Olimme Tapsan kanssa olleet vapun maissa kylpylälomalla. Oli uitu ja tanssittu sen, minkä nyt minun kipuilevat koipeni olivat myöten antaneet. Kotiin palattuamme sain Hillalta puhelinsoiton, joka mykisti kerralla ja nakkasi jalat altani totaalisesti: Anja, meidän Anjamme, meidän isosiskomme, oli löytynyt kuolleena kotoaan. Oli lähtenyt kenenkään tietämättä, salaa. Hänellä ei ollut puhelinta, joten häntä oli ollut aina muutenkin vaikea tavoittaa. Lysähdin. Nyt meitä on enää kolme...
Mökille kevätpuuhilleni matkatessani olin käynyt tilaamassa Anjalle kukkalaitteen ja liittänyt sen mukaan oman runoni, siskolleni varta vasten kirjoittamani:
Hiljaa raottui portti kirkkauteen -
säde etsivä kohteensa tiesi.
Säteen siltaa kevein askelin
luokse siskoni
enkeli riensi.
Nosti syliinsä sielun haavoittuneen
- haavat siipeinsä suojaan kätki -
kantoi hellästi luo Isän istuimen
ja
armahtaviin käsiin jätti.
Tuon haavoittuneen sielun tiesin oikeaksi, sillä haavoitettuhan Anja oli ollut. Haavoitettu ja taakoitettu… Kuitenkin, tarkemmin ajateltuani, olin muuttanut sen tilalle uupuneen, sillä tuota haavoittunutta ei moni ymmärtäisi.
Olin pessyt taas melkein koko tien matkatessani Suomussalmelta mökille. Se tie oli taatusti puhtain niillä main, niin monta kertaa sitä olivat kyyneleeni huuhtoneet. Vasta nyt vihdoinkin pystyin uskomaan, että jälleen yksi sisaruksista oli lähtenyt eikä ydinperheestä ollut jäljellä enää kuin kolme. Meidän tulisi kyetä pitämään nyt yhtä entistä tiiviimmin, sillä muuten edessä olevassa ilta-auringon laskevassa kaaressa ei olisi enää mitään mieltä.
Aurinko paistoi, mutta järveltä kävi viileähkö tuuli, joten jätin aitan siivoamisen huomiseen ja keskityin mökin lämmittämiseen ja vuodevaatteiden tuuletukseen. Tapsa ei ollut vielä tarkistanut, olinko päässyt perille ja jotenkin minusta tuntui, että hän nautti saadessaan välillä olla yksin, ihan kuten minäkin…
Heräsin tiistaiaamuun kolmelta. Enkä yksin valvonutkaan, sillä neljä joutsenta uiskenteli rannassa kaikessa rauhassa. Lipuivat tyylikkäästi, pareittain. Jotain tehdäkseni vaihdoin valoisammat verhot makuupuolen ikkunaan, laitoin takkaan tulen ja sukelsin sänkyyn takaisin odottelemaan auringon nousua. En kai sentään minäkään yöllä siivoaisi, kun kerran kokonainen päivä oli edessä!
Pitkälläni aamun etenemistä vartoessani muistelin Anjaa. Miten tämä oli pitänyt meidän villin sisarusparvemme kurissa, vienyt kala- ja marjareissuille, leikannut pitkiä hiuksia kasvattaneiden sisarustensa tukat puoliväkisin, kantanut joskus minut pihallekin liiaksi temppuiltuani... Mutta miten paljon hän oli myös auttanut kaikessa, ottanut asumaan ahtaaseen asuntoonsa, ruokkinut, huolehtinut vaatteista, hankkinut kesätyöpaikat… Ja nyt hän oli saavuttamattomissa, kiitosten ulottumattomissa. Enää hänelle ei voisi maksaa takaisin.
Siinä muistellessani nukahdin. Aamuaurinko keikkui jo korkealla puiden latvustoissa kun viimein kömmin ylös siivousurakkaani toteuttamaan.
Kesäkuun alkulauantaina olivat Anjan hautajaiset. Pienet ja vaatimattomat, vähän yli 20 henkeä, vaikka aikoinaan hänellä suuri ystävä- ja tuttavapiiri oli ollutkin. Maailma oli heidät loitontanut itse kunkin elämän valintojen seurauksena.
Muistotilaisuus pidettiin ravintola Kultaisen Kukon alakerran pienessä kabinetissa. Runooni oli kukkakaupan myyjä onnistunut piilottamaan ainakin kolme virhettä ja opettajan tarmolla menin kirjoituttamaan uuden! Kirjoittaja oli harmissaan ja pahoillaan, minäkin olin enkä toki halunnut aiheuttaa hankaluuksia, koetin vain lohdutella, että vahinkoja sattuu - ja silti valvoin vieressä, että väärät muuttuivat oikeiksi! Itsekseni tuskailin, miten pitkälle minun elämässäni opettajan karttakeppi vielä yltäisikään… Kun vielä tällaisella hetkelläkin…
Ravistan mielestäni murheelliset mietteet ja siirryn sisätiloihin. Huomenna palaisin taas ihmisten ilmoille kohtaamaan elämän asettamat uudet haasteet.
Aamulla onneksi sataa, joten hyvästijättö ei ole niin vaikea kuin se joskus on ollut. Toisinaan ikävä jo lähtiessä riipaisee niin syvältä, että joutuu väkiselläkin ihmettelemään, miten sellaisesta yleensäkään pääsee yli. Miten jotain voikaan kaivata niin raastavasti, niin polttavasti?
Vien piipun päälle laudat, ettei taas joku lintu pääsisi siitä sisälle, kuten kerran oli käynyt. Ensin olimme luulleet sotkua varkaiden tekosiksi, mutta sitten olikin makuusopesta löytynyt vesilinnun raato. Se oli ahdingossaan sotkenut ulosteillaan joka paikan, pudotellut tavaroita ja kaikesta näki, että sillä oli ollut hätä. Onneksi se ei ollut pudonnut saavuttamattomiin toiseen takan piipun haaraan, vaan siihen, josta pääsi mökin sisälle. Vaikka sekin kyllä käsittämättömältä tuntui. Miten se sitäkään kautta ylipäänsä on mahdollistakaan? Siksi olen nyt tarkka ja huolellinen.
Lähtiessäni hyväilen takkaa, samalla järjestelen siihen tuohia kevättä ajatellen.
Milloin tulet? takka kysyy ja on sisältä ihan mustana surkeudesta.
Kevättalvella, vastaan, kunhan tänne pääsee, on hanki ja silleen.
Se murahtaa eikä virka enää mitään. Suukotan ovea hyvästiksi ja toivon, että se on antanut anteeksi menneet. Hymähdän. No, onhan se, muuten en olisi tuntenut täällä itseäni niin täydesti hyväksytyksi.
Aittaan on viety jo kaikki makuuvaatteet ja käyn hyvästelemässä sen, suljen oven ja käännän avainta. Vielä ovat jäljellä sauna, grillikatos, vene ja ympäristön kaikki asukit.
Startatessani syleilen sumentuvalla katseellani karukasvuista erämaista pihapiiriä ja kätken sen taas sydämeni sopukoihin.
Sateen kyyneleet tuulilasissa muistuttavat minua pyyhkäisemään pois nekin pisarat, joita jostakin syliini tipahtelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti