IV * 5. SYDÄMEN KYYNELEET

Herätessäni on valoisaa ja takassa hehkuu enää himmeä hiillos. Lisään puita ja saan ne vielä syttymäänkin.

  

Päivemmällä suuntaan saunalle, hanki kantaa. Lakaisen lattiat ja täytän lumella niin kiukaan vesisäiliön kuin kaikki muutkin astiat. Sytytän tulen uuniin ja ammennan lunta astioihin lisää sitä mukaa kun entinen sulaa vedeksi. Tauoilla istuskelen terassilla katsellen, miten auringon katolta pehmittämä lumi tippuu räystäiltä vesipisaroina. Istun vain ja annan taivaankiekon säteiden lämmittää kohmeista kehoani ja alakuloista sydäntäni.

  

Haen mökistä kirjan, tälläydyn saunan lämpiämistä odotellessani ylimmälle lauteelle lukemaan.
  

Kehooni laskeutuu raukeus. Nuokahtelen. Nojaan seinään etten putoaisi. Usva hiipii ympärilleni. Höristän korviani, sillä jostakin kantautuu hevosen kavioiden vaimea tömähtely. Keinun. Istun satulassa, vartaloni myötäilee ratsun liikkeitä...

Hevonen pysähtyy korskahtaen.

- Nu, shto? Mitä nyt? kuuluu takaa isän ääni.

- Jotain on, tuolla edessä, Petja kuiskaa.

  Isä ratsastaa hänen vierelleen, kuulostelee, samalla kun yrittää hillitä paikallaan tanssahtelevaa harmaata oriaan.

- En minä kuule mitään, hän vastaa ja maiskauttaa ratsulleen liikkeellelähtömerkin.

  

Tien mutkasta aukeaa näköyhteys matalaan hirsirakennukseen ja he pysähtyvät puiden suojiin tarkkailemaan. Äkkiä ovesta astuu mies pitkäpiippuinen ase tanassa. Petjan musta ratsu säikähtää äkillistä ääntä ja kohoaa takajaloilleen eikä Petja yllättäen osaakaan pitää varaansa.

  

Hän makaa mahallaan toivoen, ettei pyssymies huomaisi. Turha toivo. Tuokion he napittavat toisiaan silmästä silmään, sitten Petja kuulee napsahduksen isän virittäessä asettaan ja seuraavassa hetkessä hän tietää tulleensa tiensä päähän, se näkyy portailla seisovan miehen silmistä. Hän ei ennätä kierähtää syrjään, kun jo tärähtää.

  

Lämmin leimahdus rinnassa ja seuraavassa hetkessä hän leijuu ilmassa, kieppuu suoraan ylös. Maahan jää makaamaan noin 20-vuotias vaaleahiuksinen sotilas, johon häntä ei yhdistä enää mikään ja josta hän ei välitä tuon taivaallista…

Hui, olen tipahtaa lauteilta, säpsähdän ja usva väistyy hetkeksi.

  Tuon kieppumisen olen kokenut niin usein, unissani.

Kuolema oli ollut helppo, ei kipua missään, vain leiskahdus ja spiraalina ylös. Nyt muistan olleeni venäläinen sotilas, asuneeni päivän ratsastusmatkan päässä Pietarista. Minulla oli kaksi sisartakin, joista toinen, kapeakasvoinen ja vaaleahiuksinen oli ollut hyvin herttainen ja minulle kaikkein läheisin. Isä samaistuu yllättäen Tapsan olemukseen ja sisar lähisukulaisen. Siljan?

  

Lauteilla tulee liian kuuma. Hilaudun alemmaksi samalla asusteitani vähennellen. Vihdoin käyn nakkaamassa loputkin vaatteet pukuhuoneen laverille ja palaan lauteille. Heitän löylyä, venyttelen ja oloni muuttuu yhä sumuisemmaksi. 

  

Tuossa tuokiossa olen aukaisemassa uutta sivua noidan antamasta kirjasesta. Kurkistan lähteeseen...

Sieltä heijastuvat japanilaisen nuoren miehen kasvot. Mies nousee pystyyn suloinen odotus mielessään ja kiirehtii askeleitaan. Tielle saavuttuaan hän näkee vasemmalla nuoren naisen. Riemu paisuttaa hänen rintaansa; sieltä saapuu hänen vaimonsa, Suzuki! Tulee viimeinkin! 

   

Fuji tarttuu vaimoaan kädestä ja yhdessä he taivaltavat hiekkaista polkua ylöspäin. Sen vierellä kohoavan vuoren rinteelle on siroteltu pieniä asumuksia.

  

He saapuvat kotinsa eteen, astuvat sisälle. Siellä Fuji istuutuu lattialle matalan pöydän ääreen Suzukin kiiruhtaessa toiseen huoneeseen. Pian vaimo palaa ja laskee savikulhon pöydälle miehensä eteen. Ennen kuin tämä ennättää kohottaa sitä huulilleen, ilmestyy viereisestä oviaukosta kimonopukuinen pieni poika, joka juoksee iloisesti nauraen isän luokse. Tämä nostaa lapsen syliinsä ja kietoo toisen kätensä vierelleen polvistuneen vaimonsa hartioille…

Polvilleni tippuvat liikutuksen kyyneleet havahduttavat minut. Siinä olivat minun vaimoni ja poikani! Vaimoni? Räpyttelen hölmistyneenä silmiäni. Hämmennyn.

  Ei, uskomatonta! Mahdotonta!

Hetkeen en pysty liikahtamaankaan. Tapsan kasvot häivähtävät pojan kasvojen tilalla, ohikiitävän tuokion vain, mutta tajuan yhteyden… Heittäydyn pitkäkseni, painan pään käsiini ja sallin ahdistavien ajatusten tulla. Vasta nyt… Pilvi peittää otsan ja viiltävä suru pyyhkäisee ylitseni. Äskeisen kokemuksen avaamat sulut päästävät pisaravirran sekoittumaan hikikarpaloihin ja yhdessä ne kierivät laudepuiden välistä lattialle.

   

Rintaa puristava kova möykky repeää vihdoinkin, halkeaa keskeltä ja räjähtää jokaiseen ilmansuuntaan.

  Saisinpa lähteä nyt, lennähtää vapauteen värisevin siivin!

Tämä olisi paras paikka siihen, minun ainoa oma, ulkomaailmasta eristävä koloni, lapsuuteni rakas ranta! Kukaan ei katoamisestani välittäisi, tuskin sitä edes huomattaisiin. Enhän ole enää korvaamaton kenellekään, päinvastoin hantturoin tiellä, pyörin haittona. Esteenä, mitättömäksi mytättynä, lannistuneena elämän yhäkin liiallisten vaatimusten edessä. Äitikään ei enää olisi kaipaamassa - häntä onkin niin ikävä, niin ikävä... Ja lapset, niin, lapset... He unohtaisivat pian, sopeutuisivat elämän rytmiin. Heillekään en ole ollut hyväksi. Kenties olenkin tehnyt vain pahaa, tietämättäni, tarkoittamattani… Koko ajan? Kaikille?

  Enkeli, minun oma enkelini! Kuuletko sinä? Ota syliin, tuudita, auta... Yksin en jaksa! En enää.

Itku hyökyää syvinä, raastavina aaltoina. Annan kaiken ryöpytä ulos, kukaan ei kuule tuskaani, kukaan ei kummastele äänekästä vaikerrustani. Käperryn kippuraan, koluan haavojeni vihlovimmatkin pohjukat, puristan kaiken pois…

  

Lopulta itku laantuu pelkäksi monotoniseksi, epätoivoiseksi yninäksi. Viimein ääntä ei enää lähde, on vain kähinää.

  

Näkymätön hellä käsi silittää hiuksiani ja huilumainen ääni herkistää kuuntelemaan. Nelli! Nelli…  Lapsuusmuistoja turkoosikivestä ja kaikesta muusta tulvii mieleen. Sieluni liitää taas…

  

Kun vihdoin palaan, mahaan koskee, rintaan sattuu ja silmät tihruavat viiruisina. Voimattomana myttynä makaan hetken. Sitten tulee vilu. Tärisen sekä sisäisestä että ulkoisesta kylmyydestä. Kiuaskaan ei enää kunnolla sihahda.

  

Niinpä joudun vääntäytymään ylös ja virittelemään tulen uudelleen. Kun lattiallakin taas tarkenee, laittelen hiljoksiin pesuvedet, peseydyn verkkaisesti, haen vaatteet pukuhuoneesta ja vedän ne päälleni saunan puolella. Kaikki tapahtuu automaattisesti, hidastettuna filminä.

  

  Kiitos, kun jaksoit jälleen kantaa tuskani!

Silitän lauteita, heitän vielä lähtiessäni kiuaskiville kauhallisen loppulöylyiksi. Löylytelkööt Anna ja Kaapo nyt vuorostaan.

  

Tulehan taas, kun elämä satuttaa, höyrähtää lempeä vastaus ja laudeporras vingahtaa samaa tarkoittaen. Täältä löytyy syli aina!

  

Ulkona tummenee jo, on viileä sininen hämärä ja ympäristö näyttäytyy epätodellisena. Kun olen saanut sukseni mökin terassille ja päässyt sisälle asti, takka on taas musta. Niinpä tietysti. Siispä jälleen uudet valkeat roihuamaan ja makkarat sen lekolle paistinpannuun lämpiämään. Syötävä on, ettei ihan nääntyisi…

  

Istahdan nojatuoliin liekkeihin tuijotellen. Olo on rauhoittunut, puhtaaksi pesty yltä, päältä ja sisältä. Huomenna voin taas palata jatkamaan kilpajuoksua elämän kanssa. Taistelemaan olemassaolostani.

* On ollut ikävä (jatkuu)

Vielä on haettava loput tavarat autosta ja niin palailen Tyrrin luo hiljoksiin, jälkiäni seuraillen. Ahdan viimeisetkin reissuun varaamani tarvikkeet pulkkaan samalla ihmetellen, mihin oikein niin paljon tarvitsenkaan ja lähden paluumatkalle.

  

Pääsen ihan onnellisesti rinteen yläosaan saakka, mistä mökin punainen hirsiseinä jo pilkottaakin, kun takanani tähän asti kiltisti seurannut ahkio poikkeaakin kevyempänä hangen päälle ja aloittaa nopean kilpajuoksun. Minkä juoksun? Enhän minä pääse latua pitkin juuri sen nopeammin kuin aiemminkaan!

  

Estääkseni pulkkaa törmäämästä puihin joudun nykäisemään sitä narusta, jolloin se pysähtyy ja kiepsahtaa hetkessä nurin. En sano mitään. Mitäpä se hyvejäisi? Kiihdyttäisi vain enempään raivoon. Kerään tavarat uudelleen, pulkka toistaa kohta saman tempun ja kippaa tällä kertaa sisältönsä aitan nurkalle. No johan nyt on p… En löydä kunnon raakaa sanaa, joten nielaisen ne muutkin ulos pyrkivät, ryöhällän ja kokoilen taas tavarat. Uupuneena väännän ne sisälle, kontaten.

  

Mutta vielähän niitä lisäpuitakin tarvitaan. Siispä hiukkasen itseäni palauteltuani suksin liiteriin pulkka perässäni, keinottelen hangenreunalta alas oven luo ja koetan tempoilla oviaukkoa suuremmaksi. Saan sen kuitenkin vain raolleen ja pujottaudun siitä sisälle, ladon valloittamastani raosta puita pulkallisen ja pujottelen takaisin. Sieppaan vielä lähtiessäni oven vierestä lapion mukaani. Koetan laajentaa sillä oven edustaa, mutta lumi on jäätynyt siihen, voimieni ulottumattomiin. 

  

Jostain syystä liiteri vaikenee, vaikka kuinka täytän raskaimmat temppuilut elämöinnilläni. Onkohan se loukkaantunut siitä, kun syksyllä jäi pino halkoja ulkopuolelle, seinän viereen, vaikka sisälläkin olisi jo tilaa ollut ja ne olisivat kuivuneet siellä paremmin? No, möksötystä löytyy kaikkialta ja kyllä se tämäkin vielä iloksi muuttuu!

  

Kun puut ovat rappusten edessä, hiihdän lapion kanssa käymälään. Senkään ovi ei änähdäkään, joten joudun pudottautumaan suksilta, hupsahdan lumeen mahaa myöten ja pääsen ensimmäiseksi lapioimaan itseäni irti hangesta. Sen tehtyäni onnistun väljentämään oven edustaa sen verran, että luikerran sisään. Hiki valuu selkää pitkin ja puuskutan väsymyksestä.

  

Koeta kestää, pikkuinen, narahtaa lämpöistuin lohtuisesti, kun viivähdän siinä tuokion. Taputan sitä. Älä huoli, tämä on tehty ennenkin eikä loppua näy, vastaan. Tämä rakkaus vaatii aina yhtä paljon, mikä ei kuitenkaan vähennä tunnetta pisaraakaan. Rakkauden eteen on jaksettava tehdä töitä, you know, virnistän.

  

Verkalleen, suksi kerrallaan huppuroin mökkiin takaisin. Istahdan hetkeksi, haukkaan jotain pientä kurnivan mahani rauhoittamiseksi ja hörppään viiniä.

  

Kun hengitys tasaantuu, petaan vuoteen nukkunurkkaan, istahdan takkatulen lämpöön ja tartun kirjaan. Pian en kumminkaan näe enää lukea, joten siirryn katselemaan hämärtyvään pihapiiriin. Lumen pinta on koskematon, vain omat tuppurointini jäljet erottuvat. Aitan nurkasta lähtevät jäniksen jättämät hyppyloikat. Tuulen kantamia risuja viruu hangella. Mitään muuta ei näy.

  

Kun takka hiipuu, lämpöasteita on jo parisenkymmentä. Koska ulkona tuntuu kuitenkin pakkanen kiristyvän ja tiedän mökkini hataruuden, puen päälleni toppahaalarit, suljen pellin ja kaivaudun täkkien alle.

  

Nukun heräilemättä ihanan hiljaisuuden rikkumattomassa rauhassa.

  

Aamulla silmiä raottaessani huomaan, että on vielä hämärää. Kun uni kaikkoaa, vilkaisen sisälämpömittaria. Se näyttää tasan nolla astetta. Ulkona taitaa ollakin kunnon pakkanen. Nyt takkaan tuli ja heti!

  

Käperryn sängyn lämpöön kuuntelemaan liekkien rätinää. Koetahan kulta vielä nukkua, kuulen tuudittavan hyminän ja arvaan, että mökin jähmeys on väistymässä.
  

Nukahdan hiljaiseen huminaan. 

IV * 4. ON OLLUT IKÄVÄ

Jälleen uusi kevät saapuu kohisten, hankia tiiviimmiksi humautellen. Sydämen sopukoissa talven piilotellut kaipaus kaivertaa tunnelin pinnalle ja täyttää vähitellen pään ajatuksilla; olisi lähdettävä, on niin ikävä. Hankikin varmaan jo aamuisin kantaa…

  

Polte veressä kasvaa, ei anna rauhaa. Ahdistus pakottaa liikkeelle, etsimään helpotusta sieltä, mistä se aina on löytynyt. Tapsalla on työnsä, joten mukaan hän ei lähtisi ja minulla onkin tarve päästä ehdottomaan yksinäisyyteen. Lapset ovat opiskelemassa kaukana etelässä, joten heitäkään ei tarvitse ajatella.

  

Pakkaan summanmutikassa jotain mukaan, perillä kyllä jotain riepua päälle löytyisi. - Menen nyt! Tulkaa perässä, huikkaan lähtiessäni saunan ovesta Annalle ja Kaapolle, jotka talven tullen ovat kuulemma muuttaneet kaupunkiin. Hekin.

Väylä on luminen, hyvin aurattu. Matkan varrella poikkean kauppaan. Tunnin ajomatkan jälkeen on käännös pienemmälle tielle. Siinä on polanteita ja uria. Pikkuinen kulkuväline käväisee niissä kaikissa; se suorastaan etsii jokaisen töyssyn.

  

Puristan rattia ja tärisen. Kurkkua kuristaa. Olen jo niin lähellä, että tuskin maltan mataa nämä viimeiset kilometrit!

  Odota, voi, odota...

Pysäköin vihdoin tien reunaan, josta näkyy lapsuuskodin ulkoseinä. Sukset ensimmäiseksi lumipenkalle, sitten reppu. Kärsimättömänä konttaan penkereelle, se pettää alla ja uppoan haarojani myöten. Sihautan voimasanan. Se tulee luonnostaan, puhkaisee hällä väliä -kuplan ja saa minut kimpaantumaan. Ihan änskälläkin temmon jalkani suksien päälle ja onnistun kiinnittämään siteet. Reppu selkään ja suunta päättäväisesti umpihangen läpi kohti mökkiä.

  

Kotimökillään lomailevat serkkutytöt Hilma ja Venla sattuvat osumaan siihen hiihtolenkillään. He tarkastelevat minua ihmeissään, varmistavat vielä, että ihanko yksin minä sinne kylmään mökkiin olen menossa ja kutsuvat sitten tulemaan heille, jos liian kylmältä tuntuisi. Kyllähän minä tiedän, että serkut kauhistelevat mielessään hulluuttani, mutta en sano mitään, lupaan vaan…

  

Moikkaan kaukaa kotitaloa ja pakotan karvaan tunteen väistymään. Silti se jää kirveltämään jonnekin takavasemmalle. Jos asiat olisivat menneet toisin, voisin nyt jäädä siihen lumessa rämpimisen sijaan. Olisin voinut pitkin vuotta, toisin kuin nykyiset omistajat, jotka hädin tuskin kerran kesässä siellä piipahtavat, kaukana kun asuvat.

  

Hanki kantaa paikoitellen, toisinaan se yllättäen imaisee jalkani sisäänsä juurta myöten, mutta sisulla ponnistan ylös aina uudelleen ja uudelleen. Hikoilen, kiroilen ja tunnen olevani terveempi kuin aikoihin; onhan minulla nyt taas päämäärä, tieto, mihin olen menossa!

  

Pikkuisen mökin terassille päästyäni luulen kuulevani huokauksen.

  Vihdoinkin! On ollut niin ikävä...

Syleilen valkoiseksi maalattua kannatinpuuta.

  Niin minullakin.

Liikuttuneena sovitan avainta lukkoon. Kylmyys ja koleus tulvahtavat vastaan. Laita pesään tuli, niin lämpenee, narahtaa ovi. Näin talvella jäähtyy väkisinkin. Huh, niinpä näkyy.

  

Kaikkein ensimmäiseksi temppuilen tikapuiden juurelle, nousen katolle ja kopistelen irti piipun suojaksi syksyllä laitetut, siihen kiinni jäätyneet laudat. Tasapainoilen takaisin tikapuille. Katolla on petollista, pehmeää lunta; jos nyt putoaisin, painuisin syvälle kinokseen eikä pelastusta hevillä löytyisi, tuskinpa kukaan tietäisi tulla auttamaankaan. Olen ihan oman onneni nojassa.

  

Sytytän takkaan syksyllä valmiiksi laittamani tuohet ja pönkkään ne muutamalla ohuella halonluiskalla. Näin alussa on mökin herättelyssä oltava hellävarainen. Tähän vuodenaikaan se ei ole puhetuulella; sen leukapielet ovat jäykistyneet pakkasen kourissa. On vain odotettava sen jäsenten sulamista ja sydämensä liekin roihuamaan pääsemistä.

  

Kun tuli ahmii kunnolla kuivia koivupuita, nostelen patjan ja matot ulos, hiihdän aittaan ja lastaan liiteristä hakemaani pulkkaan peitot ja tyynyt ja vedän ne nyt jo pehmenneen hangen yli mökin terassille. 

* Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki (jatkuu)

Illalla vain nautimme yhdessäolosta, mökki ja minä. Vietämme yhteistä koti-iltaa. Istun ikkunan edustan nojatuolissa lukemaan valmistautuen. Viinilasi odottaa käden ulottuvilla. Takan sydämessä liekehtii polttava tuli.

  

Takka räiskäyttää kipinäsateen lattialle. Varo vähän, huomautan hajamielisesti kirjani sivuja selaillen, mutta silloin säkenöi ja kipunoi oikein kunnolla. Mitä sinä oikein metelöit? pudistan päätäni ja lakaisen jäljet. Minua väsyttää. 

  

Aistin Nellin hennon olemuksen lähelläni. Tiedän, että hän on juuri ojentamassa minulle Tyhjää Kirjaa. Minun ei tarvitse ottaa sitä vastaan, mutta otan silti. Painan katseeni ja huomaamatta vajoan levottomaan horteeseen.

Jacq kiiruhtaa Versailles'in linnaa ympäröivän valtavan, symmetriseksi rakennetun puutarhan läpi. Hänen matkansa kulkee sen suurimman tekojärven, Grand Canalin läheltä. Vilkaistessaan sinne hän toteaa ohimennen, ettei siellä tällä hetkellä näy juurikaan venetsialaisilla gondoleilla soutelijoita, sillä Peilisalissa ovat alkamassa suuret tanssiaiset, samanlaiset kuin eilenkin ja toissapäivänä ja, niin, kuten niin monena muunakin viikonpäivänä. Ja jos mitä, niin tanssimista Jacq rakastaa, hän ei halua menettää ensimmäistäkään pyörähdystä. Sitä paitsi on varottava myöhästymällä loukkaamasta kaiken keskipistettä, kuningasta, jonka ympärillä kaikki elämä pyörii samalla tavalla kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Toivottavasti hän ei ole huomannut Jacqin puuttumista herätys- ja pukeutumisrituaalistaan, jonka jokaisen yksityiskohdan Jacq tietää pienintäkin vivahdetta myöten. Koska vesi voisi liottaa kuninkaasta irti jaloa aatelisverta, hänet on pyyhitty ensin alkoholilla, minkä jälkeen hänet on puuteroitu, puettu hienoihin vaatteisiin sekä peruukkiin ja kohta hänet vietäisiin syömään yhteistä ateriaa hovin kanssa. Siihen Jacqkin juuri ja juuri näillä näkymin ennättäisi.

  

Hän pohtii, miten kauan vaimo jaksaisi taas seistä, sillä oikeus istumiseen on vain kuninkaalla. Vaimolla on lonkkavika, joten kauan hän ei kestäisi. Samasta syystä hän ei myöskään kykene seuraamaan miestään Peilisalin säihkyvien valoheijastusten keskelle, mutta mitäpä Jacq siitä huolta kantaisi, päinvastoin; siellähän on  muita naisia yllin kyllin, ihania, soreasäärisiä ja myötämielisiä. Heidän keskellään hän tuntee olevansa parkettien terävääkin terävämpi partaveitsi, juovuttavien maljojen ja yön hämyisten hetkien suomien sykähdyttävien sulojen kyllästymätön, etuoikeutettu nautiskelija.

  

Vaimo oli pystynyt pakertamaan maailmaan yhden vaivaisen kakaran vain ja sekin oli jo etukäteen kyllästyneenä kuollut synnytyksessä, mutta olivathan monet muut naiset synnyttäneet Jacqille sitäkin useampia lapsia, vaikka niistä ei puhuttu, ei oltu tietävinäänkään. 

  

Kaikista seuralaisistaan useimmin hänen rinnallaan viihtyvä Marie, hieno ja ylhäinen hovinainen, oli lahjoittanut hänelle muutama vuosi sitten tytön, jota äiti ei tosin joutanut kaikilta hovikiireiltään juurikaan hoitamaan. Oikeastaan hän ei näyttänyt välittävän lapsesta hituistakaan, joten tyttö oli jätetty palvelijoiden käsiin.

  

Usein Jacq oli kuullut Marien pilkkaavan hänen vammaista vaimoaan, mutta se oli kyllä ihan täysin tämän oma syy; oliko pakko olla niin avuton! Pysyköön vain siellä linnassa, jonka pyöreässä, harmaassa tornissa oli Jacqilla oma yksityinen huoneensa, niin, silloin kun hän nyt sinne kaikilta velvollisuuksiltaan ennätti. Sieltä pääsi näppärästi pujahtamaan intohimon täyttämille retkille, joiden tähtäimessä olivat niin naiset kuin metsän riistakin. Hän oli kyltymätön. Hän halusi metsästää kaikkea. Hän halusi saada kaiken, sillä minkä muut saivat, niin sehän oli häneltä pois.

  

Marie liihottelee vastaan puistotien varrella solisevan suihkulähteen luona. Hän vetäisee Jacqin pronssisen patsaan taakse ja suutelee häpeämättömällä kiihkolla.

  

Jacq vilkaisee ympärilleen. - Varokaa vähän! hän suhahtaa. - Minun on oltava ihan kohta syömässä kuninkaan seurueessa.

- Höpsistä. Jotain epätavallista on tapahtunut ja kaikki ovat kuohuksissaan. Kuningas söi tavallista aikaisemmin ja näin ollen moni muukin myöhästyi. Onneksi kuningas ei näyttänyt juurikaan kiinnittävän siihen huomiota. Nyt hän on jo ihailemassa itseään Peilisalin lukuisista peileistä. Tulkaa. Marie vetäisee hänet mukaansa.

  

Jacq seuraa epäröiden. Marie ohjaa hänet maan ainoan appelsiinipuun luokse, kurkottaa ja noukkii yhden hedelmistä käteensä.

- Nautitaan tästä niin kauan kuin tuo puu on vielä ulkona, hän kujeilee. - Kuulin kuninkaan puhuvan ministerinsä kanssa tulevasta rajuilmasta ja ministeri käski palvelijoiden siirtää puun sisätiloihin ennen iltaa.

- Ettekö sitten tiedä, mitä on tapahtunut? kysyy Jacq hedelmää kuoriessaan.

  

Marie pudistaa päätään. Sitten hän huomauttaa: - Vaimonne näkyi kiirehtivän vaunuilleen. Tallimestari meni hänen mukaansa. Naisen silmäys on paljonpuhuva.

  

Jacq höristää korviaan. - Monsieur Laubertko? hän saa tuskin kiukultaan pihistyksi.

  

Marie nyökkää tarkkaillen syrjäsilmin hänen ilmeitään. Jacq tarttuu päättäväisellä otteella naisen kyynärvarteen ja rupeaa kuljettamaan häntä palatsia kohti.

- Se kirottu sika! hän pärskähtää ja jouduttaa askeleitaan. Mikä oli hänen, kuului vain hänelle eikä siitä kukaan saisi siivuakaan. Ja ilman epäilystäkään joku oli parhaillaan kajoamassa hänen omaisuuteensa.

  

Jacq saattelee seuralaisensa suurten ulko-ovien tuntumaan, työntää appelsiinin hänen käteensä, tempaisee hattunsa päästään ja kumartaa niin, että sen höyhen viistää maata. - Suokaa anteeksi, minun on mentävä, hän mutisee. - Toivottavasti en menetä päätäni tämän takia. Sitten hän onkin jo kiiruhtamassa talleille, missä hänen hevosensa odottaa.

  

Ratsun kavioiden kipunoiva kapse säestää kiukkuisia ajatuksia hänen iskiessään eläintä raipalla saadakseen sen kiihdyttämään vauhtinsa äärimmilleen. Hevonen luimistelee korviaan, vaahto valuu sen suusta, mutta hän ei tunne armoa.

  

Äkkiä pimeydestä rynnistää tielle ratsujoukko. Se sulkee kulkuväylän ja hevonen pysähtyy. Pysähdys on niin äkkinäinen, että Jacq ei osaa varautua siihen vaan syöksyy ratsun pään yli. Hän kokee samassa silmänräpäyksessä monta asiaa: ilmalennon, pään maahan iskeytymisen ja niskasta kuuluvan napsahduksen.

  

Hetkellisen pimeyden jälkeen hän katselee ylhäältäpäin pettymyksestä raivoavia miehiä. Nämä ovat kerääntyneet hevosen jaloissa liikkumattomana myttynä lojuvan hahmon ympärille. Jacq katselee näkymää tuokion, mutta se ei kiinnosta häntä tippaakaan, joten kohta hän suuntaa kulkunsa kohti kirkkaasti loistavaa valoa…

Niin, tuo oli Ranskasta, Ludvig IV:n hovista, jossa olin hovimiehenä, ajattelen sekavasti, unisesti. Puistattaa. 

  Tuollainen ällötyskö olin joskus? Noita tekojaniko korjailin nyt? 

Mutta mitä ilmeisimmin silloinen elämäni oli päättynyt juuri noin. Oikein olin muistanutkin, mitä noihin valoa kohti menemisen ja jälkeen jäänyttä ruumista kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden suhteen tuli.

  Mitäpä tuosta enää huolta kantaa, kun kerran itse lähtee kokonaan toisiin maailmoihin?

Takka rätisee taas, käyn kohentamassa pesää ja silitän yläosan kivikoristeita. Siinä on kolmetoista kiveä, huomaan nyt ensimmäisen kerran. Epäonnen luku... Miten en aikaisemmin ole tullut niitä laskeneeksi?

  

Siirrän nojatuolin aivan takkaa vastapäätä, kohotan lasini ja juon maljan meidän molempien kunniaksi. Heitän hehkuun muutaman pisaran ja takka imaisee sen tyytyväisyydestä sihahtaen. Sen sydämessä leiskuu ja hulmahtelee.

  

Viivythän vielä! se anoo ja minä viivyn, tuijotan syvälle liekkeihin ja luulen ihan, että sielumme kohtaavat. Jollain tasolla… 

  

Unohdun paikoilleni, kunnes havahdun huomaamaan hiilloksenkin sammuneen. Raukeana nousen, suljen pellin ja kömmin mökkini hirsiseen kainaloon. Ennen nukahtamista vielä tunnen, kuinka se rauhoittuu aloilleen ja äännähtää tyytyväisenä, kuorsauksen sekaisella äänellä: Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki... 

IV * 3. TULE VIELÄ VÄHÄN LÄHEMMÄKSI, TULE IHAN LIKI

Seuraavalla kerralla mökki keljuilee, kiusaa. Raottaa hirsiään sen verran, että päästää sääskiparven inisemään ja valvottamaan. Takka ei vedä vaan työntää mustan savunsa sisälle.

  

Yöllä mökkeröinen hyöyttää korviini muistoja menneistä. Mitä tapahtui kerrankin, kun olin vahingossa vääntänyt lähtiessäni oven lukkoon aitan avaimella, melkein samanlaisella kuin mökin. No niin samanlaisella, että lukkoon meni ja auta armias, kun tultuani taas olin yrittänyt avata sitä; lonks lonks kyllä kuului, mutta mökki ei antanut periksi.

  Olit huolimaton ja siksi saat opetuksen. En ota sinua sisälle! se intti.

Mielikuvat kulkevat silmissäni. Näen puhkuvani raivosta sinipunaisin poskin, otsasuoni pullistuu, siinä komeilevat arvet melkein repeävät. Ja minähän tulen sisälle, koska olen matkannut niin pitkän taipaleen saadakseni olla kanssasi! elämöin.

  

Etsin kättä pidempää, pahan kiteet kiiluvat silmissäni. Marssin liiteriin, etsin… Kirves seinällä osuu silmiini. Kostonhimo iskee kipunoina katseestani. Jess! Riuhtaisen työkalun käteeni, juoksen mökin ovelle.

  Avaa nyt, niin ei tarvitse käyttää voimakeinoja! anelen vielä.

Vielä kerran väännän avainta, rukoilen mielessäni. Aukene, aukene… Ei! Itsepähän tätä pyysit. Minähän tulen sinne!

  

Laitan kirveen terän ovenrakoon, väännän. Ei tulosta, ovenpieleen jää vain ruma jälki. Väännän toisen, kolmannen kerran. Jokaisesta väännöstä jää arpi. Viimein osun lukon kohdalle, hivutan kirveen kärkeä syvemmälle ja käännän. Ovi valittaa, mökki koettaa pitää sen kiinni rautaisin hampain, mutta vihdoinkin se hellittää, antaa periksi ja ponnahtaa auki. Lukko näyttää kieltään nokkavasti. Työnnän sen takaisin pesäänsä ja astun voitonriemuisena kynnyksen yli.

  

Katselen ympärilleni. Kuulostelen. Nyyhkimistä? Ei kai se huono omatunto vain kyynelehdi? Katumus valuu sieluuni. Häveten sivelen kirveen aiheuttamia jälkiä ovensuussa. Painan pääni suun lähelle, sivelen sitä hellästi.

  Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskaan.

Hetkisen tuntuu kuin mökki jäykistyisi, mutta sitten se myöntyy, pehmeästi antautuu. Ehkä nuo jäljet voi sittenkin parantaa. Jotenkin…

  

Kesken muisteloita nukahdan.

  

Heti aamusta hakeudun saunatielle ja lähden seuraamaan sen juurakkoista kutsua. Edestakaisin korkeuttaan vaihdellut vesi on kaivanut maaperän ontoksi ihan saunarakennuksen nurkalle asti ja uhkaa imaista nieluunsa pintakerroksen päälle rohkeutuneen. Hirret uoman ylitystä varten ovat kaiteettomat, vaaralliset. Saunomisen jälkeen hämärissä on lähes uhkarohkeaa ylittää ne.

Muistathan, varothan, kuiskivat rannan puut ympärilläni. Muistan, muistan, lupaan ja taiteilen sillan yli.

  

Saunan ovessa oleva munalukko aukeaa helposti, mutta ovi ottaa terassin lattiaan. Routa sen on liikutellut siihen malliin. Pukuhuone seinillä roikkuvine verkkoineen näyttää viluiselta, tuhruiselta.

  

Sinut täytyy siivota, huomaan ja vilkaisen saunan ovesta sisään. Riihimustat seinät eivät ensin paljasta aurinkoon tottuneille silmille mitään, sitten kirkastuu. Saunasaavit, sankko, jonka kyljessä lukee EI SAA VIEDÄ POIS sekä muoviset pesuvadit ja löylykiulu Tapanin koulussa tekemine kauhoineen nököttävät ylimmällä lauteella. Ota meidät pois! ne huutavat, täällä huimaa!

  

Otan otan, koettakaa nyt malttaa vielä, vastaan kohottaessani kiukaan kyljessä olevan vesiastian kantta. Sen pohjalle on jäänyt keväällisestä hiukan vettä. Keinottelen alas rannan jyrkkää rinnettä ja kahlaan varovasti myrskyn tuomien juurakoiden seassa. Nuo keräsin viime ja toissa kesänä pohjasta ja rannoilta poltettaviksi ja nyt vesi on hajottanut kasat! harmittelen, mutten jaksa vielä ajatella sitä sen enempää.

  

Tuli kiuasuuniin, vesi lämpöiseksi ja muutaman tunnin kuluttua sauna on puhdas ja mäntysuovalta tuoksuva, samoin pukuhuone. Täydennän kuumavesiastiaa ja kiikutan järvestä jäähdytysvettä saaviin.

  

Huohotan liiteriin, olen päässyt vauhtiin. Seinillä on jos minkänäköistä tarpeetonta kilkutinta, raaputusharavaa vain ei näy.

  

Sano nyt, missä se on, tiuskin.

  

Katso ylös! liiteri ärähtää loukkaantuneesti. Tuommosen metelinkö heti aloitat, vaikket ole vielä edes tervehtinyt? Se romauttaa nokkautuneena kasan halkoja varpailleni.

No, älähän nyt, lepyttelen, se unohtui tässä tohinassa. Kivahan sinuakin on nähdä. Taputan suostuttelevasti seinälaudoitusta. Anna minun nyt vain keinotella käteeni tuo lehtiharava.

  

Kiipeän halkopinon päälle ja kurkotan ylhäällä katon rajassa malttamattomana piikkejään värisyttävää työvälinettä kohti. Taas meinaa pino ruveta purkautumaan, mutta liiteri on antanut kai anteeksi, koska toppauttaa karkureitten väliin poikkinaisen puun.

  

Anteeksi … ja kiitos. Silitän lähtiessäni ovenpieltä.

  

Mitäpä tuosta, kuuluu murahdus.

  

Saunapihan päästyä roskistaan juoksen rannalle. Katseeni hyväilee sen veteen vyöryviä lohjenneita reunoja. Rakasparkani, kuiskaan, sulle tehdään koko ajan väkivaltaa enkä pysty auttamaan.

  

Istahdan näköalatuolille. Tuuli pyyhkäisee järveltä hiuksiin hellästi. Aallot lipuvat rantaan toinen toisensa perästä.

  

Tule uimaan! ne houkuttelevat.

  

En vielä, vastaan. Käyn ensin saunassa. Sitten.

  

Linnut livertävät tervehdyksensä noukaten välillä hyvin alhaalta, kuin tarkistaakseen, että kyllä se minä juuri siinä olen.

  

Olen, olen. Varmasti, vakuutan niille ja vilkutan varovasti, voipuneena.

  

Myöhemmin makaan lauteilla haaveillen. Viivyn pitkään. Hopeinen välkähdys seinällä ja käsitän sen aaltojen kutsuksi. On pakko mennä. Heittäydyn kimaltelevaan syleilyyn, vesi on vielä kylmää enkä hirviä loruta siellä kauaa.

  

Peseydyttyäni palaan näköalapaikalle pyyhkeineni. Annan tuulen sivellä poskiani, hengitän syvään sen kantamia tuoksuja ja kuuntelen sen kuljettamia viestejä. Suljen silmäni. Luomieni alla pisaroi. Antaudun täysin elämäni ainoalle luotettavalle rakkaudelle. Kokonaan. Ehdoitta. 

* Miranda (jatkuu)

 Nuotioiden valo häätää pustaa hallitsevan pimeän seinämän vankkureiden muodostaman kehän taakse. Miranda istuu vankkureitten rattaan edessä sisartaan odotellen ja korttipakkaansa plaraillen. Heidän olisi tehtävä huomiseksi tarkka suunnitelma läheistä kylää silmällä pitäen. Mitä kukin tekee, sanoo ja miten.

   

Hän katselee solakkaa veljeään, joka kauempana harjaa hevostaan, juottaa sille vettä ja tarkastelee huolella sen kavioita. Miranda muistelee, miten Zobar oli päivällä näytellyt taitojaan kyydittämällä itseään viidellä hevosella. Kolme niistä oli juossut edessä, kahden jälkimmäisen selkään oli ratsastaja laittanut jalkansa, yhden kumpaankin. Näin hän oli kiitänyt seisaallaan ansaittua huomiota herättäen ja raivokkaita suosionosoituksia keräten. Miten Miranda olikaan ollut hänestä ylpeä!

   

He olivat vaeltaneet päivän pitkin tasaista pustaa, jossa ei ollut näkynyt ainuttakaan kukkulaa tai notkelmaa. Lampaat ja vuohet sekä harmaat, pitkäsarviset naudat olivat näykkineet niukkaa kasvillisuutta aroseutua halkaisevan reitin varrella, olipa välillä näkynyt lauma vesipuhveleitakin ja nyt ihan leiripaikan lähettyvillä oli mutalammikossa rypenyt joukko karvaisia Mangalica-sikoja. Kun vankkurit oli laitettu kehään, oli valmistettu nuotiolla ateria, joka koostui pääosin lihasta, paprikasta ja viinistä, alkumaljana oli nautittu perinteistä palenka-viinaa.

   

Äkkiä hänen korviinsa kantautuu kitaran helähdyksiä ja katse siirtyy veljestä sisaren mieheen, Ioniin. Tämä tapailee hetken säveltä soittimestaan ja pian ryöpsähtää ilmoille tulinen tanssi. Musiikki läikehtii ja värähdyttelee suonia. Se vetäisee Mirandan pystyyn ja hän alkaa pyörittää ranteitaan, liikutella sormiaan sekä värisyttää leveänä hulmuavan värikkään hameen peittämää lannettaan.

  

Kitara laulaa menneisyyden riemuista ja murheista, se nyyhkyttää kärsimyksistä, kertoo vankeudesta, nälästä ja kuolemasta. Tuota pikaa sen rinnalle kiirii viulun väräjävä vaikerointi. Moron-serkku on rientänyt sointuineen avuksi.

   

Miranda tanssii. Hän valaa liikkeisiinsä kaiken sen katkeransuloisen tuskan ja ilonkin, minkä musiikki hänen sielustaan irrottaa. Hän lepattaa kuin tulenliekki, jonka liekit roihahtelevat säkenöiden pimeään iltaan. Vierelleen hän saa Mariza-sisarensa, joka hyppää mukaan huivinsa helyjä taitavasti kilisyttäen. He antavat menneisyyden surun, raivon ja riemunkin purkautua rajuna, alkukantaisena voimana. Ympärille kerääntyneet katsojat lyövät käsillään tahtia. Joku miehistä liikehtii ringin reunalla, liikuttaa kämmeniään sulavasti, sormet yhdessä. Henkinen yhteys väreilee tanssijoiden ja katsojien välillä vahvana, ollaan ikään kuin yhteisessä transsitilassa…

Huumaantuneena riistäydyn näystä. Epäuskoisissa ajatuksissani yhdistyvät Mariza ja eräs lähipiiriini kuuluva henkilö yhdeksi ja samaksi sieluksi…

  

Muistan, miten aina olen halunnut tanssia, tanssia ja tanssia, lähes kivuksi asti se tunne on joskus valtautunut. Ja olemmehan me Tapsan kanssa tanssineetkin, nuorena lavojen tanssit eivät vain tuntuneet riittävän minulle – olisin halunnut opetella aina vain lisää ja lisää. Musiikin avulla, tanssiin heittäytymällä maailman tuomat koettelemuksetkin olisi helpommin saanut karkotettua…

  

Aikani olin houkutellut miestäni kansantanssiryhmään, mutta kun tämä kerta kerran jälkeen kieltäytyi, luovutin lopulta. Kun hän sitten kypsässä iässä intoutui lavatanssikursseille uusien askeleiden, uusien tanssien toivossa, innostuimme molemmat liikaa ja veimme harrastuksemme äärimmäisyyksien rajoille. Niinpä jalkani tekivät lopulta kertakaikkisen tenän ja harrastusta oli vähennettävä. Se oli harmi, sillä minusta oli tuntunut siltä kuin olisimme toisinaan liidelleet kokonaan irti maasta, lattiapinnan yläpuolella, niin yhteen silloin sulimme…

  Noilta romanielämän ajoiltako se liikunnan rytmi ja musiikin polttava kaiho on peräisin?

Kun ukkonen alkukesän innossaan jyristää yllättäen seudun yli kallioita tärisyttäen ja tuuli pyyhkäisee kevyen pihapöydän nurin sekä rojauttaa rannan vanhan ja lahonneen kuusen järveen, saan tarpeekseni. Tänne en jäisi. Miten voisinkaan, kun ei nukuttanut, mieli oli levoton ja ajatukset kiertelivät rauhattomia teitään? Kaiken lisäksi näytti siltä, että tämä paikka ei tällä kertaa pystynytkään lohduttamaan, ensimmäisen kerran…

  

Sateen välillä laantuessa kerään kamppeeni, napsautan aitan kaasulämmittimen pois päältä ja suuntaan takaisin kaupunkiin. Tapsan luokse ei sisuni salli.

  Onko nyt elinikäinen tukeni ja turvani pettänyt, mökkimaailmani romahtanut?

Ajan ja ajan. Lähellä valtatietä tarkennan katsettani; tiellä painii kaksi koiranpentua. Liian vantteria ja pönäköitä ne kuitenkin ovat koiriksi… Sävähdän - kisailijathan ovatkin karhunpentuja, jotka minut äkättyään häviävät metsään. Hidastan vauhtia ja toivon sieppaavani vilahduksen emostakin, mutta mitään ei näy. Metsä kätkee omansa.

IV * 2. MIRANDA

Sydän pompottaa kärsimättömyyttään. Vielä yli tuon pikkuisen sillan, jonka alla enää vain harvoin virtaa muuta kuin vähäinen puro. Ennen se oli varsinkin keväisin kuohuva, pauhaten eteenpäin syöksyvä. Veipä se joskus osan sillastakin mukanaan läheiseen järveen hätäpäissään vyöryessään.

  

En näe kunnolla tietä. Se kiemurtelee edessä epämääräisenä, suuntaa näyttäen. Tapsa on mennyt omaan kotitaloonsa, vähät välittänyt tästä minulle tärkeästä, pienen maailmani rakkaimmasta paikasta. 

Oi, kunpa voisinkin lopettaa jo tämän matkaamisen! Saisin ikuisesti jäädä kotirannan lohduttavaan syliin, joka perillä odottaa!

Vielä viimeinen hidastus, rinnan tukahduttava paino ja kurkun puristus hellittävät hieman. Jarrutus ja käännös vasemmalle. Otan vauhtia, sillä alkuosa tiestä on vielä märkää ja pehmeää. Nyt eturengas sitten kuitenkin jämähtää sateen pehmentämään syväykseen eikä änähdäkään.

  

Sammutan moottorin, taon nyrkeilläni rattia, rötkötän sen päällä ja raivoan... Kukaan ei tule kysymään, mikä hätänä. Yhtään ihmistä ei ole koko niemellä – olen yksin, täysin oman itseni varassa!

  

On käytävä ensin tarkistamassa, onko kaikki hyvin, päätän pettymyksen ensimmäisten siivujen ohennuttua. Kaivan mökin avaimet laukusta ja jatkan jalan. Polku avautuu eteeni kuivana ja neulasten somistamana. Se olisi hyvinkin kantanut pikku Tyrrini. Tuokin äskeinen pehmeä kohta on ollut vuosikymmeniä työn alla, ajatuksissa ainakin…

  

Aistini vastaanottavat kesän varhaiset henkäykset. Oravat hupailevat puissa, puikkelehtivat oksien seassa. Etpä saa-a kiinni, etpä saa-a kiinni…

  

Annan niiden rauhassa touhuta, tuttujahan niiden leikit minulle…

  

Vasemmalla pilkottaa Viljamin uusi mökki. Niin, kauan hän ei siitä ehtinyt nauttia. Ravistan murheen häivähdyksen mielestäni ja jatkan matkaani. Ensin voimattomin jaloin, mutta vähitellen ne saavat virtaa lähestyvästä tapaamisesta ja loppumatkan melkein jo juoksen. Nousen portaat, sovitan avainta lukkoon ja avaan oven. Pönkkään sen auki ja palaan portaille. Katson ympärilleni, levitän käteni syleilyyn.

  Olen tullut!

Ääneni kiirii pitkin rantaa.

  

Juoksen aitalle, näpelöin oven auki ja jätän sen siten, raotan vielä ikkunaakin, että tuuli puhaltaisi viikkojen tunkkaisuudet ulos. Tervehdin grillikatosta. Silitän sen harmaata hirsikerrosta. Ruosteinen grillitorvi rapsauttaa kyljestään ruskean levyn. Tulit taas, se murahtaa tyytyväisenä.

  

No tietysti! vastaan ja kiiruhdan puisen kiikun syliin. Se liikahtaa hieman ja auttaa minua löytämään parhaimman asennon.

Käännyn katselemaan järvelle. Sen sininen hohde häikäisee ja kimallus ottaa silmiin. Sisälleni hulvahtaa ääretön onni.

  Kiitos, kun sain vielä tulla!

Täytettyäni kehoni ja sieluni jokaisen sopukan kotirannan ikuisesti väräjävän rakkauden atomeilla palaan lapion kanssa autolleni, kannan hiekkaa sen jalkojen alle ja työnnän oksia vahvikkeeksi. Ei tulosta. Rengas liikahtaa, mutta uppoaa vielä vähän syvemmälle.

  

No mikä nyt mättää? puhisen ja kannan lisää oksia ja hiekkaa. Näkymättömät kädet kannattelevat omiani, renkaan kaivaman kuopan reunama kiinteytyy ja kas, eikös kohta auto lähdekin pienen tuumauksen jälkeen liikkeelle ja vierii hitaasti mökin pihalle. Tuuletan ja hihkun.

  Niin sitä pitää! Kelpo ratsu!

Asettelen astioita, siirtelen tavaroita. Pyyhin pöytiä, tuoleja ja lattioita. Asettaudun aittaan. Sinne valmistan kahteen sivustavedettävään puusänkyyn pehmeät, patjoiltaan liiankin pehmeät nukkumapaikat. Istun sängyssä, luen, kulutan aikaa.

  

Jotain kuitenkin puuttuu. Tämä paikka ei taida nyt ollakaan oikea tälle tapaukselle. Kaipaus, kaikennielevä Tapsaikävä patistaa miettimään muita asioita enkä enää viihdykään. Nojaan sängyn seluspuuhun ja vähitellen katseeni hidastuu, pysähtyy. Se ikään kuin kääntyy sisäänpäin...           

  

Nopea vilahdus… Pelkkä häive, mutta ennättää silti syöttää ajatuksiini tiedon. Kuin Anna ja Kaapo olisivat ilmoittaneet muuttaneensa mökkitontuikseni ja heillä on nyt se kirja mukanaan… Hassua.

  
Äkkiä onkin pimeää. Miten se on mahdollista, vuoden valoisimpana aikana? Siristelen silmiäni, olotilani muuttuu... näyttää siltä kuin olisin kulkemassa kohti tulen loimotusta… Samassa olenkin jo sujahtanut mustalaisten nuotiopiiriin.