Nukun kaksi kuukautta. Herään vain lääkärissäkäyntien ajaksi. Mies vie ja tuo. Yksin taistelen matkat autolta sisälle ja takaisin. Hyvä kuitenkin, että kuljetus pelaa. Muutenhan joutuisin taksilla matkaamaan ja sehän nyt ei kerta kaikkiaan sovi!
Vihdoin valoa sen verran, että alan kiinnostua televisiosta. Onhan jotain ääntä, joka pitää elämässä kiinni. Ei tarvitse rasittua, kun antaa saippuaihmisten temmeltää.
Katselen paksua pölykerrosta huonekalujen päällä. Se pitäisi pyyhkiä… ei kiinnosta… olkoon, täytyy niiden saada pöly jollakin tavalla pois sittenkin, kun minua ei enää ole. Imuroi se Tapsa kyllä joskus. Vaistoan jännityksen, kun toinen joutilaana makaa päivät pitkät eikä tee mitään!
- Kyllä sinä jaksat televisiota katsoa, mutta ulos et. Ota nyt hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni ja lähde kävelylle. Minä lähden kaveriksi, täytyyhän sinun saada raitista ilmaa. Virkistyisit.
Tahtoisinhan minä haluta, mutta en pysty. Tiedän, ettei pää kantaisi; kulkisin riippupäin vaikka jalat toimisivatkin. Ilman tukea en etenisi muutamaa metriä kauemmaksi. Toisen sitä on vaikea uskoa. Miten voisikaan, jos omaa kokemusta asiasta ei ole?
Painan pääni syvemmälle tyynyyn.
Armahda minua! Pelasta perheeni tällaisesta hävettävästä taakasta!
Ihan tosissani pyydän kuolemaa. Jos sen itse hakisin, olisi samat asiat läpikäytävä joskus myöhemmin, seuraavassa elämässä.
Päiviä myöhemmin onnistun kuitenkin kampeutumaan ylös. Tapsan kynkässä askellan ulos varovasti, ponnistellen.
Näetkö, miten yritän? Olethan nyt mielissäsi? Kaipa kannat kotiin, jos uuvun tielle?
Tapsan työkaveri kävelee vaimoineen vastaan. Ojennan käteni, kasvojeni liikkumattomuutta, perusilmeettömyyttä, en pysty hallitsemaan. Pohdin, huomaako mieheni työkaverin sairaanhoitajavaimo, mistä on kysymys.
Teen varmaan tässäkin jotain väärin! Päästä Herra minut taas vain sänkyyni, ja jos suinkin mahdollista, kokonaan pois täältä; miten helvetissä (anteeksi... tuo ei liene oikea sana) elämä voisi jatkua näin? Pitääkö minun mennä ja heittäytyä johonkin löytämättömään paikkaan? Etten joutuisi vastaamaan tyhmiin ja liikaa vaativiin kysymyksiin?
Yöllä taas kipuilen ja pyörin tuskani kourissa.
Miksi minä en pääse pois? Se askel olisi niin lähellä ja helppo!
- Odota aamuun, silloin näyttää toisenlaiselta! kuulen äänettömän äänen. - Tuo, mitä pohdit, on itsekäs tie ja väärä malli tuleville sukupolville. Se ohjaa heidätkin luovuttamaan ja samalla poikkeamaan ennakkoon sopimastaan elämäntiestä.
Uskon ja odotan unta. Seuraava elämä toisi nuo samat asiat eteen, joten mitä järkeä olisi ottaa ne kaikki vastaan yhä uudelleen ja uudelleen, elämästä toiseen? Tämä on katsottava nyt loppuun!
Pilvi soittaa yliopistokaupungista ja kertoo tuovansa jouluna poikaystävänsä, opiskelutoverinsa. Saako tuoda? Totta kai, eihän lapselta sellaista voi kieltää. Jospa minä jaksaisin! Pysynhän minä pystyssä jo pitkiä aikoja.
Poika kiikuttaa mallikkaasti kukkakimpun käteeni ja kumartaa. Tyttö jakkupuvussa on ihan erilainen kuin ennen, aikuisempi.
Laitan ruokaa, hikoilen, siivoan jäljet, vapisen, keitän kahvia, käyn ruokaostoksilla Tapsan kyydissä, sillä vieläkään en pysty ajamaan. Huilaan kaikki väliajat. Kun nuoret ovat kotosalla, en mene pitkäkseni, levähtelen vain tuolissa telkkari auki, että he luulisivat minun katsovan sitä. Nukahtelen siinä, kerään voimia. Sitten taas sapuskaa pöytään!
Kukaan ei hoksaa ojentaa auttavaa kättä. Edes Tapsa, joka muulloin on joutunut tekemään, koska minusta ei ole ollut tekijäksi, ei tule apuun. Haluaako hän todistaa, että kyllä minä pystyn, kun vain tarpeeksi kovasti tahdon? Otan itseäni niskasta?
Pilvi ei edes tiedä äitinsä sairaudesta. Kai sitten on oikein näin, että minun on vain yritettävä kaikkeni? Valutan hikeä, laahustan ja vapisen, mutta onnistun. Olen jo sen verran saanut levättyä uupumistani pois, että onnistun. Joten kuten.
Eräänä päivänä toiset haluavat mennä kiinalaiseen syömään. Minä en lähde mukaan. En halua antaa pois sitäkin tilaisuutta lepoon, sillä senkin ajan, minkä he ovat poissa, saan nukkua! Enkä halua antautua mahdollisuuteen, että oppilaani tai heidän vanhempansa näkevät kurjuuteni…
Minulle ollaan käärmeissään. Miten voinkin olla noin epäkohtelias, etten lähde, vaikka vieraskin on? Eivät he ymmärrä, etten halua lähteä turvonneine kasvoineni ja silmineni kaupungille, siellähän voisi tulla vastaan kuka tuttu tahansa - kaupunkihan on täynnä työtovereita, koululaisia ja heidän vanhempiaan! Vieläkään minulla ei ole ilmeitä eikä halua vastata ainaisiin kyselyihin, miten voin!
Myöhemmin poika oli sanonut Pilville, että tuleekohan tästäkin tuollainen ilmeetön television tuijottaja! Tapsakaan ei ollut ymmärtänyt valistaa tytärtään, miten äiti on ollut sairas ja on yhä. Tai hänhän taisikin luulla, että teeskentelen tai syön joitain mömmöjä!
Sen verran itsekunnioitusta minulla on sentään aina ollut, etten ole edes kuvitellut sotkeutuvani tabumaailmaan. Mutta niin vähän siis se rakkainkin minua tunsi. Ei kuitenkaan jätä minua, kaikesta huolimatta!
Serotoniinia psykiatri oli heti määrännyt ja jotain rauhoittavaa kyllä myöskin, mutta koska tiedän jälkimmäisen aiheuttavan riippuvuutta, otan sitä vain puolikkaan joskus tai neljänneksen, kun ahdistus uhkaa nielaista syövereihinsä enkä pysty nukkumaan ja ohi on mennyt jo monta samanlaista yötä. Lääke levittää rintaan rentoutuneemman olon ja kuristus kurkusta lientyy hetkeksi, antaa lepohetken ainakin muutamiksi yön tunneiksi.
Kun joskus lähtisin, niin lähtisin tietoisella ja selkeällä mielellä, en minkään mömmömaailman kautta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti