Rintarepussani nukkuu keväällä syntynyt Pilvi-vauva. Rannalta kuuluu kirveen kalsketta ja moottorisahan pärinää. Sinne on nousemassa meille kesämökki, kovin pikkuruinen tosin, sillä se on palvellut ensin Tapsan kotitalon saunana ja sittemmin autotallina. Tapsan isä sitä on ruvennut väsäämään, sillä eihän meillä siihen muuten varaa olisi.
Kelaan ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Tapsa oli löytynyt lukiosta, taakseni sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo työelämässä ja minunkin opiskeluni loppuisi tulevana lukuvuonna.
Mietin sitäkin, miten meillä on nyt vahvempi yhteys syntymäkotikuntaankin, paikkaan, josta olimme maailmalle lentäneet, paikkaan, jota rakastan, jonne aina olen ikävöinyt. En voi käsittää, miksi jotkut häpeilevät tätä aikoinaan Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta maankolkkaa… Miksi omaa synnyinpaikkaansa pitäisi väheksyä? Tai miten siihen edes olisi varaakaan? Siltähän on kuitenkin saatu elämiseen tarvittavat alkueväät. Ja johonkinhan jokainen syntyi, putkahti maailmaan siellä, missä äiti juuri silloin sattui asustelemaan!
Järkeilen, että jos kerran rakastaa vanhempiaan ja isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan halveksunta kohdistuu automaattisesti heihinkin. Nämähän sinne maankolkkaan olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet.
Voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen? Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa omalle jälkipolvelleen oikeaa tietoa? Vai kasvaako hänenkin ymmärryskykynsä ja suvaitsevaisuutensa sielun kehityksen myötä ja juuret lujittavat asemiaan? Toivottavasti, sillä minun käsitykseni mukaan jokainen ihminen osallistuu aina tulevan elämänsä tienhaarojen suunnitteluun ja etsii ennen syntymistään senkertaisen elämän tuomiin opetusaiheisiin tarvitsemansa perheet ja ympäristöt.
Äkkiä korvani tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hätkähdän, rypistän otsaani ja pysähdyn. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon.
Selena ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkoittanut kokonaan!
Pilvi inahtaa. Hellästi silitän hänen selkäänsä, tyttö kääntää hiukan päätään ja jatkaa uniaan rintaani vasten.
Miten kallis aarre minulle onkaan suotu sen ensimmäisen menetyksen jälkeen!
Sydämeni tulvehtii kiitoksista.
Nuku pieni kulta, nuku aarteeni. Äiti on tässä…
Suukotan pientä kaljuhaituvaista päälakea ja tähyilen ympärilleni, näkyisikö lapsuuden leikkitovereita missään ja hetken kuvittelenkin erottavani vilahduksen kauempana. Palaisivatkohan hekin mökin myötä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti