelle ja heräsin hetkeksi joskus iltapäivällä, kun Tapsa toi Tapanin kotiin. Poika oli järkyttynyt. Koulussa hän oli tiukannut, mihin äiti oli laitettu, koska sehän oli tullut hänen mukanaan aamulla. Mitä sille oli tehty?

   

En edes hymähtänyt ja nukahdin heti uudelleen. Käväistessäni taas houremaailman tällä puolen kuulin Tapsan valmistavan päivällistä ja kertovan samalla Pilville, mitä oli tapahtunut. En halunnut syödä, enhän tosin päässyt ylöskään. Tahdoin vain nukkua. Salaa toivoin, ettei tarvitsisi herätäkään…

   

Aamulla sama jähmeys päässä enkä edes yrittänyt pystyyn ja niin koko päivä kului unen tuoman unohduksen helmassa.

   

Kolmantena päivänä Tapsa vei minut lääkäriin, koska se kuului asiaan. Kotikäyntejä ei lääkäri tekisi, olipa potilas kuinka sairas tahansa. Mikäli ei pysy pystyssä, niin ryömiköön paikalle.

  

Kun taaskaan mitään ”oikeata” syytä ei löytynyt, työterveyslääkäri ilmoitti korvatulehduksesta, antoi kuurin ja kirjoitti sairaslomaa viikon loppuun.

  

Olo ei kummennut ja käännyin epätoivoissani yksityislääkärin puoleen.

  Pakkohan tähän jokin syy oli löytyä! Elämä ei jatku näin, sen on pakko sammua, muuta mahdollisuutta ei enää ole!

Lääkäri komensi pään ja kaularangan kuvauksiin ynnä lukuisiin verikokeisiin. Kalliiksihan se tuli, mutta arvelin voivani maksaa sen vain siitä helpotuksesta, että saisin tietää, mikä minua riivasi.

  

Riivaajaa ei kuitenkaan ollut näkyvissä. Ei löytynyt kerrassaan mitään vikaa. Koska alapaine huilasi toisella sadalla ja aiheutti huimausta, lääkäri määräsi vihdoinkin siihen lääkityksen ja jatkoi sairaslomaa.

   

Loppujen lopuksi sairastin kolme kuukautta ennen kuin olo oli sen verran kohentunut, että voin palata töihin. Ihana rehtori vielä suostui vähentämään tuntejakin paluun takaamiseksi. Ja se auttoi. Mitä nyt välillä iskivät nämä päätiukastityynyssä-päivät, mutta ne helpottivat sen kolmen päivän jälkeen siinä määrin, että entinen elämä pääsi jatkumaan suhteellisen normaalina. Siis yhtä toivottomana ja näköalattomana kuin ennenkin...

Mieleni ajelehtii näissä muistoissa ja ohjaajan hajanaisia lauseita kantautuu silloin tällöin ajatusteni lomaan…

  Luonne saadaan perimän mukana, persoona taas kehittyy syntymän jälkeen.

Kurssinvetäjä vertaa luonnetta maljakkoon ja persoonaa siihen, mitä maljakkoon laitetaan. Luonnetta, kuten maljakon muotoakaan ei voi muuttaa, mutta persoonaan voidaan vaikuttaa kasvatuksella…

  Psykoterapia on ahdistuksen alkusyyn esiin kaivamista ja potilaan ohjaamista kestämään totuus…  Esim. jo Hippokrates käytti unta hyväkseen sairauden määrittämisessä. Hän määräsi hikoilu-, oksetus- ja ulostuslääkettä, jos potilas näki vääristyneitä unia, joissa asiat olivat sekaisin, nurinpäin… Uni toimii tavallaan iskunvaimentajanakin eli se terapoi ennalta, parantaa. Sillä on myös tiedon hyöty. Esim. Edison näki keksintönsä usein unessa, samaa tietä tuli ilmi bensiinin ja atomin kaava,  Schubert kuuli musiikkia nukkuessaan ja merkitsi aamulla nuotit paperille. Wagner teki unensa pohjalta neljä sinfoniaa…

Kurssittaja tähdentää vielä, että unessa on aina kullekin yksilöity avain, joka auttaa käsittämään näetyn merkityksiä, yleistunnelma on tärkeä ja erittäin herkän ihmisen uneen voi tulla jonkun toisenkin uni… Unen selityksessä on otettava huomioon, onko kysymyksessä mahdollisesti päivän tapahtumien jäänteitä vai vaikuttavatko siihen psykologiset tekijät, esim. onko parisuhde kunnossa…

   

Sitten hän rupeaa selostamaan laajalti unessa nähtyjen esineiden, eläinten ja ihmisten arkkityyppejä ja pakotan itseni keskittymään ja tekemään muistiinpanoja.

   

Arkkityypit tuntuvat heprealta ja aloitan varmuuden vuoksi unieni muistiin kirjoittamisen ja niiden merkitysten säännöllisen pohtimisen. 

* Havahtuminen (jatkuu)

Uni on vaivannut kaikki nämä vuodet ja kun tulee mahdollisuus osallistua unikursseille, ilmoittaudun sille suoraa päätä.

  

Alussa kurssinpitäjä selostaa laajasti unien historiaa, psykologisoi ja piirrättää paperille määrättyihin paikkoihin kuvia. Jaan oman paperini osiin ohjeiden mukaisesti. Piirrän taivaan ja järven, vasemmalle sivustalle pystyaidan ja grillikatoksen sekä maahan oravan. Paperin alaosaan sijoitan veneen ja ruusupensaan. Oikealla ylhäällä lentelee lintuja, järven rantaan nousee hatarakattoinen ja -seinäinen talo sekä sen vierustalle mansikkamaa.

   

Joku hermostuu: - Eikö meidän pitänyt unia tutkia eikä mitään piirroksia värkätä?

   

Vetäjä rauhoittelee: - Ihan kohta kaikki selviää, ei huolta.

   

Hän katselee piirustustani ja kertoo, mitä näkee siinä. Että elämänpiirini tulisi muuttumaan parempaan suuntaan, että minulla on yliluonnollisia kykyjä ja että näen enneunia. Lisäksi minulla on omaisuuden hankintavaisto eli osaan vedellä oikeista naruista...? Läheisiä omaisia on jo henkimaailmassa ja raskauksia on ollut kolme.

- Näin, hän kertoo, - näin voi uniakin selittää, kun oppii itselleen tärkeiden tiettyjen symbolien merkitykset. Samat merkitykset eivät toimi kaikilla, jokaisella ovat omansa.

  

Kuuntelen ällistyksissäni. Raskauksissa ohjaaja kaiketikin erehtyy, neljähän niitä on, ehkä se neljäs porras vain on niin huomaamaton…, mutta kaikki muu sen sijaan taitaa sattua aika lähelle. Nuo enneunet sun muut painan itsestään selvinä asioina taustalle, mutta se, kuinka pitkän ajan päästä se elämänpiiri tulisi kohenemaan, kiinnostaa eniten. Kuinka kauan vielä rätköttäisin sängyssä ne vakituisiksi tulleet kolme päivää, jonka jälkeen pystyin taas palaamaan töihin, turtana, mutta kuitenkin siitä taas joksikin ajaksi pikkuhiljaa elpyvänä?

  

Miten niitä päiviä häpeänkään, vaikka en niille mitään mahdakaan! Ne tulevat aina yllättäen, alkavat otsan pakotuksella ja jatkuvat pumpulikävelyllä. Lääkärit eivät löydä mitään elimellistä syytä ja saan vaikutelman, että korvieni väliä seilaavat tyhjät tuulet...

   

Oirehtiminen oli alkanut vähitellen. Päätä pakotti yhtenään ja väsytti suunnattomasti. En jaksanut kunnolla enää äidittää omia lapsiani ja tein kotona vain kaikkein välttämättömimmän – hoidin kaupassa käynnit, ruoan, opitut siivoukset - muuhun eivät voimat riittäneet. 

   

Isompi lapseni tuli koulusta, sulki huoneensa oven ja minä jäin loukkaantuneena jatkamaan jo koulussa alkanutta ottelua nuoremman kanssa. Lopen uupuneena en tiennyt suuntaa, en löytänyt ohjenuoraa – oli vain selviydyttävä päivään seuraavaan. Kukaan ei puuttunut asiaan. Minähän olin kouluni sitä varten käynyt, kasvattajaksi!

   

Öisin velloivat mielessä pahanmielen tuntemukset; talloinhan väkisinkin omat, hartaasti odotetut ja toivotut lapseni huolten ja elämän vaatimusten jalkoihin! Miksi en saanut jäädä kotiin huolehtimaan omistani?

  Oi, Herra, miksi?

Sydän rupesi täyttymään ahdistuksen ahnailla ja jatkuvasti lisätilaa kourivilla nyrkeillä. Eräänä päivänä se kirmaisi rytmittömään laukkaan, ei suostunut pysymään paikoillaan, hyppi ja pomppi vain epäsäännöllisesti ja pyrki kurkkuun. Rehtori lähetti minut oitis päivystykseen rynnättyäni kansliaan kesken tunnin, mutta terveyskeskukseen päästyäni rytmi oli jo normalisoitunut ja palasin töihin ihmetellen ohimennen outoa savua, joka otsassa leijaili. Enhän polttanut tupakkaakaan, joten mistä ihmeestä sinne savua olisi päässyt?

   

Sitten yhtenä arkiaamuna en herättyäni kyennytkään kunnolla pitämään silmiäni auki ja ylös nouseminenkin tuntui äärettömän raskaalta ja vaivalloiselta. Silmiäni siristellen rupesin kuitenkin haalimaan normaaliin tapaan vaatteita päälleni. Päätä pakotti ja savu kiemurteli otsaluun takana. Näytti selvältä, etten jaksaisi töissä, mutta ilman kunnollista syytä en voinut jäädä poiskaan, sillä enhän herra nähköön tiennyt, mikä oli vaivana. Ja kun kerran kävelemään pystyin. Ja puhumaan. Eikä kuumettakaan ollut. Jospa se jatko selviäisi perillä.

   

Tyrri, minun pieni punainen autonkopperoni vei minut melkein itsenäisesti, vanhasta muistista, työpaikan parkkipaikalle Tapani takapenkillään. Kävelin luokkaani ja istahdin muistelemaan, mitä tänään olikaan määrä tehdä. Näköä hämärsi, pää painui pöytää kohti. Kun se saavutti sen pinnan, rupesin kirjoittamaan kouluavustajalle ohjeita, sillä vihdoinkin käsitin, että kohta olisi mentävä viemään rehtorille sanaa. Lopulta luovutin – enhän enää tiennyt, mitä piti tehdä enkä välittänyt sillä hetkellä tietääkään; nyt se olisi toisten huoli. Minun teki vain mieli panna pitkäkseni siihen lattialle.

   

Pakkasin robotin elkein kaapista laukkuun tavaroitani, joita sinne oli vuosien mittaan kertynyt. Ehkä tein nyt kuolemaa ja ne olisi saatava pois toisten jaloista. Laukku pullisteli, laitoin sen hyllylle ja lähdin kansliaan. Jalat eivät ylettyneet ihan lattiaan asti, vaikka kuinka yritin. Pumpuli velloi niiden alla ja tukea oli otettava sekä seinistä että portaiden kaiteista. Horjutti. 

  

Rehtorin luona oli joku ja uiskentelin kanslistin luokse. Selitin, etten nyt jostain syystä millään pysynyt pystyssä. Tuula tormasi luokseni, tarttui kiinni ja vaati menemään pitkäkseni.

  Mitähän se ajatteli, olinhan niin älyttömän näköinenkin… Voi Herra Jumala!