* Hildegard (jatkuu)

Eräänä yönä, unettomana vuoteessa heittelehdittyäni, huomioni kiinnittyy katonrajan laajenevaan valoheijastukseen. Sen sisälle avautuu kallionviillos ja jälleen kerran vetäisen sen kätköistä sateenkaarikirjan. Sen sivut avautuvat… 

Hildegard, komearaaminen nainen, seisoo ikkunan ääressä diakonissalaitoksen sairaalan pihalle katsellen. Hän seisoo siinä, vaikka kiire on kova. Hän on juuri arvostellut ankarin sanoin nuorta diakonissaoppilasta, joka oli tullut myöhästyneenä iltaohjeita kuulemaan. Tämän itkuiset selitykset sairaasta isästä eivät koskettaneet häntä; yksityisasiat eivät saaneet häiritä työelämää.

  

Nyt sairaalan johtajalääkäri, Hildegardin suuri rakkaus, on lähdössä ulkomaille kylpylään ja hänen pitäisi ennättää hyvästelemään tätä, että tälle jäisi hänestä mieluinen muisto hellittäväksi, että tämä kaipaisi takaisin hänen luokseen mitä pikimmin.

  

Ystäviä Hildegardilla ei ole, ei ketään, jolle olisi voinut purkaa tämän ihanan salaisuutensa. Hän tietää olevansa ankara alaisilleen, odottavansa heiltä liian paljon, mutta niinhän hän tekee itseltäänkin, vaati suorastaan mahdottomia …

Herään hetkeksi. Ahdistaa. Itseltä ja toisilta vaatiminen on siis seurannut tuosta elämästä tähän nykyiseenkin. Siveysopit, tautiopit, lääkeaineopit, sairaanhoito ja uskonto, nuo diakonissalaitoksessa muun muassa opetettavina olleet aineet sykkivät yhtenä kiusallisena jumputuksena päässäni. Niitä muistellessani onnistun kuitenkin nukahtamaan uudelleen. Päivä on jo pitkällä vihdoin herätessäni. 

II * 3. HILDEGARD

Syksyllä kokeilen vielä kerran töihin menoa. Lapsia on ikävä, samoin työkavereita ja koska nyt jo kutakuinkin pysyn pystyssä, ei tunnu olevan mitään syytä olla menemättä. Jospa ne elämän rutiinit auttaisivat karkottamaan pään savutkin pois?

  

Vanhempien vastaanotolla pyöreähkö äiti arvostelee. Istuu pulpetin takana, poika vierellään. - Mitä ihmettä te täällä koulussa oikein teette, kun Matti ei ole oppinut jakolaskua? hän ihmettelee.

  

Olen taas kerran joutunut viettämään kolme päätyynyssäpäivää ja jakolaskun oli opettanut kouluavustaja. En ollut ehtinyt vielä tarkistaa pistokokeella, miten opetus oli mennyt perille voidakseni ottaa tukiopetukseen ne, joille asia oli jäänyt epäselväksi. Vaikka uusi asia tunnin alussa kerrattiinkiin, ei se aina auttanut kaikkia. Koetan selittää olleeni juuri kolmen päivän sairaslomalla, mutta nainen vain tuhahtaa, että vaikka olisit ollut kolme viikkoa, niin opettaahan asia täytyi. Hän kun oli itse ottanut pojan käsittelyynsä, niin jopa oli tullut älyilleen!

  

Matti on hiljaa, välttelee katsettani ja äkkiä muistan, miten viimeksi päivällä poika oli vilkuillut minuun, mutta ei ollut puhunut mitään, ei eleelläkään ollut osoittanut kaipaavansa apua, vaikka olin alusta asti tehnyt selväksi, että kuljin luokan keskellä juuri sitä varten, että auttaisin. Sijainen ei ollut merkinnyt poissaolijoita ja koska Matti yleensä oppi heti uudet asiat, en ollut mennyt kysymään, oliko jokin epäselvää, olihan minulla parhaillaan apua usein kaipaava Taija opastettavanani.

  

Totean mielessäni, että niinhän vanhempien kuuluukin tehdä, tarkistaa, että lapsi ymmärtää tehtävänsä, mutta en rupea enempää selittelemään, katselen vain omahyväistä naista, joka on selvästikin mielissään siitä, että tulipahan kerrankin sanottua opettajalle selvät sävelet. Itse en ikinä olisi kehdannut ainakaan vieraalle ihmiselle puhua tuolla tavalla, olisinpa ollut kuinka närkästynyt tahansa. No, kukin taaplaa tyylillään.

  

Sitten myöhemmin sattuu toinen rankasti heilauttava juttu. Eräs tyttö on ollut matikan kokeista pois ja tekee välitunnilla sitä minun tarkastaessani toisten papereita. Olen tyystin unohtanut lapsen siinä vierelläni, minulla on kiire nähdä, mihin suuntaan pitää seuraavaksi syventyä ja kun yhdestä sun toisestakin paperista löytyy sama virhe, pärskäytän hartaasti ääneen kirosanan, niin kovasti potuttaa. Ilmeisesti en ollut käsitellyt aihetta riittävän perusteellisesti, yksinkertaisesti en ollut jaksanut... Näin siinä käy, kun puolikuntoisena, ei, neljäsosakuntoisena koettaa raahautua velvollisuuksiensa mukana!

  Leipä loppuu, jos töistä lähden ilman lääkärin lupaa...

En yritäkään estellä, annan sen vain purskahtaa suustani. VOI PERKELE! Isken samalla nyrkkiin puristuneen käteni pöytään. Havahdun vasta kuullessani aran äänen kysyvän, oliko siinä paperissa paljonkin virheitä.

  

Häpeän silmät päästäni ja olisin halunnut singota itseni maata kiertävälle radalle ikuisuuksista ikuisuuksiin, niin minua kauhistuttaa. Enhän kotonakaan juuri kiroile, mutta että tein sen koulussa ja vielä pikkuoppilaani kuullen!

  

Pyydän lapselta anteeksi ajattelemattomuuttani ja tämän jätettyä koepaperinsa syöksyn rehtorin luokse kertomaan, etten ansaitse olla enää opettajana, kerran tuollaisia sanoja jo suusta karkaa.

  

Rehtori lohduttelee, että ihmisiähän ne opettajatkin loppujen lopuksi ovat, mutta en voi millään antaa moista itselleni anteeksi ja vaikka tytön äidille tapahtumasta kerronkin eikä tämä nosta siitä äläkkää, niin silti ymmärrän, etten nyt ilmeisestikään enää jaksa pysytellä oikeilla raiteilla. Jotain on raskaasti vialla, peruuttamattomasti särkynyt sisäisessä maailmassani!

  

Yöllä pääni valtaa taas raskas paine ja tuttu savu täyttää otsan. Verenpaine huitelee pilvissä ja lääkärin puoleen on käännyttävä. Ei minusta varmaankaan enää ainakaan tähän työhön ole, enhän jaksa tehdäkään enää muuta kuin katsoa sivusta lasten puuhia, keskittymiskyky laukkaa kaikkialla muualla ja ahdistus lennättää käytävälle. Uskottava se lopulta on. Mutta mistä leipä lentäisi suuhun? Se jännittää. Minulla on aina ollut edes jonkinlaista omaa ansiotuloa, joten toisen armoillekaan en kuvittele voivani jäädä, kai minun olisi sitten vain lähdettävä pois… jonnekin.

  

Lääkärikin on nähnyt, ettei minusta ole enää työelämään, joten hän jatkaa sairaslomaa vuoden loppuun. Sen jälkeen hän kirjoittaa lähetteen vuoden kestävään keskusteluterapiaan ja sen kuluttua suosittelun eläkkeelle.

  

Seuraavan vuoden loppuun mennessä tulee tieto, että ehdotus on mennyt läpi ja jäisin uuden vuoden alusta työkyvyttömyyseläkkeelle, toistaiseksi…

  

Vähitellen henkinen ja fyysinen lepo rupeavat kantamaan hedelmää, vaikka väsymys väliin vielä kaataakin petiin, mutta askel askeleelta pääsen näkemään auringonkin silloin tällöin. 

* Elossa vai ei? (jatkuu)

Nukun kaksi kuukautta. Herään vain lääkärissäkäyntien ajaksi. Mies vie ja tuo. Yksin taistelen matkat autolta sisälle ja takaisin. Hyvä kuitenkin, että kuljetus pelaa. Muutenhan joutuisin taksilla matkaamaan ja sehän nyt ei kerta kaikkiaan sovi!

Vihdoin valoa sen verran, että alan kiinnostua televisiosta. Onhan jotain ääntä, joka pitää elämässä kiinni. Ei tarvitse rasittua, kun antaa saippuaihmisten temmeltää.

  

Katselen paksua pölykerrosta huonekalujen päällä. Se pitäisi pyyhkiä… ei kiinnosta… olkoon, täytyy niiden saada pöly jollakin tavalla pois sittenkin, kun minua ei enää ole. Imuroi se Tapsa kyllä joskus. Vaistoan jännityksen, kun toinen joutilaana makaa päivät pitkät eikä tee mitään!

- Kyllä sinä jaksat televisiota katsoa, mutta ulos et. Ota nyt hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni ja lähde kävelylle. Minä lähden kaveriksi, täytyyhän sinun saada raitista ilmaa. Virkistyisit.

Tahtoisinhan minä haluta, mutta en pysty. Tiedän, ettei pää kantaisi; kulkisin riippupäin vaikka jalat toimisivatkin. Ilman tukea en etenisi muutamaa metriä kauemmaksi. Toisen sitä on vaikea uskoa. Miten voisikaan, jos omaa kokemusta asiasta ei ole?

  

Painan pääni syvemmälle tyynyyn.

  Armahda minua! Pelasta perheeni tällaisesta hävettävästä taakasta!

Ihan tosissani pyydän kuolemaa. Jos sen itse hakisin, olisi samat asiat läpikäytävä joskus myöhemmin, seuraavassa elämässä.

  Päiviä myöhemmin onnistun kuitenkin kampeutumaan ylös. Tapsan kynkässä askellan ulos varovasti, ponnistellen.

  Näetkö, miten yritän? Olethan nyt mielissäsi? Kaipa kannat kotiin, jos uuvun tielle?

Tapsan työkaveri kävelee vaimoineen vastaan. Ojennan käteni, kasvojeni liikkumattomuutta, perusilmeettömyyttä, en pysty hallitsemaan. Pohdin, huomaako mieheni työkaverin sairaanhoitajavaimo, mistä on kysymys.

  Teen varmaan tässäkin jotain väärin! Päästä Herra minut taas vain sänkyyni, ja jos suinkin mahdollista, kokonaan pois täältä; miten helvetissä (anteeksi... tuo ei liene oikea sana) elämä voisi jatkua näin? Pitääkö minun mennä ja heittäytyä johonkin löytämättömään paikkaan? Etten joutuisi vastaamaan tyhmiin ja liikaa vaativiin kysymyksiin?

Yöllä taas kipuilen ja pyörin tuskani kourissa.

  Miksi minä en pääse pois? Se askel olisi niin lähellä ja helppo!

- Odota aamuun, silloin näyttää toisenlaiselta! kuulen äänettömän äänen. - Tuo, mitä pohdit, on itsekäs tie ja väärä malli tuleville sukupolville. Se ohjaa heidätkin luovuttamaan ja samalla poikkeamaan ennakkoon sopimastaan elämäntiestä.

  

Uskon ja odotan unta. Seuraava elämä toisi nuo samat asiat eteen, joten mitä järkeä olisi ottaa ne kaikki vastaan yhä uudelleen ja uudelleen, elämästä toiseen? Tämä on katsottava nyt loppuun!

  

Pilvi soittaa yliopistokaupungista ja kertoo tuovansa jouluna poikaystävänsä, opiskelutoverinsa. Saako tuoda? Totta kai, eihän lapselta sellaista voi kieltää. Jospa minä jaksaisin! Pysynhän minä pystyssä jo pitkiä aikoja.

  

Poika kiikuttaa mallikkaasti kukkakimpun käteeni ja kumartaa. Tyttö jakkupuvussa on ihan erilainen kuin ennen, aikuisempi.

  

Laitan ruokaa, hikoilen, siivoan jäljet, vapisen, keitän kahvia, käyn ruokaostoksilla Tapsan kyydissä, sillä vieläkään en pysty ajamaan. Huilaan kaikki väliajat. Kun nuoret ovat kotosalla, en mene pitkäkseni, levähtelen vain tuolissa telkkari auki, että he luulisivat minun katsovan sitä. Nukahtelen siinä, kerään voimia. Sitten taas sapuskaa pöytään!

  

Kukaan ei hoksaa ojentaa auttavaa kättä. Edes Tapsa, joka muulloin on joutunut tekemään, koska minusta ei ole ollut tekijäksi, ei tule apuun. Haluaako hän todistaa, että kyllä minä pystyn, kun vain tarpeeksi kovasti tahdon? Otan itseäni niskasta?

  

Pilvi ei edes tiedä äitinsä sairaudesta. Kai sitten on oikein näin, että minun on vain yritettävä kaikkeni? Valutan hikeä, laahustan ja vapisen, mutta onnistun. Olen jo sen verran saanut levättyä uupumistani pois, että onnistun. Joten kuten.

  

Eräänä päivänä toiset haluavat mennä kiinalaiseen syömään. Minä en lähde mukaan. En halua antaa pois sitäkin tilaisuutta lepoon, sillä senkin ajan, minkä he ovat poissa, saan nukkua! Enkä halua antautua mahdollisuuteen, että oppilaani tai heidän vanhempansa näkevät kurjuuteni…

  

Minulle ollaan käärmeissään. Miten voinkin olla noin epäkohtelias, etten lähde, vaikka vieraskin on? Eivät he ymmärrä, etten halua lähteä turvonneine kasvoineni ja silmineni kaupungille, siellähän voisi tulla vastaan kuka tuttu tahansa - kaupunkihan on täynnä työtovereita, koululaisia ja heidän vanhempiaan! Vieläkään minulla ei ole ilmeitä eikä halua vastata ainaisiin kyselyihin, miten voin!

  

Myöhemmin poika oli sanonut Pilville, että tuleekohan tästäkin tuollainen ilmeetön television tuijottaja! Tapsakaan ei ollut ymmärtänyt valistaa tytärtään, miten äiti on ollut sairas ja on yhä. Tai hänhän taisikin luulla, että teeskentelen tai syön joitain mömmöjä!  

  

Sen verran itsekunnioitusta minulla on sentään aina ollut, etten ole edes kuvitellut sotkeutuvani tabumaailmaan. Mutta niin vähän siis se rakkainkin minua tunsi. Ei kuitenkaan jätä minua, kaikesta huolimatta!

  

Serotoniinia psykiatri oli heti määrännyt ja jotain rauhoittavaa kyllä myöskin, mutta koska tiedän jälkimmäisen aiheuttavan riippuvuutta, otan sitä vain puolikkaan joskus tai neljänneksen, kun ahdistus uhkaa nielaista syövereihinsä enkä pysty nukkumaan ja ohi on mennyt jo monta samanlaista yötä. Lääke levittää rintaan rentoutuneemman olon ja kuristus kurkusta lientyy hetkeksi, antaa lepohetken ainakin muutamiksi yön tunneiksi.

  

Kun joskus lähtisin, niin lähtisin tietoisella ja selkeällä mielellä, en minkään mömmömaailman kautta…

II * 2. ELOSSA VAI EI?

- Syötkö sinä joitain kumman tabletteja, kun olet tuon näköinen eikä viinakaan haise? Tapsan ääni on huolestunut ja matala, ettei poika kuule. Pilvi on onneksi jo Tampereella opiskelemassa.

   

Juuri ja juuri jaksan raottaa silmäluomiani. Häh? Voimanrippeeni keräten käännyn selälleni. 

   Eikö se näe, miten heikko olen? Luuleeko se, että olisin päässyt jostakin etsimään ja hakemaan mitään tabletteja? Ja mitä ihmettä minä niillä? Ikään kuin vielä kurjempaa olotilaa haikailisin! 

Olen niin tyrmistynyt, etten yritäkään sanoa mitään, koetan vain luoda katseen, joka kertoo kaiken. Se ei kuitenkaan onnistu ja voimattomana luovutan. Olkoon. Onhan tämä kaikki niin käsittämätöntä minulle itsellenikin, että sen täytyy olla Tapsalle vielä mahdottomampaa. Eihän hän tiedä, että tällaiseksi voi tulla ilman näkyvää syytä. Hänen mielestään ainoastaan fyysinen vaiva on ymmärrettävää, henki on oman itsen päätäntävallan alainen…

  

Vessahätä. Ponnistelen pystyyn, seiniä pitkin hiivin vessaan. Tulen vilkaisseeni vahingossa peiliin. Sieltä katsoo tuntematon, ilmeetön nainen. Sen tukka sojottaa kaiken maailman säheröillä ja piirteet roikkuvat.    

  En se minä ole! Enhän voi olla? 

Valun pöntölle.    

  En jaksakaan takaisin… Miten nyt pääsen pois? On kysyttävä apua. Uskallanko? On pakko!

Puhumatta, syrjäkarein Tapsa vie minut sänkyyn, johon käperryn sikiöasentoon.  

   

  Ota, Herra, minut pois! Toisten riesana täällä vain roikun. Kukaan ei tarvitse minua. Tällaista ei kenenkään ole hyvä eikä ainakaan pakko katsoa. En halua elää! Auta! Enkelini, ainoa mahdollisuuteni, auta! sieluni huutaa.

Samassa valtava energia-aalto sieppaa minut syliinsä. Jostain helisee huilumainen ääni ja pääsen rääkkääntyneine sieluineni siniselle saarelle jälleen. Vaivun rauhaisaan uneen.

  

Psykiatriaika. 

- Vietkö minut? Luottamus lähimmäiseen on luja.   

  Ei se minua ilman apua jätä. 

- Pakkohan minun on. Jos et kerran itse pysty ajamaan...

  Syrjäkareilua, epäilystä, epävarmuuttako?

- Toiset ovat vaarassa, jos yritänkään… en tosin taitaisi saada edes avainta käännetyksi. 

  

En todellakaan tarkoita sitä vitsailuksi. Sellainen elämänriemu on silkka mahdottomuus, mutta jotenkinhan on selitettävä, miksi minusta ei auton rattiin ole, niin kovasti kuin haluaisinkin tehdä velvollisuuteni. Naamakaan kun ei kerro mitään, se pysyy samassa ilmeettömässä valussa kuin jo ikuisuuksia on ollut. Mikään muukaan ei toimi. 

   

Kauhistuttaa ajatuskin joutua paareilla siirreltäväksi. Mitä ne naapuritkin sanoisivat? Häpeäksihän olisin koko perheelle…

   

Tapsa heittää minut taas terveyskeskuksen pihalle. Hyytelökävelyä jälleen.  

  Missä se paikka on?

Odotussali on täynnä ihmisiä, laboratorioon ja röntgeniin odottamassa. Katsovat, kun aladobi laahustaa ohi. Se löytää oikean käytävän, mielenterveyskäytävän. Istuu, vaikka pitäisi päästä pitkäkseen, mutta eihän täällä voi nukkua. Siispä nojaan seinään, suljen sieluni peilit.

   

Ovi aukeaa ja kuulen kutsun. Kestää hetken, ennen kuin saan tonnin painoiset luomet kammetuiksi silmieni päältä ja epävarmoille makaronijaloilleni noustuksi.   Lääkäri kättelee. Pyytää istumaan. Kysyy jotakin, mitä korvani eivät heti päästä ihan aivoihin asti. Minun on ensin tunnettava tuolin turva takanani.

- Miten voit? lääkäri kysyy uudelleen.

- Eikö se näy? En jaksa olla töissä, en kotona, en missään... Voisinko päästä sairaalaan? Tai voisiko minut vain piilottaa jonnekin, missä saisin olla yksin, rauhassa, liikahtamatta, puhumatta… ajattelematta?

   

Lääkärin mielestä kyseessä ei kuitenkaan liene vaarallinen tila, koska ei vastaa pyyntööni, vaikka pakkohan hänen on huomata, miten voimaton olen; enhän millään jaksaisi edes istua, hyvä kun hengitykseni toimii, tosin sekin melkein keuhkonjatkeilla vain. 

  

Psykiatrin hiljaisiin kysymyksiin vastaillessani tulen kertoneeksi elämästäni. Hitaasti, voimani sanojen ymmärrettävään muotoon ponnistaen. Kerron työstä, kotielämästä… Mökistä, pakopaikasta, jonne en enää pääse, koska en pysy pystyssä ja kun otsan täyttää jokin ihme savu. 

  

Vuosien loppumattomat kiireet, vastuut, huolet sekä omista lapsista että pikkuoppilaista, riittämättömyyden tunteet, huonoudet, jo vuosikausia jatkuneet useita päiviä kestäneet totaaliset uupumiskohtaukset ja nyt viimeksi nämä samanaikaisesti päälle romahtaneet kuolemantapaukset, kaikki ne kaadan vähitellen, lähes liikkumattomin huulin psykiatrin niskaan. Tämä kuuntelee, tarkentaa jotain välillä, on myötätuntoinen.

- Oletko masentunut? kysyy.

- En tiedä, en kai…

  

  Herätys!

Jossakin kolahtaa...

- No kai vähän sitäkin, myönnän sitten. - Tai en ole tullut ajatelleeksi... en minä välitä… Ei kiinnosta, ei minua kiinnosta mikään. Painan luomeni kiinni, ne eivät millään pysy ylhäällä.

- Eläkkeelle ei pääse pelkän masennuksen takia, lääkäri huomauttaa.

- Kuka tässä eläkkeelle on menossa? Mielessäni liikahtaa etäinen kummastus. - Minähän rakastan tätä työtä… Lapsesta asti olen siitä haaveillut… Rakastan oppilaitani ja työtovereitani! Meillä on hyvä työyhteisö… Ikinä en ole riidellyt heidän kanssaan, ei ole tarvinnut… Haluan päästä sinne takaisin, kunhan keksittäisiin keino, miten pysyisin pystyssä… ja saataisiin tuo savu ja paino otsasta pois!

  

Sairaslomaa lisää. Viikon päästä seuraava aika vai oliko se jo tällä viikolla? Hitailen ulko-ovelle. Soitan miehelleni. Hän hakee ja vie kotiin. Nukun. 

  

Puhelimen kilinä herättää ja raahustan välikköön. Askel askeleelta, seiniin nojaillen. Hälytysääni kiirii pääni sisällä ja koetan kiirehtiä. Parhaani mukaan.

   

Koulun kanslisti soittaa. Pääni painaa liian paljon, joten makaan matolla ja kuuntelen luurista soljuvaa virkeätä ääntä. Yritän vastata, mutta leuat tuntuvat jäykiltä. En kykene muotoilemaan sanojani juohevasti. Kieli on muuttunut paksuksi ja se kääntyy suussa vaivalloisesti. Mongerran. Yritän ääntää huolellisesti, mutta silti sanat tulevat puuromaisina, jähmeinä. Järkikään ei juokse. Koetan esittää ihmistä, mutta jälleen tahmeus antaa varmaankin toisessa päässä olevalle vaikutelman tönkköhumalaisesta naisesta. Puhelun loputtua luhistun, käperryn kokoon. Palelee. Siksikö tärisen? Minun täytyy olla kuolemansairas!

   

Tapsa tarkistaa kaappia ruokaa valmistaessaan. Päivittelee. Miksi täällä pidetään näin vanhoja ryynejä? Jokainen moite viiltää haavan kivusta arkaan mieleeni, osuu suoraan vereslihaan.  

Kuinka olisin kiinnostunut ruokakaapista, kun en ole kiinnostunut koko elämästä?

Kun olisi edes jonkinlainen halu nousta ja laahustaa keittiöön, mutta kun en jaksa halutakaan! Vartalon paino liimaa kiinni lakanaan. Vihdoinkin saan vajota. Onneksi ei ole enää pikkulapsia vieressä vaatimassa, huolenpitoa kinuamassa, sillä nyt hekin jäisivät hoitamatta, hekin joutuisivat kärsimään äitinsä väsymyksestä elämään. Olemattomaan elämään, jolla ei ole merkitystä kenellekään.

  

Sydämen lyönti hidastelee, väliin se paukauttaa nopeasti peräperää, väliin se pitää taukoa, venyttää kuin miettien, onko enää tarvetta jatkaa, lyö sitten armosta kumminkin. Pum pumpumpum pupum… tauko, pitkään taukoa… pum taas… Se on väsynyt sekin, karrelle palanut, pettynyt, loputtomasti pettynyt. Vajonnut toivottomuuden hukuttavaan imuun. Helppo olisi antaa sen nielaista lopullisesti…

  

Kukaties vielä monet vuodet palaan tähän takaisin? Kannattaako siis pinnistellä, takertua verisin sormenpäin kiinni reunoihin? Mitä iloa tällaisesta elämästä on kenellekään? Oppimisen vuoksiko, siksikö, että tämänkin läksyn sinnikkäästi opettelisin tällä kertaa loppuun asti? Kestäisin nöyryytykset, ivan, käskyttämisen, mitätöinnin? Pääsenkö seuraavassa elämänkierrossani vähemmällä, jos katson tämän loppuun? Pääsenkö? 

Anna suvisten tuulten puhaltaa...

Anna suvisten

tuulten

puhaltaa.

Anna lempeän unen

tulla.

Salli syliisi armaaseen

uinahtaa -

mihinkään ei kiirettä

mulla. 

* Murtuminen (jatkuu 2)

Seuraava aamu on lauantai, mutta koulupäivä silti. Oli sovittu, että vanhemmat tulisivat viettämään yhdessä päivää lastensa kanssa enkä saa päähäni sitä, että olisin voinut vain soittaa koululle ja kertoa tapahtunut eikä minun olisi tarvinnut mennä sinne. Velvollisuuteni on mennä kuitenkin, on kuin olisin pettänyt sekä lapset että vanhemmat, ellen niin olisi tehnyt. Velvollisuudet ovat aina menneet kaiken muun edelle. 

  Kun on pakko. Niin kauan kuin pystyy.

   

Aamulla sitten automaattisesti puen ylleni normaalit kouluvaatteet, ei minun mieleeni edes pälkähdä, että jotain mustaa pitäisi laittaa. 

  

Aamuhetken yhteydessä kerron luokalleni ja vanhemmille tapahtuneen ääni säröillen ja halkeillen. Minun on pakkokin, enhän muuten pysty hapuilevaa käytöstäni selittämään. Eräs isä tuumii, että opettaja on vahva, kun pystyy olemaan töissä tällaisella hetkellä. Se havahduttaa vihdoin minutkin huomaamaan, etten minä mikään vahva ole, päinvastoin olen niin sekaisin, etten ollut älynnyt jäädä kotiin. Kesken kaiken on hyökättävä käytävään käsiä vääntelemään. Rinnasta pakahduttaa, kaulan ympärillä oleva side tiukentaa otettaan ja kurkkuun tuikkii tuskallisesti. Vihdoinkin käsitän, etten voi jäädä.

   

Kompuroin rehtorin luokse ja kuraattori luvataan lapsille ja vanhemmille mukaan, minä pääsen kotiin. Luokkaan palatessani kiikuttaa eräs äiti kukkakimppua heiltä kaikilta ja halaa. Voi, miten heitä rakastankaan! Mitään muuta en enää osaakaan, minä vain rakastan…

  

Maanantaiaamu. On hankala nousta. Päässä on jälleen savua ja puhe kangertaa. Laahustan keittiöön. - Ei minusta ole töihin. En pysty, ilmoitan epäuskoisena tuijottavalle miehelleni ja palaan vuoteeseeni.

  Miten kukaan enää voi jatkaa normaalia elämää?

Kahdeksalta joudun vielä nousemaan Tuulalle soittaakseni ja horjun sitten takaisin makuuhuoneeseen. Lätsähdän pitkäkseni tyhjiin puhalletun ilmapallon tavoin.

  Tuleeko koko loppuelämä nyt olemaan tällaista?

Päivällä Tapsa laittaa lautaselle ruokaa. Nousen vapisten. Nojaten ensin seiniin ja sitten sohvaan luihailen pöydän ääreen. Sydän hakkaa, tuen toisella kädelläni toista ja lusikoin hiukan keittoa suuhuni. Toki minä sen käsitän, että syödä pitää, yrittää ainakin. Tärisen ja hikoilen, lusikka on raskas ja ruokaa läikkyy. Ja sitten vuoteeseen taas.

   

Kolmantena päivänä on pakko mennä lääkäriin. Saan ajan työterveyslääkärille.   Tietäessäni, etten suinkaan yksin sinne pääsisi, pyydän Tapsaa viemään. Hän jättää minut terveyskeskuksen pihalle, vaikka olisin kipeästi tarvinnut liikkumiseeni apua, mutta enhän voi pyytää häntä viemään sisälle asti, koska hänellä on kiire töihin, lisäksi häntä varmaankin hävettää, kun vaimo on tuon näköinen…

   

Jalat tutisevat höttönä, kun pumpulimatto kuljettaa minut ilmoittautumisluukulle. Sitten palaan istumaan, nojaan tuolin selkänojaan ja suljen silmäni. En jaksa pitää niitä auki. Mitä katsottavaa siellä olisikaan?

   

Nimeni mainitaan. Nousen hitaasti, hitaasti… Pumpulin lisäksi tulee vaihteleva paine sivuilta, niin etten meinaa seisaallani pysyä.

   

Ihmiset luulevat varmasti, että olen humalassa, välähtää mielessäni. Odota, lääkäri, olen tulossa! haluan huutaa, sillä matka taittuu niin tahmeasti, että lääkäri voi luulla, ettei minua olekaan…

   

Pääsen kuin pääsenkin lääkärin huoneeseen. Istuudun. Lääkäri kysyy jotakin. Kysyy uudelleen.

  Siis mikä toi minut tänne? Mikäkö?

- En tiedä, en vain pysy pystyssä. Väsyttää… Otsassa on savua... Luokastani jäi tyttö rekan alle… Kun hänen hautajaisensa olivat perjantaina, minun veljeni kuoli seuraavana yönä. Sanat tulevat kankeina, pysähdellen. Ne jäävät kaikumaan ilmaan, on kuin vasta nyt itsekin kuulisin ne.

  

Itku, pohjaton, hiljainen itku alkaa jälleen. En mahda sille mitään, kyyneleet täyttävät posket, leuan, kaulan.

  

Lääkäri ojentaa nenäliinan, on kanssaihminen, antaa rauhassa nyyhkyttää. Sitten hän sanoo kirjoittavansa sairaslomaa pari viikkoa, veljen hautajaisiin asti ainakin. Aikoo laittaa lähetteen psykiatrille.

  

Hulluko minä olenkin? huomaan ajattelevani. Niinpä kai, eiväthän ne normaalit aikuiset tällä tavalla käyttäydy.

  

Keinuttelen terveyskeskuksen tuulikaappiin. Kolikkopuhelimen vieressä ei ole istuinta, vapisen ja horjun. Toisella kädellä pitää puristaa puhelimen suojakuvun reunasta, että pysyn pystyssä. Hiki kaatuu päältäni, kun etsin seisaallani kolikoita ja Tapsan työnumeroa. Sitten valahdan oven luona olevalle tuolille odottamaan.

  

Kun Tapsa tulee, hän jää taas autoon, ei hoksaa hakea. Saan jälleen velloutua pihan poikki yksin ja hän vie minut kotiin. Nukkumaan.

  

Pari viikkoa menee vuoteessa pääosin unessa, veljen hautajaisiin voimia kerätessä. Hatarin huomioin ympäröivästä maailmasta lähden mukaan, no pakkokin on. Saan jostain jopa voimia tiristää itsestäni runon muille lohdutukseksi. Haluan kertoa, ettei Viljami minnekään kauaksi ole mennyt, ettei kaikki tähän lopu... Se tuntuu niin tärkeältä, että se on saatava sanotuksi.

  

No, oikeastaan se runo on pyörinyt taustalla kaiken aikaa, joten kun ryhdyn sumuisin aivoin viimeistelemään sitä, kun velvollisuus pusertaa, pulpahtaa loppu pinnistelemättä paperille, kuin jonkun sanelemana. Hautajaispäivänä pääni vielä kantaa niinkin paljon, että pakotan itseni lukemaan sen muistotilaisuudessa, vaikka jännittää ja pelottaa, pysynkö seisaallani. Myöhemmin tulee epäilys, olisinkohan moiseen edes ryhtynyt, jos olisin ollut ihan terve…

   

Kotiin tultuani valmistaudun menemään kouluun. Totta kai, sairaslomahan loppuu, virallinen lupa lekotella päättyy. Maanantaiaamun koittaessa savu on kuitenkin päässä jälleen sankkana, jalat eivät ota päälleen ja ymmärrän jaksaneeni kuluneet hetket vain siksi, kun oli pitänyt ponnistella kasassa pysyäkseni. Käyttää tämän elämän viimeiset voimat siihen. Nyt se pakko on poistunut ja voin viimein hellittää. Lopullisestiko?

   

Vajoan takaisin hikiseen, tuskantäyteiseen horrokseen. 

* Murtuminen (jatkuu)

Säntään viereiseen luokkaan pyytämään apua lähimmältä työtoveriltani, mutta hän ei ole siellä. Avuttomana kääntelen kukkapuskaa käsissäni ja saan sen lopulta revityksi auki. Seuraavaksi nyyhkyttelen rehtorin kansliaan. On pakko. Siellä vierekkäin istuvat kirkon edustajat, pastori ja nuorisotyöntekijä, suovat minulle hädin tuskin katsettaan, mutta sitten Tapanin opettaja tulee ja sulkee syliinsä. Se saa hetkeksi kokoamani itsehillinnän ratkeamaan ja nyt valitan ääneen… Tuula astahtaa askeleen ja äännähtää tukahtuneesti. Istun ystävieni keskelle.

   

Luokassa en osaa tehdä mitään muuta kuin halata Annin parasta ystävää tämän saapuessa. Tyttö katselee hämillään kyyneleitäni mennessään paikoilleen muita odottamaan. - Opettaja itki! kuulen myötätuntoiset kuiskaukset.

  

Rehtori tulee luokkaani, on aikuinen. Minä en sitä tällä hetkellä ole, kaukana siitä. Olen yhtä avuton ja sekaisin kuin oppilaanikin. Hän puhuu lapsille ja pyytää heitä jokaista kirjoittamaan Annin äidille kirjeen. Kertomaan, miltä heistä tuntuu ja mitä muuta he haluavat tälle sanoa.

  

Istun puhumattomana, sivullisena ja katselen Annin pulpettia, jonka päälle olen kukkakimppuni laittanut, toivoen, että siihen ilmestyisi iloinen koulutyttö jälleen, että kaikki tämä olisikin hirveää erehdystä, kauheaa painajaisunta.

  Nyt taitaa jotenkin pyyhkiä yli,.. Tämäkö minut nyt viimeinkin sitten nitistää? Lasten takia on koetettava pysyä jaloillani, en saa luovuttaa. Kun oikein kovasti yritän, pystyn siihen… takoo päässäni. Tätä olen aina pelännyt. Että jotain kamalaa tapahtuu… Eihän elämän näin pidä mennä! Viljami, minun tulisi olla saattamassa sinua! Miten voin olla monessa eri paikassa? Älä lähde vielä, odota, että ennätän hyvästellä…

Rehtorille minusta ei ole mitään apua eikä minua onneksi jätetäkään sinä päivänä yksin luokkani kanssa, aina siellä on joku toinen huolehtimassa ja päivä saadaan jotenkin kulutetuksi loppuun. En vain muista, miten. Seuraavana päivänä oletetaan, että jatkan normaalisti. Ja minä yritän, ponnistan kaikella tahdonvoimallani.

   

Viikolla mietitään, mitä muistolauseeksi. Pääni tunnelmat eivät tunnu selviävän, en jaksa paneutua, yritän kuitenkin saada lapset pohtimaan. He ehdottavat kaikenlaista, sopimatontakin, vaikka eivät tietenkään sitä itse tajua. Lopuksi päädytään yksinkertaisesti sanomaan: ”Anni, emme koskaan unohda sinua!” Enempään minä en pysty, minulla on täysi työ pidätellä itseäni repeämästä.

   

Eräänä aamuna järjestäjälistasta on mustattu Annin nimi yli. Suutun suhteettoman kovasti. - Anni on aina tämän luokan jäsen, vaikka häntä ei näykään! julistan ja kirjoitan nimen näkyville uudestaan. Vierelläni kuvittelen näkeväni Annin nyökkäävän mielissään.

   

Joskus myöhemmin opettajainhuoneessa nuorisotyöntekijä kysyy ohimennen, olinko saanut puhua kenenkään kanssa jutusta. Vastaan, että olin. Kuinka en olisi? Olen hämmästynyt; kenen kanssa tässä vielä pitäisi puhua? Minullahan ovat siskot ja mies, joiden kanssa selata. Tai ainakin pitäisi selata… Sen kummemmin kukaan ei kysy. Patti sydämeni vieressä kasvaa ja valtaa alaa yhä enemmän ja enemmän.

   

Siunaustilaisuuteen mennään koko luokan voimin. Kirkossa istun kahden oppilaani välissä, toisen on määrä viedä kukkakimppu, toisen lukea jäähyväisviesti. Päässäni surisee, kuulen jotenkin huonosti, päätyynyssä-päivät lähestyvät huimaavaa vauhtia.  

   

Kuin unessa kävelen lasten kanssa kirkon etuosaan, jään seisomaan ja odottamaan siihen keskelle, en ymmärrä siirtyä arkun viereen, jonka ääressä rehtorit seisovat katsoen minuun kummissaan.

  Voisiko joku ohjata minua, sillä olen kaiken jo olemassa olevan ja tulemassa olevan surun turruttama? En tiedä mitä tehdä, olen tahdoton olio vain. Menen minne käsketään ja jos ei käsketä, etsin jostain tyhjältä näyttävän paikan ja olen siinä.

Kouluavustaja vie luokan koululle takaisin siirtyessäni rehtorien mukana muistotilaisuuteen. Nähdessäni Annin äidin seisovan mustissaan ovella ottamassa vastaan vieraita itsehillintäni murtuu ja purskahdan itkuun. Itken koko ajan vielä halatessani Annin sisaruksiakin, minulla ei ole voimia pysytellä tyynenä ja hillittynä, kuten sivistykseen olisi kuulunut. Annin äidin tuskaan samaistun enkä kestä sitä. Tiedän samalla surevani jo etukäteen siinä toistakin menetystä.

   

Sama tapahtuu, kun ruvetaan laulamaan ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin…” Isot kyyneleet hyökkäävät varoittamatta ulos ja ne vierivät mahdotonta vauhtia silmistä, hädin tuskin ennätän kaivaa laukusta liinaa tulvan eteen. Rehtorikin jo kaivaa laukkuaan antaakseen omansa.

   

Seuraavana yönä puhelin soi. Viljami! kaikuu päässäni juostessani vastaamaan. Arvaan jo. Anja kertoo veljen lähteneen. Oli edellisenä päivänä ruvennut luettelemaan jo edesmenneiden läheisten nimiä ja ikään kuin katsellut näiden ohikulkemista. Nyt yöllä hän oli äkkiä kutsunut vaimoaan.

- Henni, nyt mennään! oli sanonut ja katsonut sokeilla silmillään suoraan vaimoonsa. Ja sitten hän oli mennyt.

  Tulikohan se isä esikoistaan noutamaan?

Puhelun loputtua vajoan nojatuoliin ja sytytän kynttilän. Koetan kuvitella saattelevani veljeni pitkiä valkoisia portaita ylös aina valtavan suurille porteille saakka, näen selvästi mielessäni kyllä ne portit, mutta en saa tapahtumaan toden tuntua, jotenkin veli ei ole mukana. Minne hän oikein jäi?

  

Myöhemmin Silja kertoo isänsä viipyneen heidän kanssaan vielä kauan siellä sairaalahuoneessa, joten siksi tämä ei varmaankaan siihen saatteluunkaan ollut joutunut. Läsnäolo oli ollut vahva. Hyvä niin. Elämähän jatkuu.

  Niin siellä kuin täälläkin.

Valvon koko yön miettien, surren, etteivät minunkaan käteni välittäneet veljelle helpotusta, en sitä olisi kyllä voinut montakaan kertaa edes ehdottaa, sillä aina sairaalahuoneessa oli joku muukin lisäksemme eivätkä kaikki uskoneet energiavirtoihin, tai niin ainakin silloin ajattelin. Eihän sellaisista asioista puhuta...

  

Olinhan toki pyytänyt apuun kuuluisia henkiparantajia. Pohjoisessa asuva nainen ei ollut edes vaivautunut vastaamaan, vaikka olin lähettänyt hänelle kuoren ja postimerkinkin vastausta varten. Tapio Kaitaharju ilmoitti tekevänsä parhaansa, mutta hänen sanojensa mukaan hänenkään vallassaan ei lopputulos olisi. Myös toinen etelässä asuva nainen lupasi rukoilla Viljamin puolesta ja sitähän minäkin kaiken aikaa tein, loputtomasti. Tapahtukoon Sinun tahtosi… Se oli rukouksen vaikein kohta. 

II * 1. MURTUMINEN

Lumihelmien kimallellessa metsissä ja vainioilla väijyvät luomieni takana toisenlaiset helmet astuessani rehtorin kansliaan. Oven sulkeutuessa ne ryöpsähtävät piilostaan ja alkavat tahdottoman valumisensa.

- Veli on kuolemassa syöpään. Haluan mennä saattamaan häntä.

  

Naisrehtori, ikätoveri, kiertää pöytänsä ympäri, tulee luo ja halaa. – Totta kai menet. Hoidetaan järjestelyt.

  

Äiti lähtee mukaan, samoin Silja, Viljamin tytär. Menemme junalla. Viljamin vaimo on järjestänyt kyydin asemalta kotiinsa.

  

Aamulla ajetaan Viljamin autolla sairaalaan. Veli makaa yksityishuoneessa. Odottaa. Hän ei näe enää mitään, syöpä on levittänyt verkkonsa näköhermoihin. Menen halaamaan, veli oksentaa, vaniljainen hajuvesi on liikaa. Koetan vessassa jynssätä sitä pois.

  Miten minä meninkin sitä laittamaan?

Kuluu muutama päivä. Anjakin tulee ja Taimi ja Sinikka, Viljamin nuorempi tytär. Eräänä iltana kaikki ovat oudon hiljaisia ja vakavia, vaikka yleensä on yritetty pitää reipasta henkeä yllä. Taimi on mennyt päivällä Viljamin ja Hennin asuntoon takaisin, koska hänen selkäänsä sattuu. Hän istuu olohuoneessa, kun tulemme sairaalasta.

- Joko olette sanoneet? kuulen hänen kysyvän. Muut pudistavat päätään, kerääntyvät eteiseen selkäni taakse.

- Mitä? kysyn. Huolestun.

  Mitä on sattunut?

- Tapsa soitti. Sinun pikku oppilaasi on jäänyt rekan alle. Rehtori oli ilmoittanut.

  

Tuijotan sisartani. En oikein osaa asennoitua. - Kuka? muovaa suu kysymystä tahattomasti, vaikka en vielä ymmärrä vastauksen merkitystä. En edes halua ymmärtää…

- Anni.

- Onko se…? Kysymys leijuu ilmassa hätäisenä, kauhistuneena.

  

Taimi nyökkää. Käännyn hitaasti, epäuskoisena, takanani huolissaan pysytelleiden omaisteni puoleen. Ulko-oven vierellä näen äitini avuttoman ja hätääntyneen katseen. Varjot häilyvät seinillä ylös ja alas. Suuni avautuu äänettömään huutoon. Jalkani antavat periksi. Vajoan hitaasti polvilleni, minun on käperryttävä kokoon, huudettava tuskani ilmoille, puserrettava se kehoni joka sopesta muualle, kauaksi, kauaksi pois.

  

Silja ei hoksaa sitä, hän näkee vain tätinsä hädän ja voimattomuuden. Hän ryntää tueksi ja kannattelee minua väkisin. Riuhdon.

Voi, anna minun purkaa tämä! huutaa sydämeni, mutta suu ei saa sanoja julki.

  

Vihdoin valahdan veljeni lapsen käsivarsille veltoksi painoksi. Tuska jää sisälle, lukitsee mykkyyteen.

Minun pieni Annini! Anni, joka sanoi lähtiessäni, että sinä olet ollut tähän asti kivoin ope, kun sinä et huuda! Anni, joka vielä naulakossa takkia päälleen vetäessään toivotti veljelleni paranemista… vaikeroi muistikuva sisälläni.

Henni laittaa ruokaa. Se tarttuu kurkkuun, en millään saa sitä alas, en, vaikka käsketään nielemään – pakko syödä, että jaksaa…

  

Hiukan toivuttuani soitan rehtorille saadakseni tarkempia tietoja ja hiljaisella äänellä tämä kertoo, miten koulun loputtua lapset olivat lähteneet kotimatkalle ja tien vierellä tovereihinsa päin kääntyneenä ollut Anni oli joutunut ohikiitävän rekan imuun…

  

Puhelun kestäessä sydämeni rupeaa tuntumaan täydeltä, ihan liian täydeltä. Kohta se ei sopisi enää rintakehääni.

  

Sitten yritän soittaa Annin äidille ilmaistakseni myötätuntoni ja välittämiseni, vaikka tuntuu, etten millään itse pysy kasassa. Äiti ei jaksa kuitenkaan tulla puhelimeen.

- On liian aikaista siihen, pahoittelee hänen puolisonsa ja ymmärrän. Herra Jeesus, miten hyvin ymmärrän sen!

  

Minun on mentävä luokkani tueksi! Miten heidän käy? En voi jättää heitä yksin… Tulen hautajaisten jälkeen takaisin, päätän ja kerron sen seuraavana aamuna veljelleni, hänelle, jota tänne olen saattamaan tullut. Viimeiselle matkalleen.

  

Viljami haparoi kädellään ääntäni kohti. Tartun siihen ja kysyn, epäröiden, mutta kysyn silti, mitä veli arvelee tulevaisuudestaan, mihin hän ajattelee olevansa nyt matkalla. Viljami miettii, sanoo sitten, että kai se jokin paikka on olemassa, taivas kenties.

- Muista vain mennä valoa kohti, kuiskaan. Enhän muuta voi sanoa toisten läsnä ollessa, sillä eiväthän ne tiedä, mitä minä olen oppinut tietämään. Eikä sellaisista asioista puhuminen ole tapana. - Soitellaan, sanon ja halaan vielä.

- Soitellaan, hymähtää Viljami. Molemmat tiedämme asian mahdottomuuden ja sydämeni kaivaa pyyhinliinoja lokeroistaan.

  

Äiti ja muut jäävät sinne, odottamaan. Lahden asemalta etsin kukkia, mitään oikein sopivaa ei pyhäiltana ole tarjolla, mutta jotain on pakko löytyä, sillä ennen aamukahdeksaa niitä ei kotona saisi mistään.

  

Kotiasemalle tulevat Tapsa ja Tapani vastaan yhdessä. Autossa annan vallan kyynelille, niillä on jo tutuksi tullut reittinsä. Sydämeen sattuu, jokaiseen soluuni sattuu. Tapania ahdistaa tuskani ja hän yrittää vakuuttaa, ettei asialle mitään voi eikä itkeminen kannattaisi. Hän on vihoissaan tuskalle, joka äitiä korventaa. Ymmärrän poikaani ja haluaisin säästää häntä, mutta en silti pysty hillitsemään suruani.

  

Aamulla ajan kouluun. Sen lähellä olevassa liikenneympyrässä, paikassa, jossa rekka oli ruhjonut päivälapsoseni, itku ryöstäytyy jälleen. Löydän paikan Tyrrilleni ja astun rakennukseen. Käytävässä on viereisten luokkien oppilaita, jotka vaimealla äänellä jutellen katselevat kulkuani. Kävelen heidän ohitseen luokkaani kyynelten sumentamin silmin, yritän kuumeisesti avata kukkapakettia, mutta en osaa. Kädet tärisevät eivätkä asetu yhteen kohtaan.

  Miten minä en muista, miten solmu aukaistaan?