Ahdistus on palannut. Eikö se koskaan lopu? Sen rusentava ote ei hellitä ja mielessä elää yksi ainoa toive: on päästävä vielä kerran siihen ainoaan paikkaan, joka tyynnyttää rauhattoman sydämen, missä se saa levon.
Pakkaan autoni, suuntaan pohjoista kohti ja nieleskelen möykkyjä alas. Pysykööt siellä vielä…
Kaarran synnyinseutuni kirkkotarhan parkkiin, vierailulle, joka kuuluu tähän mökkireissuun, kesän viimeiseen. Kävelen hitaasti vanhempieni haudalle. Kukat ovat lakastuneet, kuolleet, syksyinen kylmä sade on huuhdellut niitä liikaa. Silitän kiveä, polvistun haudalle, vaikka maa on kostea. Olkaa kanssani, pyydän hiljaa. Viivähdän siinä hetken, kerron, minne olen matkalla.
Sitten kierrän uudempien hautojen luokse ja kyykähdän isonsiskon kummun ääreen. Katkerat kaipauksen helmet kostuttavat sitä. Menetyksen tunne läikähtelee tuoreena, se vaatii vielä aikaa arpeutuakseen.
Oi miksi, voi miksi? On niin turhaa, että sinä olet nyt siellä... Tarvitsen sinua...
Sydäntä kivistää kompuroidessani pystyyn. Pyyhkäisen hellästi roskat kiven päältä ja kuiskaan toiveeni tapaamisesta.
Kirkas syysaurinko loistaa heleänä mökkitietä ajaessani. Puolukkamättäät punertavat metsän möykkeliköissä. Varovasti sompailen koholle nousseitten juurten yli, varoen, ettei mutkan kivi muhkuroittaisi auton öljypohjaa. Tämäkin tie olisi siivottava, katkottava puiden alut, jotka jo raapivat uuden Punton pohjaa.
Piha on täyttynyt erivärisistä lehdistä. Pysähdyn mökin portaille ja levitän käsivarteni tuttuun taivasta hipovaan syleilyyn. Kannan laukkuni sisälle, sytytän takan ja haen lehtiharavan. Keväällä ei olisi niin kova urakka edessä, kun nyt keräisi pois ne lehdet, jotka ovat jo tippuneet.
Vähitellen ilta hämärtyy, jätän loput työstä huomiselle ja virittelen grilliin valkean. Sisällä mökissä tarkenee jo. Kipaisen grillikatokseen. Laitan makkaran ja maissin muurikkaan kihisemään, lisään sipulin ja pakastevihanneksia pussillisen, sytytän kynttilän, ihailen hämärässä häilähteleviä varjoja ja kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni. Metsästä kantautuu vaimeita kahahduksia. Rannasta kuuluu loisketta. Siellä hirvipari kahlailee ja nousee vähän matkan päässä rannan pöhelikköön ja häviää nopeasti näkyvistä.
Myöhemmin sytytän ulkoroihut mökin rappusten molemmin puolin, istahdan yläportaalle ja painaudun kaikkialla sykkivän yön tummaan syliin. Sen vaippa kietoutuu ympärilleni hyväksyvänä ja rakastavana. Se sukeltaa sieluni syvyyksiin, hajottaa ahdistuksen kipeitä möhkäleitä ja umpeuttaa syntyneitä haavoja. Aistin hellän kosketuksen hiuksissani… En tiedä itkeväni ennen kuin polvien ympärille kiedotut käsivarret kostuvat. Se on parantavaa itkua, onnen sadetta ja ymmärrän, että tämän yön voin nukkua rauhallisin mielin.
Aamulla rapsutan ensi töikseni pihalta koivujen hyvästelemät lehdet. Sen tehtyäni lämmitän saunan. Ovella olen erottavinani häivähdyksen Annasta ja Kaaposta, mutta he poistuvat heti, luultavasti käsittävät haluni olla yksin. Aallokko kutsuu vielä kerran syliinsä ja menen, tuokioksi vain, on se niin kylmää...
Hämärän jälleen hiipiessä pihalleni sytytän taas roihut ja viivyn lämpimässä, pehmeässä syysyössä. Tuuli kahisuttaa puita, rannalta kantautuu molskahduksia, metsässä rasahtaa silloin tällöin.
Palautan mieleeni alkukesän surulliset tapahtumat, jotka löivät leimansa koko sitä seuraavaan kesään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti