Jälleen uusi kevät saapuu kohisten, hankia tiiviimmiksi humautellen. Sydämen sopukoissa talven piilotellut kaipaus kaivertaa tunnelin pinnalle ja täyttää vähitellen pään ajatuksilla; olisi lähdettävä, on niin ikävä. Hankikin varmaan jo aamuisin kantaa…
Polte veressä kasvaa, ei anna rauhaa. Ahdistus pakottaa liikkeelle, etsimään helpotusta sieltä, mistä se aina on löytynyt. Tapsalla on työnsä, joten mukaan hän ei lähtisi ja minulla onkin tarve päästä ehdottomaan yksinäisyyteen. Lapset ovat opiskelemassa kaukana etelässä, joten heitäkään ei tarvitse ajatella.
Pakkaan summanmutikassa jotain mukaan, perillä kyllä jotain riepua päälle löytyisi. - Menen nyt! Tulkaa perässä, huikkaan lähtiessäni saunan ovesta Annalle ja Kaapolle, jotka talven tullen ovat kuulemma muuttaneet kaupunkiin. Hekin.
Väylä on luminen, hyvin aurattu. Matkan varrella poikkean kauppaan. Tunnin ajomatkan jälkeen on käännös pienemmälle tielle. Siinä on polanteita ja uria. Pikkuinen kulkuväline käväisee niissä kaikissa; se suorastaan etsii jokaisen töyssyn.
Puristan rattia ja tärisen. Kurkkua kuristaa. Olen jo niin lähellä, että tuskin maltan mataa nämä viimeiset kilometrit!
Odota, voi, odota...
Pysäköin vihdoin tien reunaan, josta näkyy lapsuuskodin ulkoseinä. Sukset ensimmäiseksi lumipenkalle, sitten reppu. Kärsimättömänä konttaan penkereelle, se pettää alla ja uppoan haarojani myöten. Sihautan voimasanan. Se tulee luonnostaan, puhkaisee hällä väliä -kuplan ja saa minut kimpaantumaan. Ihan änskälläkin temmon jalkani suksien päälle ja onnistun kiinnittämään siteet. Reppu selkään ja suunta päättäväisesti umpihangen läpi kohti mökkiä.
Kotimökillään lomailevat serkkutytöt Hilma ja Venla sattuvat osumaan siihen hiihtolenkillään. He tarkastelevat minua ihmeissään, varmistavat vielä, että ihanko yksin minä sinne kylmään mökkiin olen menossa ja kutsuvat sitten tulemaan heille, jos liian kylmältä tuntuisi. Kyllähän minä tiedän, että serkut kauhistelevat mielessään hulluuttani, mutta en sano mitään, lupaan vaan…
Moikkaan kaukaa kotitaloa ja pakotan karvaan tunteen väistymään. Silti se jää kirveltämään jonnekin takavasemmalle. Jos asiat olisivat menneet toisin, voisin nyt jäädä siihen lumessa rämpimisen sijaan. Olisin voinut pitkin vuotta, toisin kuin nykyiset omistajat, jotka hädin tuskin kerran kesässä siellä piipahtavat, kaukana kun asuvat.
Hanki kantaa paikoitellen, toisinaan se yllättäen imaisee jalkani sisäänsä juurta myöten, mutta sisulla ponnistan ylös aina uudelleen ja uudelleen. Hikoilen, kiroilen ja tunnen olevani terveempi kuin aikoihin; onhan minulla nyt taas päämäärä, tieto, mihin olen menossa!
Pikkuisen mökin terassille päästyäni luulen kuulevani huokauksen.
Vihdoinkin! On ollut niin ikävä...
Syleilen valkoiseksi maalattua kannatinpuuta.
Niin minullakin.
Liikuttuneena sovitan avainta lukkoon. Kylmyys ja koleus tulvahtavat vastaan. Laita pesään tuli, niin lämpenee, narahtaa ovi. Näin talvella jäähtyy väkisinkin. Huh, niinpä näkyy.
Kaikkein ensimmäiseksi temppuilen tikapuiden juurelle, nousen katolle ja kopistelen irti piipun suojaksi syksyllä laitetut, siihen kiinni jäätyneet laudat. Tasapainoilen takaisin tikapuille. Katolla on petollista, pehmeää lunta; jos nyt putoaisin, painuisin syvälle kinokseen eikä pelastusta hevillä löytyisi, tuskinpa kukaan tietäisi tulla auttamaankaan. Olen ihan oman onneni nojassa.
Sytytän takkaan syksyllä valmiiksi laittamani tuohet ja pönkkään ne muutamalla ohuella halonluiskalla. Näin alussa on mökin herättelyssä oltava hellävarainen. Tähän vuodenaikaan se ei ole puhetuulella; sen leukapielet ovat jäykistyneet pakkasen kourissa. On vain odotettava sen jäsenten sulamista ja sydämensä liekin roihuamaan pääsemistä.
Kun tuli ahmii kunnolla kuivia koivupuita, nostelen patjan ja matot ulos, hiihdän aittaan ja lastaan liiteristä hakemaani pulkkaan peitot ja tyynyt ja vedän ne nyt jo pehmenneen hangen yli mökin terassille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti