III * 1. ÄITI

Äidin on sairastettava kuumetta kaksi viikkoa ennen kuin saamme hänet lääkäriin, sillä lyhyemmällä potemisella sinne ei pääse. Keuhkot kuvataan, mutta niissä ei näy mitään. Kuume kuitenkin väijyy taustalla ja kun Hilla käy kylvettämässä häntä ennen seuraavaa lääkärissäkäyntiä, hän kertoo, ettei äiti jaksanut nousta edes kylpyammeen pohjalta ilman voimakasta kannattelua eli lihasvoima oli kadoksissa. Tähän astihan äiti on selvinnyt yksin kaikesta.

  

Lääkäri ilmaisee tylynä kannanottonaan ihmettelynsä, miksi äiti yleensä on sitä kuumetta ruvennut mittailemaankaan ja komentaa kotiin. No, myöhemmin Hilla kuitenkin soittaa ko. lääkärille, ettei hän ainakaan aio vain sivusta seurata, miten äiti vähitellen kuihtuu kokonaan ja niin lekuri lupaa armollisesti ottaa tämän vihdoinkin sairaalaan.

  

17. tammikuuta alkaa matka, jonka määränpää piiloutuu epävarmuuden häilyvään usvaan. 

  

Sairaalassa äiti joutuu käytävälle, sillä kaikki huoneet on sullottu täyteen. Kun Anja ja Taimi menevät iltavierailulle, he pyytävät tuttuja hoitajia käyttämään äitiä suihkussa, koska tämä ei ole jaksanut käydä siellä vähään aikaan. No, äiti saa suihkunsa ja palaa vetoiselle käytäväpaikalleen. Se, miksi vanha ihminen majoitetaan tuollaiseen tilaan, ei istu minun mieleeni mitenkään. Kuinka ihmeessä tuon ikäinen kestäisi vetoa edes normaalioloissa, saati sitten sairaana?

  

Äiti pysyy pyhän yli siellä, olo ei kummene ja maanantaiaamuna Anja ehättää jo aamuseitsemältä johtajalääkärin juttusille saaden aikaan sen, että ambulanssi suuntaa kohti Keskussairaalaa. Olen siellä heitä molempia jo odottamassa ja epätoivo ja hätä väreilee sisälläni nähdessäni äidin noin avuttomana, sillä ainahan tämä on ollut se vahva…

  

Äiti työnnetään yhteen ensiavun huoneista, missä me Anjan kanssa pidämme seuraa iltaan saakka. Lääkäreillä ja hoitajilla ei ole aikaa. Yhdessä sisareni kanssa talutamme äitiä vessaan ja odotamme pitkään hänelle edes jonkinlaista murua rinnan alle, mutta mitään ei tuoda koko päivänä; meidät on yksinkertaisesti vain jätetty sinne, odottamaan. Onneksi sairaalassa on kahvio, josta Anja hakee jotain suuhunpantavaa.

  

Illansuussa ilmestyy vihdoin ystävällinen hoitaja paikalle, noutaa lääkärinkin ja niin äiti lopultakin pääsee osastolle, jossa mukavat ja kiltit hoitajat ottavat hänet hoiviinsa.

  

Vuorotellen istuskelemme sairaalassa äidin vuoteen vierellä, kunnes keskiviikkona Anjan on palattava kotiinsa asioita hoitamaan ja nakkaan hänet Tyrrilläni linja-autoasemalle.

  

Sairaalaan palatessani nousen portaat rauhallisesti, en pidä kiirettä enkä käytä hissiä. Ajattelen saavani viettää nyt aikaa äidin kanssa kahdestaan; puhuttaisiin kaikesta, kokeiltaisiin ehkä energiahoitoakin ja saattaisin kenties jäädä yöksikin...

  

Kun astun osastolle, ohitseni vilahtaa ovella valkoinen pyörre, mainitsee hengityshäiriöistä ja kiirehtii puolijuoksua paikalta. Toinen hoitaja on äidin päätä silittelemässä ja muutenkin rauhoittelemassa. Äidiltä kysyttäessä, saisiko hänet panna hengityskoneeseen, jos tarvetta tulisi, hän, kaikkeen myöntyväinen, lupaa.

  Jos pittää niin kai se niin on tehtävä.

Sitten hän sanoo rinnassa tuntuvan kipua. Siirryn hänen vasemmalle puolelleen ja tartun kädestä. Vanhempieni ja meidän, heidän lastensa, keskeiset hellyydenosoitukset ovat aina olleet jotenkin vaikeita, joten ohimennen mutisen vain antavani virtaa, koska pienenä itse olin sitä usein sairaana ollessani pyytänyt. Äiti hymyilee eikä vedä kättään pois.

  

Lääkäri saapuu, tutkii ja kun hengitysvaikeudet jatkuvat, äiti kiikutetaan teholle. Keräilen hätäisesti hänen tavaroitaan, tueksi ehtiäkseni. Kyselyjen jälkeen löydänkin oikealle osastolle, mutta joudun odottamaan omaistenhuoneessa tuntikaupalla, koska äitiin asennetaan kaikennäköisiä mittareita, johtoja ja tippalaitteita. Kun vihdoin pääsen hänen luokseen, vuorossa oleva isokokoinen hoitaja ilmaantuu huomauttamaan, että äidin on saatava levätä. Vakuutan pyhästi olevani hiljaa ja antavani nukkumisrauhan. Istuisin vain siinä vieressä, olisin läsnä. Äitikin sanoo, ettei minusta olisi haittaa.  

  

Kuitenkin koljatti laittaa minut pois ja siitä nousee mieleeni jälleen uusi känä.

Mikä tämä ihminen on määräämään toisen elämästä noin, vieläpä tällaisessa tilanteessa? Voihan sairas kaivata läheistä vierelleen vaikkapa vain edessä väijyvän Suuren Tuntemattoman aiheuttamaa pelkoa laimentamaan… Tai ainakin jakamaan kaikesta tästä johtuvaa tunnekuohuntaa!

Kiehuen tottelen. Eihän minulla täällä minkäänlaista valtaa ole.

  

Aamulla teholle soittaessani hoitaja kertoo lääkärin määränneen äidin tekouneen, koska tämän on niin vaikea sopeutua välttämättömäksi ilmenneeseen hengityskoneeseen. Pyydän lupaa tulla osastolle aikaisemmin saadakseni vielä vaihtaa äidin kanssa muutaman sanasen, mutta tämän olotila on ollut niin tuskainen, ettei toimenpidettä voida viivyttää ja niin hänet nukutetaan.

  En siis saanut puhua hänen kanssaan! Kunpa se koljatti olisi eilen ollut eri vuorossa!

Viivyn päivittäin äidin vuoteen vierellä noin tunnin ajan puhumassa hänelle kaikista arkisista asioista, joista en itse varmaankaan olisi ollut yhtään valmis kuulemaan, mikäli olisin vastaavaan tilanteeseen joutunut. Mutta varmuuden vuoksi pitää jotain puhua, jos äiti sittenkin jollain ilveellä sattuisikin kuulemaan ja saisi rohkeutta nousta taisteluun. Ajatella, ettei vielä ihan kaikkea ole menetetty.

  

Sitten hänet herätetään kokeeksi, katsotaan, pystyisikö hän hengittämään ilman konetta. Olen Siljan kanssa läsnä, kun se tapahtuu. Äidin katse harhailee, kunnes se kiinnittyy tiukasti minuun. Hän aukoo selvästikin ihmeissään suutaan ja kysyy katseellaan huomatessaan olevansa ranteistaan sängyn kaiteisiin sidottuna ja hengitysputki suuhun tungettuna. Ensin en ymmärrä, mutta sitten Silja hoksaa. Äiti haluaa tietää, missä on ja miksi näin. Vilkaisen epäröiden sairaanhoitajaan ja kerron. Sen jälkeen äidin katse siirtyy välittömästi tuijottamaan ilmaan. Tajuan sen kaiken lopullisuuden käsittämiseksi. Luovuttamiseksi.

  

Kun putki otetaan pois, selviää, ettei äiti pysty hengittämään ilman konetta ja sisareni saavat minulta hälytyssoiton.

  

Maanantaina tapaan lääkärin, joka yllättäen rupeaa puhumaan saattohoidosta. Seisoo siinä omaistenhuoneen lattialla kädet rinnan eteen letitettyinä ja koettaa vakuuttaa minut aikomuksen aiheellisuudesta. Kuuntelen lääkärin puhetta epäuskoisena ja nousen takajaloilleni.

  Miten muka ihminen voidaan määrätä kuolemaan? Ettei hänen hengestään enää yritettäisikään taistella?

Lääkäri kertoo. Perustelee, että koska äidin keuhkot ovat täynnä sidekudosta, hän ei ikinä enää hengittäisi itse. Aikaa olisi jäljellä enää korkeintaan kaksi viikkoa ja koska verenpaine ei pysy ylhäällä ilman lääkitystä, olisi pelkkää kidutusta viivyttää väistämätöntä! Sitä paitsi lääkärillä on kuulemma oikeus tehdä ratkaisut omaisia kuulemattakin…

  

Tuntuu kuin tulisin hulluksi. Taas. Jumalan osan ottaneen lääkärin ääni suihkuaa ylitseni. Siinä nyt seison yksin, ilman kenenkään tukea, muut sisaret ovat kotonaan, mieheni töissään, kuka mitäkin tärkeää tekemässä.

  Ei, mahdotonta! Eihän äitiä, minun ainoata äitiäni tuosta noin vain voitane tappaa? Ei kai lääkärilläkään moiseen liene oikeuksia? Tämänhän pitäisi kaikin voimin puolustaa elämää! Viimeiseen hengenvetoon asti.

Mieslääkäri lähtee ja jättää minut vääntelemään tuskaisena käsiäni. Sitten syöksyn osastolle äidin luokse, mutta en voikaan mennä suoraa päätä hänen vuoteensa vierelle, kiirehdin ohitse, peitän kasvoni ja vapisen. Tärinä ravistelee avuttomana huojahtelevaa vartaloani, meinaa suistaa sen raiteiltaan.
  

Hoitaja, lämmin ja kiltti sisar valkoinen tulee, tarttuu hartioista myötätuntoisesti ja taluttaa tuolille. Siinä painan kasvoni äidin käsivartta vasten, silitän liikkumattomana lepäävää kättään ja murrun. Saviruukku tulvehtii… 

II * 3. HILDEGARD

Syksyllä kokeilen vielä kerran töihin menoa. Lapsia on ikävä, samoin työkavereita ja koska nyt jo kutakuinkin pysyn pystyssä, ei tunnu olevan mitään syytä olla menemättä. Jospa ne elämän rutiinit auttaisivat karkottamaan pään savutkin pois?

  

Vanhempien vastaanotolla pyöreähkö äiti arvostelee. Istuu pulpetin takana, poika vierellään. - Mitä ihmettä te täällä koulussa oikein teette, kun Matti ei ole oppinut jakolaskua? hän ihmettelee.

  

Olen taas kerran joutunut viettämään kolme päätyynyssäpäivää ja jakolaskun oli opettanut kouluavustaja. En ollut ehtinyt vielä tarkistaa pistokokeella, miten opetus oli mennyt perille voidakseni ottaa tukiopetukseen ne, joille asia oli jäänyt epäselväksi. Vaikka uusi asia tunnin alussa kerrattiinkiin, ei se aina auttanut kaikkia. Koetan selittää olleeni juuri kolmen päivän sairaslomalla, mutta nainen vain tuhahtaa, että vaikka olisit ollut kolme viikkoa, niin opettaahan asia täytyi. Hän kun oli itse ottanut pojan käsittelyynsä, niin jopa oli tullut älyilleen!

  

Matti on hiljaa, välttelee katsettani ja äkkiä muistan, miten viimeksi päivällä poika oli vilkuillut minuun, mutta ei ollut puhunut mitään, ei eleelläkään ollut osoittanut kaipaavansa apua, vaikka olin alusta asti tehnyt selväksi, että kuljin luokan keskellä juuri sitä varten, että auttaisin. Sijainen ei ollut merkinnyt poissaolijoita ja koska Matti yleensä oppi heti uudet asiat, en ollut mennyt kysymään, oliko jokin epäselvää, olihan minulla parhaillaan apua usein kaipaava Taija opastettavanani.

  

Totean mielessäni, että niinhän vanhempien kuuluukin tehdä, tarkistaa, että lapsi ymmärtää tehtävänsä, mutta en rupea enempää selittelemään, katselen vain omahyväistä naista, joka on selvästikin mielissään siitä, että tulipahan kerrankin sanottua opettajalle selvät sävelet. Itse en ikinä olisi kehdannut ainakaan vieraalle ihmiselle puhua tuolla tavalla, olisinpa ollut kuinka närkästynyt tahansa. No, kukin taaplaa tyylillään.

  

Sitten myöhemmin sattuu toinen rankasti heilauttava juttu. Eräs tyttö on ollut matikan kokeista pois ja tekee välitunnilla sitä minun tarkastaessani toisten papereita. Olen tyystin unohtanut lapsen siinä vierelläni, minulla on kiire nähdä, mihin suuntaan pitää seuraavaksi syventyä ja kun yhdestä sun toisestakin paperista löytyy sama virhe, pärskäytän hartaasti ääneen kirosanan, niin kovasti potuttaa. Ilmeisesti en ollut käsitellyt aihetta riittävän perusteellisesti, yksinkertaisesti en ollut jaksanut... Näin siinä käy, kun puolikuntoisena, ei, neljäsosakuntoisena koettaa raahautua velvollisuuksiensa mukana!

  Leipä loppuu, jos töistä lähden ilman lääkärin lupaa...

En yritäkään estellä, annan sen vain purskahtaa suustani. VOI PERKELE! Isken samalla nyrkkiin puristuneen käteni pöytään. Havahdun vasta kuullessani aran äänen kysyvän, oliko siinä paperissa paljonkin virheitä.

  

Häpeän silmät päästäni ja olisin halunnut singota itseni maata kiertävälle radalle ikuisuuksista ikuisuuksiin, niin minua kauhistuttaa. Enhän kotonakaan juuri kiroile, mutta että tein sen koulussa ja vielä pikkuoppilaani kuullen!

  

Pyydän lapselta anteeksi ajattelemattomuuttani ja tämän jätettyä koepaperinsa syöksyn rehtorin luokse kertomaan, etten ansaitse olla enää opettajana, kerran tuollaisia sanoja jo suusta karkaa.

  

Rehtori lohduttelee, että ihmisiähän ne opettajatkin loppujen lopuksi ovat, mutta en voi millään antaa moista itselleni anteeksi ja vaikka tytön äidille tapahtumasta kerronkin eikä tämä nosta siitä äläkkää, niin silti ymmärrän, etten nyt ilmeisestikään enää jaksa pysytellä oikeilla raiteilla. Jotain on raskaasti vialla, peruuttamattomasti särkynyt sisäisessä maailmassani!

  

Yöllä pääni valtaa taas raskas paine ja tuttu savu täyttää otsan. Verenpaine huitelee pilvissä ja lääkärin puoleen on käännyttävä. Ei minusta varmaankaan enää ainakaan tähän työhön ole, enhän jaksa tehdäkään enää muuta kuin katsoa sivusta lasten puuhia, keskittymiskyky laukkaa kaikkialla muualla ja ahdistus lennättää käytävälle. Uskottava se lopulta on. Mutta mistä leipä lentäisi suuhun? Se jännittää. Minulla on aina ollut edes jonkinlaista omaa ansiotuloa, joten toisen armoillekaan en kuvittele voivani jäädä, kai minun olisi sitten vain lähdettävä pois… jonnekin.

  

Lääkärikin on nähnyt, ettei minusta ole enää työelämään, joten hän jatkaa sairaslomaa vuoden loppuun. Sen jälkeen hän kirjoittaa lähetteen vuoden kestävään keskusteluterapiaan ja sen kuluttua suosittelun eläkkeelle.

  

Seuraavan vuoden loppuun mennessä tulee tieto, että ehdotus on mennyt läpi ja jäisin uuden vuoden alusta työkyvyttömyyseläkkeelle, toistaiseksi…

  

Vähitellen henkinen ja fyysinen lepo rupeavat kantamaan hedelmää, vaikka väsymys väliin vielä kaataakin petiin, mutta askel askeleelta pääsen näkemään auringonkin silloin tällöin. 

II * 2. ELOSSA VAI EI?

- Syötkö sinä joitain kumman tabletteja, kun olet tuon näköinen eikä viinakaan haise? Tapsan ääni on huolestunut ja matala, ettei poika kuule. Pilvi on onneksi jo Tampereella opiskelemassa.

   

Juuri ja juuri jaksan raottaa silmäluomiani. Häh? Voimanrippeeni keräten käännyn selälleni. 

   Eikö se näe, miten heikko olen? Luuleeko se, että olisin päässyt jostakin etsimään ja hakemaan mitään tabletteja? Ja mitä ihmettä minä niillä? Ikään kuin vielä kurjempaa olotilaa haikailisin! 

Olen niin tyrmistynyt, etten yritäkään sanoa mitään, koetan vain luoda katseen, joka kertoo kaiken. Se ei kuitenkaan onnistu ja voimattomana luovutan. Olkoon. Onhan tämä kaikki niin käsittämätöntä minulle itsellenikin, että sen täytyy olla Tapsalle vielä mahdottomampaa. Eihän hän tiedä, että tällaiseksi voi tulla ilman näkyvää syytä. Hänen mielestään ainoastaan fyysinen vaiva on ymmärrettävää, henki on oman itsen päätäntävallan alainen…

  

Vessahätä. Ponnistelen pystyyn, seiniä pitkin hiivin vessaan. Tulen vilkaisseeni vahingossa peiliin. Sieltä katsoo tuntematon, ilmeetön nainen. Sen tukka sojottaa kaiken maailman säheröillä ja piirteet roikkuvat.    

  En se minä ole! Enhän voi olla? 

Valun pöntölle.    

  En jaksakaan takaisin… Miten nyt pääsen pois? On kysyttävä apua. Uskallanko? On pakko!

Puhumatta, syrjäkarein Tapsa vie minut sänkyyn, johon käperryn sikiöasentoon.  

   

  Ota, Herra, minut pois! Toisten riesana täällä vain roikun. Kukaan ei tarvitse minua. Tällaista ei kenenkään ole hyvä eikä ainakaan pakko katsoa. En halua elää! Auta! Enkelini, ainoa mahdollisuuteni, auta! sieluni huutaa.

Samassa valtava energia-aalto sieppaa minut syliinsä. Jostain helisee huilumainen ääni ja pääsen rääkkääntyneine sieluineni siniselle saarelle jälleen. Vaivun rauhaisaan uneen.

  

Psykiatriaika. 

- Vietkö minut? Luottamus lähimmäiseen on luja.   

  Ei se minua ilman apua jätä. 

- Pakkohan minun on. Jos et kerran itse pysty ajamaan...

  Syrjäkareilua, epäilystä, epävarmuuttako?

- Toiset ovat vaarassa, jos yritänkään… en tosin taitaisi saada edes avainta käännetyksi. 

  

En todellakaan tarkoita sitä vitsailuksi. Sellainen elämänriemu on silkka mahdottomuus, mutta jotenkinhan on selitettävä, miksi minusta ei auton rattiin ole, niin kovasti kuin haluaisinkin tehdä velvollisuuteni. Naamakaan kun ei kerro mitään, se pysyy samassa ilmeettömässä valussa kuin jo ikuisuuksia on ollut. Mikään muukaan ei toimi. 

   

Kauhistuttaa ajatuskin joutua paareilla siirreltäväksi. Mitä ne naapuritkin sanoisivat? Häpeäksihän olisin koko perheelle…

   

Tapsa heittää minut taas terveyskeskuksen pihalle. Hyytelökävelyä jälleen.  

  Missä se paikka on?

Odotussali on täynnä ihmisiä, laboratorioon ja röntgeniin odottamassa. Katsovat, kun aladobi laahustaa ohi. Se löytää oikean käytävän, mielenterveyskäytävän. Istuu, vaikka pitäisi päästä pitkäkseen, mutta eihän täällä voi nukkua. Siispä nojaan seinään, suljen sieluni peilit.

   

Ovi aukeaa ja kuulen kutsun. Kestää hetken, ennen kuin saan tonnin painoiset luomet kammetuiksi silmieni päältä ja epävarmoille makaronijaloilleni noustuksi.   Lääkäri kättelee. Pyytää istumaan. Kysyy jotakin, mitä korvani eivät heti päästä ihan aivoihin asti. Minun on ensin tunnettava tuolin turva takanani.

- Miten voit? lääkäri kysyy uudelleen.

- Eikö se näy? En jaksa olla töissä, en kotona, en missään... Voisinko päästä sairaalaan? Tai voisiko minut vain piilottaa jonnekin, missä saisin olla yksin, rauhassa, liikahtamatta, puhumatta… ajattelematta?

   

Lääkärin mielestä kyseessä ei kuitenkaan liene vaarallinen tila, koska ei vastaa pyyntööni, vaikka pakkohan hänen on huomata, miten voimaton olen; enhän millään jaksaisi edes istua, hyvä kun hengitykseni toimii, tosin sekin melkein keuhkonjatkeilla vain. 

  

Psykiatrin hiljaisiin kysymyksiin vastaillessani tulen kertoneeksi elämästäni. Hitaasti, voimani sanojen ymmärrettävään muotoon ponnistaen. Kerron työstä, kotielämästä… Mökistä, pakopaikasta, jonne en enää pääse, koska en pysy pystyssä ja kun otsan täyttää jokin ihme savu. 

  

Vuosien loppumattomat kiireet, vastuut, huolet sekä omista lapsista että pikkuoppilaista, riittämättömyyden tunteet, huonoudet, jo vuosikausia jatkuneet useita päiviä kestäneet totaaliset uupumiskohtaukset ja nyt viimeksi nämä samanaikaisesti päälle romahtaneet kuolemantapaukset, kaikki ne kaadan vähitellen, lähes liikkumattomin huulin psykiatrin niskaan. Tämä kuuntelee, tarkentaa jotain välillä, on myötätuntoinen.

- Oletko masentunut? kysyy.

- En tiedä, en kai…

  

  Herätys!

Jossakin kolahtaa...

- No kai vähän sitäkin, myönnän sitten. - Tai en ole tullut ajatelleeksi... en minä välitä… Ei kiinnosta, ei minua kiinnosta mikään. Painan luomeni kiinni, ne eivät millään pysy ylhäällä.

- Eläkkeelle ei pääse pelkän masennuksen takia, lääkäri huomauttaa.

- Kuka tässä eläkkeelle on menossa? Mielessäni liikahtaa etäinen kummastus. - Minähän rakastan tätä työtä… Lapsesta asti olen siitä haaveillut… Rakastan oppilaitani ja työtovereitani! Meillä on hyvä työyhteisö… Ikinä en ole riidellyt heidän kanssaan, ei ole tarvinnut… Haluan päästä sinne takaisin, kunhan keksittäisiin keino, miten pysyisin pystyssä… ja saataisiin tuo savu ja paino otsasta pois!

  

Sairaslomaa lisää. Viikon päästä seuraava aika vai oliko se jo tällä viikolla? Hitailen ulko-ovelle. Soitan miehelleni. Hän hakee ja vie kotiin. Nukun. 

  

Puhelimen kilinä herättää ja raahustan välikköön. Askel askeleelta, seiniin nojaillen. Hälytysääni kiirii pääni sisällä ja koetan kiirehtiä. Parhaani mukaan.

   

Koulun kanslisti soittaa. Pääni painaa liian paljon, joten makaan matolla ja kuuntelen luurista soljuvaa virkeätä ääntä. Yritän vastata, mutta leuat tuntuvat jäykiltä. En kykene muotoilemaan sanojani juohevasti. Kieli on muuttunut paksuksi ja se kääntyy suussa vaivalloisesti. Mongerran. Yritän ääntää huolellisesti, mutta silti sanat tulevat puuromaisina, jähmeinä. Järkikään ei juokse. Koetan esittää ihmistä, mutta jälleen tahmeus antaa varmaankin toisessa päässä olevalle vaikutelman tönkköhumalaisesta naisesta. Puhelun loputtua luhistun, käperryn kokoon. Palelee. Siksikö tärisen? Minun täytyy olla kuolemansairas!

   

Tapsa tarkistaa kaappia ruokaa valmistaessaan. Päivittelee. Miksi täällä pidetään näin vanhoja ryynejä? Jokainen moite viiltää haavan kivusta arkaan mieleeni, osuu suoraan vereslihaan.  

Kuinka olisin kiinnostunut ruokakaapista, kun en ole kiinnostunut koko elämästä?

Kun olisi edes jonkinlainen halu nousta ja laahustaa keittiöön, mutta kun en jaksa halutakaan! Vartalon paino liimaa kiinni lakanaan. Vihdoinkin saan vajota. Onneksi ei ole enää pikkulapsia vieressä vaatimassa, huolenpitoa kinuamassa, sillä nyt hekin jäisivät hoitamatta, hekin joutuisivat kärsimään äitinsä väsymyksestä elämään. Olemattomaan elämään, jolla ei ole merkitystä kenellekään.

  

Sydämen lyönti hidastelee, väliin se paukauttaa nopeasti peräperää, väliin se pitää taukoa, venyttää kuin miettien, onko enää tarvetta jatkaa, lyö sitten armosta kumminkin. Pum pumpumpum pupum… tauko, pitkään taukoa… pum taas… Se on väsynyt sekin, karrelle palanut, pettynyt, loputtomasti pettynyt. Vajonnut toivottomuuden hukuttavaan imuun. Helppo olisi antaa sen nielaista lopullisesti…

  

Kukaties vielä monet vuodet palaan tähän takaisin? Kannattaako siis pinnistellä, takertua verisin sormenpäin kiinni reunoihin? Mitä iloa tällaisesta elämästä on kenellekään? Oppimisen vuoksiko, siksikö, että tämänkin läksyn sinnikkäästi opettelisin tällä kertaa loppuun asti? Kestäisin nöyryytykset, ivan, käskyttämisen, mitätöinnin? Pääsenkö seuraavassa elämänkierrossani vähemmällä, jos katson tämän loppuun? Pääsenkö?