Syksyllä kokeilen vielä kerran töihin menoa. Lapsia on ikävä, samoin työkavereita ja koska nyt jo kutakuinkin pysyn pystyssä, ei tunnu olevan mitään syytä olla menemättä. Jospa ne elämän rutiinit auttaisivat karkottamaan pään savutkin pois?
Vanhempien vastaanotolla pyöreähkö äiti arvostelee. Istuu pulpetin takana, poika vierellään. - Mitä ihmettä te täällä koulussa oikein teette, kun Matti ei ole oppinut jakolaskua? hän ihmettelee.
Olen taas kerran joutunut viettämään kolme päätyynyssäpäivää ja jakolaskun oli opettanut kouluavustaja. En ollut ehtinyt vielä tarkistaa pistokokeella, miten opetus oli mennyt perille voidakseni ottaa tukiopetukseen ne, joille asia oli jäänyt epäselväksi. Vaikka uusi asia tunnin alussa kerrattiinkiin, ei se aina auttanut kaikkia. Koetan selittää olleeni juuri kolmen päivän sairaslomalla, mutta nainen vain tuhahtaa, että vaikka olisit ollut kolme viikkoa, niin opettaahan asia täytyi. Hän kun oli itse ottanut pojan käsittelyynsä, niin jopa oli tullut älyilleen!
Matti on hiljaa, välttelee katsettani ja äkkiä muistan, miten viimeksi päivällä poika oli vilkuillut minuun, mutta ei ollut puhunut mitään, ei eleelläkään ollut osoittanut kaipaavansa apua, vaikka olin alusta asti tehnyt selväksi, että kuljin luokan keskellä juuri sitä varten, että auttaisin. Sijainen ei ollut merkinnyt poissaolijoita ja koska Matti yleensä oppi heti uudet asiat, en ollut mennyt kysymään, oliko jokin epäselvää, olihan minulla parhaillaan apua usein kaipaava Taija opastettavanani.
Totean mielessäni, että niinhän vanhempien kuuluukin tehdä, tarkistaa, että lapsi ymmärtää tehtävänsä, mutta en rupea enempää selittelemään, katselen vain omahyväistä naista, joka on selvästikin mielissään siitä, että tulipahan kerrankin sanottua opettajalle selvät sävelet. Itse en ikinä olisi kehdannut ainakaan vieraalle ihmiselle puhua tuolla tavalla, olisinpa ollut kuinka närkästynyt tahansa. No, kukin taaplaa tyylillään.
Sitten myöhemmin sattuu toinen rankasti heilauttava juttu. Eräs tyttö on ollut matikan kokeista pois ja tekee välitunnilla sitä minun tarkastaessani toisten papereita. Olen tyystin unohtanut lapsen siinä vierelläni, minulla on kiire nähdä, mihin suuntaan pitää seuraavaksi syventyä ja kun yhdestä sun toisestakin paperista löytyy sama virhe, pärskäytän hartaasti ääneen kirosanan, niin kovasti potuttaa. Ilmeisesti en ollut käsitellyt aihetta riittävän perusteellisesti, yksinkertaisesti en ollut jaksanut... Näin siinä käy, kun puolikuntoisena, ei, neljäsosakuntoisena koettaa raahautua velvollisuuksiensa mukana!
Leipä loppuu, jos töistä lähden ilman lääkärin lupaa...
En yritäkään estellä, annan sen vain purskahtaa suustani. VOI PERKELE! Isken samalla nyrkkiin puristuneen käteni pöytään. Havahdun vasta kuullessani aran äänen kysyvän, oliko siinä paperissa paljonkin virheitä.
Häpeän silmät päästäni ja olisin halunnut singota itseni maata kiertävälle radalle ikuisuuksista ikuisuuksiin, niin minua kauhistuttaa. Enhän kotonakaan juuri kiroile, mutta että tein sen koulussa ja vielä pikkuoppilaani kuullen!
Pyydän lapselta anteeksi ajattelemattomuuttani ja tämän jätettyä koepaperinsa syöksyn rehtorin luokse kertomaan, etten ansaitse olla enää opettajana, kerran tuollaisia sanoja jo suusta karkaa.
Rehtori lohduttelee, että ihmisiähän ne opettajatkin loppujen lopuksi ovat, mutta en voi millään antaa moista itselleni anteeksi ja vaikka tytön äidille tapahtumasta kerronkin eikä tämä nosta siitä äläkkää, niin silti ymmärrän, etten nyt ilmeisestikään enää jaksa pysytellä oikeilla raiteilla. Jotain on raskaasti vialla, peruuttamattomasti särkynyt sisäisessä maailmassani!
Yöllä pääni valtaa taas raskas paine ja tuttu savu täyttää otsan. Verenpaine huitelee pilvissä ja lääkärin puoleen on käännyttävä. Ei minusta varmaankaan enää ainakaan tähän työhön ole, enhän jaksa tehdäkään enää muuta kuin katsoa sivusta lasten puuhia, keskittymiskyky laukkaa kaikkialla muualla ja ahdistus lennättää käytävälle. Uskottava se lopulta on. Mutta mistä leipä lentäisi suuhun? Se jännittää. Minulla on aina ollut edes jonkinlaista omaa ansiotuloa, joten toisen armoillekaan en kuvittele voivani jäädä, kai minun olisi sitten vain lähdettävä pois… jonnekin.
Lääkärikin on nähnyt, ettei minusta ole enää työelämään, joten hän jatkaa sairaslomaa vuoden loppuun. Sen jälkeen hän kirjoittaa lähetteen vuoden kestävään keskusteluterapiaan ja sen kuluttua suosittelun eläkkeelle.
Seuraavan vuoden loppuun mennessä tulee tieto, että ehdotus on mennyt läpi ja jäisin uuden vuoden alusta työkyvyttömyyseläkkeelle, toistaiseksi…
Vähitellen henkinen ja fyysinen lepo rupeavat kantamaan hedelmää, vaikka väsymys väliin vielä kaataakin petiin, mutta askel askeleelta pääsen näkemään auringonkin silloin tällöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti