Aika tekee tehtäväänsä, minä verryn vähitellen niin, että pystyn jo itsenäiseen pakoiluun maammoni majoille, synnyinseudulleni, mökilleni. Siellä parantavat väreilyt kuplivat, siellä laastareiden parhaimmat liimat liisteröivät. Siellä resuinen sieluni levähtää… Ansiotöihinhän en enää kelpaa. Kun minusta ei ole...
Kevät on jo varsin pitkällä päästessäni vihdoin mökkimaisemiin. Kaipaus oli niin monta kertaa aikaisemminkin hätistellyt lähtemään, mutta pakkasettomat päivät pitivät hangenpinnan pehmeänä ja upottavana enkä mielinyt pohjia myöten kahlaamalla uuvuttamaan itseäni, sillä tokkopa kinokset kantaisivat suksiakaan. Sitten oli ilmaantunut muita esteitä ja lähtö oli viivästynyt ja viivästynyt.
Mutta nyt lumi on sulanut ja mökkitie helposti kuljettavassa kunnossa. Aurinko paistaa ja luonto ilakoi. Järvenselkä on vapautunut jäisestä taakastaan ja kimaltelee hopeaisena kauempana.
Perille saavuttuani leväytän mökin oven selkosen selälleen, pönkkään sen ja kiipeän katolle suojalautoja poistamaan. Kun takassa roihuaa tuli, riennän kirja kädessäni auringon lämmittämään kiikkuun. Ulkona on toistaiseksi lämpimämpää kuin talven koleuden säilöneen mökin sisällä.
Yläpuolella lehtiumpujaan puhkeileva koivu värisyttää oksiaan ja levittää suojelevan katoksen ylleni. Tuuli suhisuttaa pihapuita ja kuljettaa pienen pieniä helmiväreitä järven aalloilla. Häikäisevän sininen taivas kaareutuu kaiken yllä. Suljen tuokioksi silmäni ja nautin saadessani olla täällä taas, kotirantani rakastavassa sylissä.
En maltakaan lukea vaan lasken kirjan viereeni, katselen pihan ruskeata lehtipeittoa ja huokaisen. Taas sama souvi edessä. Piha kannattaa ilman muuta raaputtaa nyt, kuivista kohdista ainakin. Järvi on kaikonnut jälleen vesiyhtiön säännöstelyn vuoksi kauas, melkein keskiselälle asti, joten vettä ei sieltä saakka kannattaisi ruveta riuvoamaan ja perusteellisempien sisäsiivousten suunnittelu saisi tältä erää jäädä.
Väsyttää. Miksi vieläkin väsyttää? Vaikka työkiireet ovat takana, niin silti. On kuin toivoa mistään uudesta ei enää olisi. Voisiko jotain vielä muuttua? Olisiko odotettavaa jossain kaukana, jotakin ennalta arvaamatonta?
Olipa niin tai näin, luovuttaa ei saa, se on selvää. Siispä askel eteen ja toinenkin. Kirja hyllyyn ja lehtihara käteen…
Illalla istun rannan näköalapaikalla, kuuntelen tuulen laulua ja laineiden liplatusta. Silmäni harhailevat pilvien erikoisissa muodoissa, oloni muuttuu tutun raukeaksi ja katseeni uppoaa jonnekin syvälle…
Seuraavassa hetkessä tarpoudun polulla. Nummi levittäytyy eteeni laajana ja märkänä. Ylläni on villainen kietaisuvaate, plaid, joka on vyöllä kiinnitetty vyötärölle ja loppuosa kiedottu olkapään yli niin, että se suojaa vartalon yläosaa sateelta. Vasemmalla olallani kannan jousta ja selässäni nuolikoteloa.
Sataa tihuuttaa, tietä on vaikea erottaa sumuverhon läpi. Paimenminä, Stefan, painaa päänsä ja puskee vasten tuulta. Metsäkauriin siro silhuetti kuvastuu hetkeksi taivasta vasten kauempana häämöttävän kallion laella, mutta katoaa sitten.
Pyyhkäistessään jälleen kerran sateen kostuttamat kiharat kasvoiltaan paimen havaitsee kituen kohoavan lehtikuusen latvassa maakotkan. Se tuijottaa kanervikkoon ahnaasti, herkeämättä. Stefan terästää katsettaan ja samassa hän löytääkin etsimänsä.
Pikkuinen karitsa katselee häntä pisaroita valuttavan kasvuston suojista pelokkaasti, yrittää liikahtaa, mutta jää sitten avuttomana kyyhöttämään. Stefan kumartuu hitaasti ja ojentaa kätensä silitykseen. Karitsa värähtää, mutta ei karkaa. Poika nostaa sen varovasti syliinsä ja huomaa samassa pikkuisen aristavan toista jalkaansa. Hän ympäröi jalan kämmenillään. Kun käsien kuumotus lakkaa ja ne muuttuvat viileiksi jälleen, hän laskee eläimen maahan. - Kokeilehan nyt, pääsetkö liikkeelle, hän kehottaa lempeästi.
Kotka liikauttaa siipiään. Stefan pitää sitä tiukasti silmällä samalla kun tarkkailee holhokkiaan. Karitsa ottaa muutaman askeleen, pysähtyy ja katsoo auttajaansa silmiin, sitten se lähtee koikkelehtimaan eteenpäin aluksi varoen, vähitellen yhä varmemmin askelin. Se pysähtyy kuitenkin ison ohdakerykelmän lähettyville ja laskeutuu täristen kontalleen. Kotka liikahtaa jälleen.
- Pidähän sinä kuitenkin pestisi! Stefan karjaisee sille ja kiiruhtaa karitsan luokse. - Pikku raukka, sinullahan on tietenkin kylmä! hän huudahtaa, nostaa eläinlapsen syliinsä sovitellen sen vaatehuopansa suojiin ja lähtee jatkamaan kohti mäenkumparetta, jonka takana toiset lampaat odottavat häntä, paimentansa. Perillä hän voisi hautautua plaidinsa alle lepäämään ja lämmittelemään.
Havahdun hätkähtäen. Siinä se nyt oli – poika, joka oli ihan pienestä asti kummitellut mielessäni. Ja ne kuumuutta hohkavat kädetkin… Oliko tuo äskeinen unta vai miksi se tuntuu niin oikealta, todelta? Rauhattomana pyörähdän sisälle, painaudun vuoteelleni ja kuuntelen huoneen hengitystä, seinähirsien rasahtelua. Käyn näyn läpi uudelleen kohta kohdalta, se ei kaikkoa kauemmaksi kuten tavalliset unet, vaan leijuu itsepäisesti mielessä tapahtuneena tosiasiana, kokemuksena, jonka tiedän eläneeni.
Viimein ajatus hämärtyy, himmenee ja liu´un vähitellen unen vietäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti