Äidin on sairastettava kuumetta kaksi viikkoa ennen kuin saamme hänet lääkäriin, sillä lyhyemmällä potemisella sinne ei pääse. Keuhkot kuvataan, mutta niissä ei näy mitään. Kuume kuitenkin väijyy taustalla ja kun Hilla käy kylvettämässä häntä ennen seuraavaa lääkärissäkäyntiä, hän kertoo, ettei äiti jaksanut nousta edes kylpyammeen pohjalta ilman voimakasta kannattelua eli lihasvoima oli kadoksissa. Tähän astihan äiti on selvinnyt yksin kaikesta.
Lääkäri ilmaisee tylynä kannanottonaan ihmettelynsä, miksi äiti yleensä on sitä kuumetta ruvennut mittailemaankaan ja komentaa kotiin. No, myöhemmin Hilla kuitenkin soittaa ko. lääkärille, ettei hän ainakaan aio vain sivusta seurata, miten äiti vähitellen kuihtuu kokonaan ja niin lekuri lupaa armollisesti ottaa tämän vihdoinkin sairaalaan.
17. tammikuuta alkaa matka, jonka määränpää piiloutuu epävarmuuden häilyvään usvaan.
Sairaalassa äiti joutuu käytävälle, sillä kaikki huoneet on sullottu täyteen. Kun Anja ja Taimi menevät iltavierailulle, he pyytävät tuttuja hoitajia käyttämään äitiä suihkussa, koska tämä ei ole jaksanut käydä siellä vähään aikaan. No, äiti saa suihkunsa ja palaa vetoiselle käytäväpaikalleen. Se, miksi vanha ihminen majoitetaan tuollaiseen tilaan, ei istu minun mieleeni mitenkään. Kuinka ihmeessä tuon ikäinen kestäisi vetoa edes normaalioloissa, saati sitten sairaana?
Äiti pysyy pyhän yli siellä, olo ei kummene ja maanantaiaamuna Anja ehättää jo aamuseitsemältä johtajalääkärin juttusille saaden aikaan sen, että ambulanssi suuntaa kohti Keskussairaalaa. Olen siellä heitä molempia jo odottamassa ja epätoivo ja hätä väreilee sisälläni nähdessäni äidin noin avuttomana, sillä ainahan tämä on ollut se vahva…
Äiti työnnetään yhteen ensiavun huoneista, missä me Anjan kanssa pidämme seuraa iltaan saakka. Lääkäreillä ja hoitajilla ei ole aikaa. Yhdessä sisareni kanssa talutamme äitiä vessaan ja odotamme pitkään hänelle edes jonkinlaista murua rinnan alle, mutta mitään ei tuoda koko päivänä; meidät on yksinkertaisesti vain jätetty sinne, odottamaan. Onneksi sairaalassa on kahvio, josta Anja hakee jotain suuhunpantavaa.
Illansuussa ilmestyy vihdoin ystävällinen hoitaja paikalle, noutaa lääkärinkin ja niin äiti lopultakin pääsee osastolle, jossa mukavat ja kiltit hoitajat ottavat hänet hoiviinsa.
Vuorotellen istuskelemme sairaalassa äidin vuoteen vierellä, kunnes keskiviikkona Anjan on palattava kotiinsa asioita hoitamaan ja nakkaan hänet Tyrrilläni linja-autoasemalle.
Sairaalaan palatessani nousen portaat rauhallisesti, en pidä kiirettä enkä käytä hissiä. Ajattelen saavani viettää nyt aikaa äidin kanssa kahdestaan; puhuttaisiin kaikesta, kokeiltaisiin ehkä energiahoitoakin ja saattaisin kenties jäädä yöksikin...
Kun astun osastolle, ohitseni vilahtaa ovella valkoinen pyörre, mainitsee hengityshäiriöistä ja kiirehtii puolijuoksua paikalta. Toinen hoitaja on äidin päätä silittelemässä ja muutenkin rauhoittelemassa. Äidiltä kysyttäessä, saisiko hänet panna hengityskoneeseen, jos tarvetta tulisi, hän, kaikkeen myöntyväinen, lupaa.
Jos pittää niin kai se niin on tehtävä.
Sitten hän sanoo rinnassa tuntuvan kipua. Siirryn hänen vasemmalle puolelleen ja tartun kädestä. Vanhempieni ja meidän, heidän lastensa, keskeiset hellyydenosoitukset ovat aina olleet jotenkin vaikeita, joten ohimennen mutisen vain antavani virtaa, koska pienenä itse olin sitä usein sairaana ollessani pyytänyt. Äiti hymyilee eikä vedä kättään pois.
Lääkäri saapuu, tutkii ja kun hengitysvaikeudet jatkuvat, äiti kiikutetaan teholle. Keräilen hätäisesti hänen tavaroitaan, tueksi ehtiäkseni. Kyselyjen jälkeen löydänkin oikealle osastolle, mutta joudun odottamaan omaistenhuoneessa tuntikaupalla, koska äitiin asennetaan kaikennäköisiä mittareita, johtoja ja tippalaitteita. Kun vihdoin pääsen hänen luokseen, vuorossa oleva isokokoinen hoitaja ilmaantuu huomauttamaan, että äidin on saatava levätä. Vakuutan pyhästi olevani hiljaa ja antavani nukkumisrauhan. Istuisin vain siinä vieressä, olisin läsnä. Äitikin sanoo, ettei minusta olisi haittaa.
Kuitenkin koljatti laittaa minut pois ja siitä nousee mieleeni jälleen uusi känä.
Mikä tämä ihminen on määräämään toisen elämästä noin, vieläpä tällaisessa tilanteessa? Voihan sairas kaivata läheistä vierelleen vaikkapa vain edessä väijyvän Suuren Tuntemattoman aiheuttamaa pelkoa laimentamaan… Tai ainakin jakamaan kaikesta tästä johtuvaa tunnekuohuntaa!
Kiehuen tottelen. Eihän minulla täällä minkäänlaista valtaa ole.
Aamulla teholle soittaessani hoitaja kertoo lääkärin määränneen äidin tekouneen, koska tämän on niin vaikea sopeutua välttämättömäksi ilmenneeseen hengityskoneeseen. Pyydän lupaa tulla osastolle aikaisemmin saadakseni vielä vaihtaa äidin kanssa muutaman sanasen, mutta tämän olotila on ollut niin tuskainen, ettei toimenpidettä voida viivyttää ja niin hänet nukutetaan.
En siis saanut puhua hänen kanssaan! Kunpa se koljatti olisi eilen ollut eri vuorossa!
Viivyn päivittäin äidin vuoteen vierellä noin tunnin ajan puhumassa hänelle kaikista arkisista asioista, joista en itse varmaankaan olisi ollut yhtään valmis kuulemaan, mikäli olisin vastaavaan tilanteeseen joutunut. Mutta varmuuden vuoksi pitää jotain puhua, jos äiti sittenkin jollain ilveellä sattuisikin kuulemaan ja saisi rohkeutta nousta taisteluun. Ajatella, ettei vielä ihan kaikkea ole menetetty.
Sitten hänet herätetään kokeeksi, katsotaan, pystyisikö hän hengittämään ilman konetta. Olen Siljan kanssa läsnä, kun se tapahtuu. Äidin katse harhailee, kunnes se kiinnittyy tiukasti minuun. Hän aukoo selvästikin ihmeissään suutaan ja kysyy katseellaan huomatessaan olevansa ranteistaan sängyn kaiteisiin sidottuna ja hengitysputki suuhun tungettuna. Ensin en ymmärrä, mutta sitten Silja hoksaa. Äiti haluaa tietää, missä on ja miksi näin. Vilkaisen epäröiden sairaanhoitajaan ja kerron. Sen jälkeen äidin katse siirtyy välittömästi tuijottamaan ilmaan. Tajuan sen kaiken lopullisuuden käsittämiseksi. Luovuttamiseksi.
Kun putki otetaan pois, selviää, ettei äiti pysty hengittämään ilman konetta ja sisareni saavat minulta hälytyssoiton.
Maanantaina tapaan lääkärin, joka yllättäen rupeaa puhumaan saattohoidosta. Seisoo siinä omaistenhuoneen lattialla kädet rinnan eteen letitettyinä ja koettaa vakuuttaa minut aikomuksen aiheellisuudesta. Kuuntelen lääkärin puhetta epäuskoisena ja nousen takajaloilleni.
Miten muka ihminen voidaan määrätä kuolemaan? Ettei hänen hengestään enää yritettäisikään taistella?
Lääkäri kertoo. Perustelee, että koska äidin keuhkot ovat täynnä sidekudosta, hän ei ikinä enää hengittäisi itse. Aikaa olisi jäljellä enää korkeintaan kaksi viikkoa ja koska verenpaine ei pysy ylhäällä ilman lääkitystä, olisi pelkkää kidutusta viivyttää väistämätöntä! Sitä paitsi lääkärillä on kuulemma oikeus tehdä ratkaisut omaisia kuulemattakin…
Tuntuu kuin tulisin hulluksi. Taas. Jumalan osan ottaneen lääkärin ääni suihkuaa ylitseni. Siinä nyt seison yksin, ilman kenenkään tukea, muut sisaret ovat kotonaan, mieheni töissään, kuka mitäkin tärkeää tekemässä.
Ei, mahdotonta! Eihän äitiä, minun ainoata äitiäni tuosta noin vain voitane tappaa? Ei kai lääkärilläkään moiseen liene oikeuksia? Tämänhän pitäisi kaikin voimin puolustaa elämää! Viimeiseen hengenvetoon asti.
Hoitaja, lämmin ja kiltti sisar valkoinen tulee, tarttuu hartioista myötätuntoisesti ja taluttaa tuolille. Siinä painan kasvoni äidin käsivartta vasten, silitän liikkumattomana lepäävää kättään ja murrun. Saviruukku tulvehtii…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti