Raotan silmiäni. Jokin minut on herättänyt. Nyt se kuuluu taas, se ääni! Terästän kuuloani saadakseni selvää sanoista. Ääni soi, se humisee huiluna, monella tasolla samanaikaisesti.
”Vaikka sielu ois vanha ennestään, se joutuu silti etsimään, sillä ilman karikoita ei oivalla elämän kiemuroita eikä käsitä sen tarkoitusta...”
Katseeni sipaisee vieressä nukkuvaa Tapsaa ja ääretön hellyys kuristaa kurkkua. Sitten jotain liikahtaa pienen ikkunan vierellä, siihen nousee sumua, joka hetkisen kuluttua tiivistyy. Henkäisen. Sehän on Nelli! Nelli hymyilee valoisasti ja viittaa ikkunanpenkillä lojuvaan kirjaseen. Noidan antama Tyhjä Kirja!
Miten se täällä on? Eikö se kuulunut vain lapsuusaikojen päiviin ja öihin, niiden unimatkoihin?
Mieleeni sykähtää vastaus: - Se on kaikkialla mukanasi. Avaa, lue ja opi!
Otan kirjan. Katselen tuokion kanteen levittäytyviä sateenkaaria, jotka välkehtivät kirkkaina ja kutsuvina. Sisälleni hulvahtaa muistojen tulva. Kokkoniemi… Entisaikojen elämänrytmi… Varoen avaan kannen, sumuinen pilvi pöllähtää sieltä eteeni, mutta vähitellen usva kaikkoaa ja sen keskeltä paljastuu teltan ääriviivat. Intiaaniteltan…
Seison ison tiipiin edessä. Kimalteleva ruohikko vihertää paljaiden jalkojeni alla. Sipaisen harmaantuneita hiuksiani ja heilautan pitkän lettini selkäpuolelle, kohennan siinä törröttävää kaksihaaraista sulkaa ja astelen sisäänkäynnin luokse. Kohotan oviaukon lievettä ja työnnyn sisälle.
Vaimo hymyilee nuotion äärestä. - Keitto on valmista ihan kohta, hän huomauttaa, pyöräyttää vielä saviruukun pohjaa myöten hämmennyskepillään, kopauttaa sitä reunaa vasten ja nostaa keittoastian tulelta.
Intiaaniminä, Valkoinen Pilvi, istahtaa biisonintaljalle ja ristii säärensä, tarttuu Sateenkaaren ojentamaan puukulhoon ja kohottaa sen reunan huulilleen. Keitto höyryää kuumana ja siinä olevien yrttien tuoksu kihoaa nenään väkevänä. Se olisi viimeinen ateria, jonka hän nauttisi ennen kolmen päivän päästä pidettävää juhlaa.
Syötyään hän laskee kulhon maahan, katsahtaa vaimoonsa. Tämä kiikuttaa nöyrästi miehelleen pitkävartisen piipun. Valkoinen Pilvi nyökkää hyväksyvästi, imee piippuaan ja etäännyttää itsensä ympäröivästä maailmasta. Hänen on ruvettava vähitellen valmistautumaan iltaan, jolloin jumalat puhuisivat.
Piippu kurahtaa ja hän ojentaa sen edessään odottavalle vaimolle. Hitaasti hän nousee, venyttelee ja kävelee ulos. Hän jatkaa suoraan joen rantaan, missä höyryävä puhdistusteltta odottaa. Hikimajaan asetuttuaan hän nakkelee vettä sen keskellä hehkuville kiville. Ne sähähtelevät kipakasti pukatessaan ilmaan kosteaa höyryään. Vaimo on osannut lämmittää kivet jälleen kerran sopivan kuumiksi.
Aikansa hikoiltuaan hän siirtyy verkalleen nahoilla katetun kuopan ulkopuolelle, laskeutuu jokeen ja peseytyy perusteellisesti.
Rannalla hän seisahtaa hetkeksi ja sallii kevyesti puhaltelevan tuulenhengen kuivata yhä jäntevänä kohoavan vartensa. Hän pukeutuu Sateenkaaren ojentamaan puhtaaseen lannevaatteeseen ja istuutuu rantakivelle. Vaimo selvittelee ja kampaa luukammalla hänen vyötärölle ylettyvät hiuksensa, letittää ne kahdelle päällekkäiselle palmikolle ja kiinnittää sulan paikoilleen ohuemman yläpalmikon juureen.
Valkoinen Pilvi on istunut hievahtamatta ja antanut silmiensä levätä kevyessä tuohikanootissa, joka makaa kumollaan siinä vieressä. Sillä on vastikään kerätty vedestä riisiä, joka maistuisi keitettynä herkulliselta vaahterasiirapin kera. Veteen oli jälleen varissut osa siemenistä, joten uutta kasvustoa olisi taas nousemassa.
Kun vaimo poistuu, Valkoinen Pilvi siirtyy vieressä valtavana kohoavan kallion luokse. Hän pysähtyy kunnioittavan matkan päähän pyhästä paikasta, polvistuu, nostaa molemmat kätensä ylös ja kumartaa maahan asti kohti seinämän keskellä näkyvää kuilua, joka vie henkimaailman asuinsijoille. Hän koskettaa nahkanyöriin kokoamaansa amulettia, joka edustaa hirveä, hänen voimaeläintään, suojelijaansa ja innoittajaansa. Kämmenensä hän laskee avattuina lootusasentoon ristittyjen jalkojensa päälle, painaa päänsä ja uppoutuu hartaaseen mietiskelyyn.
Kolmena päivänä Valkoinen Pilvi toistaa peseytymis- ja mietiskelytuokionsa. Viimeisenä niistä hän siirtyy hartauspaikaltaan takanaan loimuavan nuotion ääreen, missä juhlavalmistelut ovat täydessä käynnissä. Hänen vaimonsa on ruvennut paistamaan kuumennettujen kivien päällä maissileipiä, joiden tulee riittää koko kylän väelle. Sateenkaari vilkaisee mieheensä, mutta ei sano mitään.
Valkoinen Pilvi astelee paikoilleen, nostaa rummun eteensä ja istuutuu odottamaan.
Kansa kokoontuu hiljaisuuden vallitessa. Valkoinen Pilvi kohottaa kätensä ja aloittaa. Tuota pikaa siihen liittyy pienempien rumpujen kuoro. Hitaana kuiskeena alkanut rummutus paisuu vähitellen, se huumaa kuin kosken kuohu. Pikkuhiljaa levottomana rynnistävän virran pauhu valtaa hänet kokonaan, upottaa hänet rytmin pyörteisiin ja tempaisee irti kaikesta. Äkkiä hän valahtaa pitkäkseen ja jää makaamaan liikkumatta. Rumpujen ääni kuuluu enää vaimeana taustalla hänen henkensä kohotessa ylöspäin, kirkkaan valon imuun antautuen.
Kun kieputus viimein loppuu, Valkoinen Pilvi leijuu hyvin korkealla. Hän on muuttunut osaksi jotakin suurta - hän ei ole enää erillinen olento, yksilö, vaan hän on sulautunut saumattomasti yhdeksi toisten olentojen sekä koko kaikkiallisen maailman kanssa. Samalla häntä yhdistää puun juurella näkyvään hahmoon jokin näkymätön voima, side, joka hopeisena seittinä kimaltelee heidän välillään. Hän tuntee olevansa samanaikaisesti molemmissa paikoissa, sekä alhaalla että ylhäällä. Nyt hän käsittää kokonaisuuden, kaikkiallisen maailmanjärjestyksen säännön - näinhän sen pitää ollakin; näin sen tuli olla!
Hän kuulee Suuren Hengen jylisevän äänen…
Tähyilen ympärilleni epäuskoisena. Korvissa kumisevat yhä kaukaiset rummut, hitaasti palaan kaukaa, tuhansien vuosien takaa. Kirjan sivut ovat jälleen elottomat ja näkyvissä on vain intiaanikoristeinen tiipii ja minä olen taas minä, minä vain, en se intiaani, jonka hahmoon olin juuri sukeltanut.
Olinko saanut taas kosketuksen omaan menneisyyteeni? Siihen, joka ulottuu kauas, tuhansia vuosia sitten elettyyn? Vieläkin kauemmaksi kuin mitä Pentin ja kääpiön mukana olin kokenut. Tästäkö olin niitä välähdyksiä nähnyt?
Kaikenlaiset muistot ryömivät tajuntaani. Tiedän kyllä olevani Pihla nyt, mutta samalla olen tuo intiaanikin…
Unisena mietin, mitä se Suuri Henki mahtoikaan sanoa. En saa siitä otetta, se sanoma on jätetty uinumaan alitajunnan syviin sokkeloihin. Kenties se kerran putkahtaisi pinnalle yllättäen, hämmentäen ja muistaisin taas kaiken. Kenties. Tai sitten en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti