Illalla vain nautimme yhdessäolosta, mökki ja minä. Vietämme yhteistä koti-iltaa. Istun ikkunan edustan nojatuolissa lukemaan valmistautuen. Viinilasi odottaa käden ulottuvilla. Takan sydämessä liekehtii polttava tuli.
Takka räiskäyttää kipinäsateen lattialle. Varo vähän, huomautan hajamielisesti kirjani sivuja selaillen, mutta silloin säkenöi ja kipunoi oikein kunnolla. Mitä sinä oikein metelöit? pudistan päätäni ja lakaisen jäljet. Minua väsyttää.
Aistin Nellin hennon olemuksen lähelläni. Tiedän, että hän on juuri ojentamassa minulle Tyhjää Kirjaa. Minun ei tarvitse ottaa sitä vastaan, mutta otan silti. Painan katseeni ja huomaamatta vajoan levottomaan horteeseen.
Jacq kiiruhtaa Versailles'in linnaa ympäröivän valtavan, symmetriseksi rakennetun puutarhan läpi. Hänen matkansa kulkee sen suurimman tekojärven, Grand Canalin läheltä. Vilkaistessaan sinne hän toteaa ohimennen, ettei siellä tällä hetkellä näy juurikaan venetsialaisilla gondoleilla soutelijoita, sillä Peilisalissa ovat alkamassa suuret tanssiaiset, samanlaiset kuin eilenkin ja toissapäivänä ja, niin, kuten niin monena muunakin viikonpäivänä. Ja jos mitä, niin tanssimista Jacq rakastaa, hän ei halua menettää ensimmäistäkään pyörähdystä. Sitä paitsi on varottava myöhästymällä loukkaamasta kaiken keskipistettä, kuningasta, jonka ympärillä kaikki elämä pyörii samalla tavalla kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Toivottavasti hän ei ole huomannut Jacqin puuttumista herätys- ja pukeutumisrituaalistaan, jonka jokaisen yksityiskohdan Jacq tietää pienintäkin vivahdetta myöten. Koska vesi voisi liottaa kuninkaasta irti jaloa aatelisverta, hänet on pyyhitty ensin alkoholilla, minkä jälkeen hänet on puuteroitu, puettu hienoihin vaatteisiin sekä peruukkiin ja kohta hänet vietäisiin syömään yhteistä ateriaa hovin kanssa. Siihen Jacqkin juuri ja juuri näillä näkymin ennättäisi.
Hän pohtii, miten kauan vaimo jaksaisi taas seistä, sillä oikeus istumiseen on vain kuninkaalla. Vaimolla on lonkkavika, joten kauan hän ei kestäisi. Samasta syystä hän ei myöskään kykene seuraamaan miestään Peilisalin säihkyvien valoheijastusten keskelle, mutta mitäpä Jacq siitä huolta kantaisi, päinvastoin; siellähän on muita naisia yllin kyllin, ihania, soreasäärisiä ja myötämielisiä. Heidän keskellään hän tuntee olevansa parkettien terävääkin terävämpi partaveitsi, juovuttavien maljojen ja yön hämyisten hetkien suomien sykähdyttävien sulojen kyllästymätön, etuoikeutettu nautiskelija.
Vaimo oli pystynyt pakertamaan maailmaan yhden vaivaisen kakaran vain ja sekin oli jo etukäteen kyllästyneenä kuollut synnytyksessä, mutta olivathan monet muut naiset synnyttäneet Jacqille sitäkin useampia lapsia, vaikka niistä ei puhuttu, ei oltu tietävinäänkään.
Kaikista seuralaisistaan useimmin hänen rinnallaan viihtyvä Marie, hieno ja ylhäinen hovinainen, oli lahjoittanut hänelle muutama vuosi sitten tytön, jota äiti ei tosin joutanut kaikilta hovikiireiltään juurikaan hoitamaan. Oikeastaan hän ei näyttänyt välittävän lapsesta hituistakaan, joten tyttö oli jätetty palvelijoiden käsiin.
Usein Jacq oli kuullut Marien pilkkaavan hänen vammaista vaimoaan, mutta se oli kyllä ihan täysin tämän oma syy; oliko pakko olla niin avuton! Pysyköön vain siellä linnassa, jonka pyöreässä, harmaassa tornissa oli Jacqilla oma yksityinen huoneensa, niin, silloin kun hän nyt sinne kaikilta velvollisuuksiltaan ennätti. Sieltä pääsi näppärästi pujahtamaan intohimon täyttämille retkille, joiden tähtäimessä olivat niin naiset kuin metsän riistakin. Hän oli kyltymätön. Hän halusi metsästää kaikkea. Hän halusi saada kaiken, sillä minkä muut saivat, niin sehän oli häneltä pois.
Marie liihottelee vastaan puistotien varrella solisevan suihkulähteen luona. Hän vetäisee Jacqin pronssisen patsaan taakse ja suutelee häpeämättömällä kiihkolla.
Jacq vilkaisee ympärilleen. - Varokaa vähän! hän suhahtaa. - Minun on oltava ihan kohta syömässä kuninkaan seurueessa.
- Höpsistä. Jotain epätavallista on tapahtunut ja kaikki ovat kuohuksissaan. Kuningas söi tavallista aikaisemmin ja näin ollen moni muukin myöhästyi. Onneksi kuningas ei näyttänyt juurikaan kiinnittävän siihen huomiota. Nyt hän on jo ihailemassa itseään Peilisalin lukuisista peileistä. Tulkaa. Marie vetäisee hänet mukaansa.
Jacq seuraa epäröiden. Marie ohjaa hänet maan ainoan appelsiinipuun luokse, kurkottaa ja noukkii yhden hedelmistä käteensä.
- Nautitaan tästä niin kauan kuin tuo puu on vielä ulkona, hän kujeilee. - Kuulin kuninkaan puhuvan ministerinsä kanssa tulevasta rajuilmasta ja ministeri käski palvelijoiden siirtää puun sisätiloihin ennen iltaa.
- Ettekö sitten tiedä, mitä on tapahtunut? kysyy Jacq hedelmää kuoriessaan.
Marie pudistaa päätään. Sitten hän huomauttaa: - Vaimonne näkyi kiirehtivän vaunuilleen. Tallimestari meni hänen mukaansa. Naisen silmäys on paljonpuhuva.
Jacq höristää korviaan. - Monsieur Laubertko? hän saa tuskin kiukultaan pihistyksi.
Marie nyökkää tarkkaillen syrjäsilmin hänen ilmeitään. Jacq tarttuu päättäväisellä otteella naisen kyynärvarteen ja rupeaa kuljettamaan häntä palatsia kohti.
- Se kirottu sika! hän pärskähtää ja jouduttaa askeleitaan. Mikä oli hänen, kuului vain hänelle eikä siitä kukaan saisi siivuakaan. Ja ilman epäilystäkään joku oli parhaillaan kajoamassa hänen omaisuuteensa.
Jacq saattelee seuralaisensa suurten ulko-ovien tuntumaan, työntää appelsiinin hänen käteensä, tempaisee hattunsa päästään ja kumartaa niin, että sen höyhen viistää maata. - Suokaa anteeksi, minun on mentävä, hän mutisee. - Toivottavasti en menetä päätäni tämän takia. Sitten hän onkin jo kiiruhtamassa talleille, missä hänen hevosensa odottaa.
Ratsun kavioiden kipunoiva kapse säestää kiukkuisia ajatuksia hänen iskiessään eläintä raipalla saadakseen sen kiihdyttämään vauhtinsa äärimmilleen. Hevonen luimistelee korviaan, vaahto valuu sen suusta, mutta hän ei tunne armoa.
Äkkiä pimeydestä rynnistää tielle ratsujoukko. Se sulkee kulkuväylän ja hevonen pysähtyy. Pysähdys on niin äkkinäinen, että Jacq ei osaa varautua siihen vaan syöksyy ratsun pään yli. Hän kokee samassa silmänräpäyksessä monta asiaa: ilmalennon, pään maahan iskeytymisen ja niskasta kuuluvan napsahduksen.
Hetkellisen pimeyden jälkeen hän katselee ylhäältäpäin pettymyksestä raivoavia miehiä. Nämä ovat kerääntyneet hevosen jaloissa liikkumattomana myttynä lojuvan hahmon ympärille. Jacq katselee näkymää tuokion, mutta se ei kiinnosta häntä tippaakaan, joten kohta hän suuntaa kulkunsa kohti kirkkaasti loistavaa valoa…
Niin, tuo oli Ranskasta, Ludvig IV:n hovista, jossa olin hovimiehenä, ajattelen sekavasti, unisesti. Puistattaa.
Tuollainen ällötyskö olin joskus? Noita tekojaniko korjailin nyt?
Mutta mitä ilmeisimmin silloinen elämäni oli päättynyt juuri noin. Oikein olin muistanutkin, mitä noihin valoa kohti menemisen ja jälkeen jäänyttä ruumista kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden suhteen tuli.
Mitäpä tuosta enää huolta kantaa, kun kerran itse lähtee kokonaan toisiin maailmoihin?
Takka rätisee taas, käyn kohentamassa pesää ja silitän yläosan kivikoristeita. Siinä on kolmetoista kiveä, huomaan nyt ensimmäisen kerran. Epäonnen luku... Miten en aikaisemmin ole tullut niitä laskeneeksi?
Siirrän nojatuolin aivan takkaa vastapäätä, kohotan lasini ja juon maljan meidän molempien kunniaksi. Heitän hehkuun muutaman pisaran ja takka imaisee sen tyytyväisyydestä sihahtaen. Sen sydämessä leiskuu ja hulmahtelee.
Viivythän vielä! se anoo ja minä viivyn, tuijotan syvälle liekkeihin ja luulen ihan, että sielumme kohtaavat. Jollain tasolla…
Unohdun paikoilleni, kunnes havahdun huomaamaan hiilloksenkin sammuneen. Raukeana nousen, suljen pellin ja kömmin mökkini hirsiseen kainaloon. Ennen nukahtamista vielä tunnen, kuinka se rauhoittuu aloilleen ja äännähtää tyytyväisenä, kuorsauksen sekaisella äänellä: Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti