* Äiti (jatkuu)

Seuraavaksi ilmestyy kaksi nuorta naislääkäriä perustelemaan saattohoitopäätöstä. Yritän taistella ja väitellä vastaan, mutta miten minä yksin pystyn ja jaksan! Puolikuollut itsekin... Kun olisi edes joku! Tukemassa. Mutta näin ollen minut nujerretaan, kävellään yli ja lopulta on pakko taipua, taittuakin lähes.

  

Kipein sydämin ilmoittelen kaikille, mitä on tulossa. Olen valmistautunut saattelemaan äitini vaikka yksin, sillä haluan omistaa hänelle jokaisen viipyvän hetken, olla läsnä. Että jos sittenkin, kaikesta huolimatta, sattuisi sellainen mahdottomaksi ennakoitu tuokio, että hänen sallittaisiin vielä kerran, ennen lopullista purteen astumistaan palata hetkeksi, avata silmänsä ja katsoa minua, lastaan... En kestä ajatusta, että hän, suurperheen maailmalle luovuttanut, joutuisi lähtemään täysin yksin, ilman ainuttakaan saattajaa, ilman yhtään rakastavaa rukoilijaa vierellään. Yllätyksekseni Silja, joka oli saanut olla hyvästelemässä omaa isäänsä, veljeäni, haluaa ehdottomasti tulla seurakseni valvomaan ja se huojentaa harteilleni sälytettyä uutta ahdistusta.

  

Helmikuun neljäntenä päivänä, maanantaina, äiti siirretään yksityishuoneeseen. Ei muuta lääkitystä kuin kipulääke, seuranaan hengityskone sekä syvä uni. 

  

Aloitamme Siljan kanssa valvomisen, josta emme loppua tiedä. Tapsa piipahtaa sairaalassa yhden ainokaisen kerran, silloin, kun äiti on jo terminaalihoidossa ja unessa. Useampaan käyntiin hänestä ei ole, tulee kuulemma niin paha olo... Ajatuksissani häivähtää pakostakin, jäisinkö minä sitten yksin, jos samanlaiseen tilanteeseen joskus joutuisin.

  Koska tuntuisi pahalta!

Yöllä, hoitotoimenpiteiden aikana, meidät häädetään pois äidin viereltä ja palattuamme takaisin hänen verenpaineensa pysyy yllättävän korkealla. Mieleni harhailee epämääräisissä tunnelmissa ja epäilen jopa, onko hänelle sittenkin annettu verenpainelääkettä, ettei hän lähtisi juuri sinä yönä, aiheuttaisi lisävaivaa…

  Ei, ei kai sentään! Mikä makaaberi ajatus! Miten tällaisessa tilanteessa tuollaista voin edes kuvitella?

Ennen aamua unilääke ennättää vielä loppua ja äiti rupeaa liikahtelemaan ja raottelemaan silmiään. Säikähdän, enkä keksi muuta kuin puhjeta rauhoittelemaan, kertomaan, ettei mitään hätää olisi, että kaikki mahdollinen on anteeksi annettu ja aloitan hiljaa, särkyen ”Jeesus kuule rukoukset…” Silja yhtyy lauluun ja niin äiti vaipuu taas hoitajan lisäämän lääkkeen avulla uneen, viimeiseensä.

  

Edellisenä iltana oli sairaalapastori käynyt antamassa hänelle viimeisen voitelun, mutta se oli ollut jokseenkin hengetöntä, koska äiti itse ei ollut siitä tietoinen. Ja sekin oli pyydetty loppujen lopuksi vain sitä varten, että jos hän sittenkin pystyisi tajuamaan jotakin siellä unessa ollessaan. Että hänelle oli annettu mahdollisuus saada siunaus matkalleen…

  

Tiistaiaamuna sitten äidin elämänlanka katkeaa kymmenen yli kymmenen. Katselemme, miten verenpaine hiipuu hiipumistaan ja viimein loppuu. Vähän sitä ennen ratkean, painan pääni äidin vuoteelle ja vaikeroin hiljaa. Silja silittää kättäni. Kun painetta ei enää näy, hän kuiskaa mummulleen hyvän matkan toivotukset.

  

Iso hoitaja on aiemmin tullut äidin jalkopään tuolille odottamaan. En yhtään ollut tykännyt siitä, että juuri hän siihen ilmestyi, nimenomaan hän, joka esti minulta viimeisen keskustelumahdollisuuden äidin kanssa! Nyt hän nousee, katsoo lampulla äidin silmiin ja lähtee tylysti, meille mitään puhumatta pois. Äidin silmät hän jättää auki ja suljen ne hellin käsin, hengitysputkea varoen. Vaistomaisesti pelkään, että häneen sattuisi...

  Nuku, rakas äiti…

Toinen, koko loppuajan mukana ollut nuori hoitaja halaa ja sanoo jotain lohduttavaa. Ihmetellessäni, miksi näytössä vielä vilkkuu numeroita, hän kertoo sen johtuvan hengityskoneesta. Se pumppaa yhä happea elottomiin keuhkoihin ja aiheuttaa aavemaista hengitystä. Kummasteluumme, miksi hengitysputkea ei oteta pois, hän vastaa, että sen tekisi vasta lääkäri. Kun nostan kassistani kynttilän, saan kuulla sen sytyttämisen olevan kiellettyä, sillä palovaroittimet ovat hyvin herkkiä kaikelle savulle ja pettyneenä laitan sen takaisin. Siis ei kynttilääkään!

  

Silja sulkee minut syliinsä ja hetken olemme vain...  

  Kiitos, rakas lapsi, että kuljit tämän tien kanssani!

Sitten katselemme, miten hoitajat valmistelevat äitiä pois vietäväksi. Hänelle tehtäisiin vielä ruumiinavauskin. Siihenkään en olisi ensin millään halunnut suostua, sillä mitä se enää hyödyttäisi, mutta sitten päättelin, että jos sen avulla löytyvästä tiedosta olisi apua jollekin toiselle sairaalle, niin… Ja että eihän äiti siitä enää kärsisi.

  

Hoitajat lähtevät. Kosketan jäähyväisiksi valkoisen, yläosastaan ristin muotoon taitellun lakanan alla lepäävää äidin päätä. Se on vielä lämmin…

  

Soitan Tapsalle ja käyn hakemassa osastolta äidin vaatteet. Hammasharjan olin laittanut roskikseen jo saattohuoneessa, mitä myöhemmin murehdin; eihän sairaalaan yleensä jätetä mitään – taikauskoinen luulo, että sinne palaa takaisin, jos jättää jotain… Tosin äidin sormukset olivat kadonneet yöpöydältä, mutta niiden peräämiseen ei minulla ole voimia enemmän kuin yhden puhelinsoiton verran. Olkoon. Mieluummin minä äidin olisi takaisin ottanut, sormuksiahan saisi…

  

Pilvi soittaa. Koeta jaksaa, äiti, sanoo. Tapani on Ylöjärvellä, koulussa, häneen ei vielä ole saatu yhteyttä. Hän ei vielä tiedä.

  

Tapsa tulee, ottaa syliin. Halaa meitä molempia.

  

Kotiin tultuani rupean laittamaan äidin vaatteita hengariin ja silloin, äkkiarvaamatta, kurkustani kohoaa lohduton ulina. Se ryöpsähtää ilmoille itsestään, melkein tietämättä. Pentu siinä kutsuu emoaan. Vaivun lattialle, puserran äidin takkia syliini ja valitan. Yksitoikkoista, epätoivoista lopullisen menetyksen ääntä. Tapsa yrittää lohdutella, ei vain hoksaa vetää syliinsä ja pitää siinä tiukasti. Sitä olisin kaikkein eniten tarvinnut. En vain pysty sanomaan.

  

Sen kummemmin en uskalla antaa itseni surra, mitä nyt hautajaisissa jotain tihkuu. Muuten pidättelen kaipaustani ja purskahtelen vain ajoittain, kun ikävä oikein yllättää. Kaupan kassalla, kirjastossa, milloin missäkin. Perinpohjaista, syvältä sielun syövereistä kumpuavaa suremista välttelen kauan – kun se lopulta tulisi, haluaisin olla yksin, ettei mikään sitä estäisi eikä haittaisi.