* Äiti (jatkuu)

Seuraavaksi ilmestyy kaksi nuorta naislääkäriä perustelemaan saattohoitopäätöstä. Yritän taistella ja väitellä vastaan, mutta miten minä yksin pystyn ja jaksan! Puolikuollut itsekin... Kun olisi edes joku! Tukemassa. Mutta näin ollen minut nujerretaan, kävellään yli ja lopulta on pakko taipua, taittuakin lähes.

  

Kipein sydämin ilmoittelen kaikille, mitä on tulossa. Olen valmistautunut saattelemaan äitini vaikka yksin, sillä haluan omistaa hänelle jokaisen viipyvän hetken, olla läsnä. Että jos sittenkin, kaikesta huolimatta, sattuisi sellainen mahdottomaksi ennakoitu tuokio, että hänen sallittaisiin vielä kerran, ennen lopullista purteen astumistaan palata hetkeksi, avata silmänsä ja katsoa minua, lastaan... En kestä ajatusta, että hän, suurperheen maailmalle luovuttanut, joutuisi lähtemään täysin yksin, ilman ainuttakaan saattajaa, ilman yhtään rakastavaa rukoilijaa vierellään. Yllätyksekseni Silja, joka oli saanut olla hyvästelemässä omaa isäänsä, veljeäni, haluaa ehdottomasti tulla seurakseni valvomaan ja se huojentaa harteilleni sälytettyä uutta ahdistusta.

  

Helmikuun neljäntenä päivänä, maanantaina, äiti siirretään yksityishuoneeseen. Ei muuta lääkitystä kuin kipulääke, seuranaan hengityskone sekä syvä uni. 

  

Aloitamme Siljan kanssa valvomisen, josta emme loppua tiedä. Tapsa piipahtaa sairaalassa yhden ainokaisen kerran, silloin, kun äiti on jo terminaalihoidossa ja unessa. Useampaan käyntiin hänestä ei ole, tulee kuulemma niin paha olo... Ajatuksissani häivähtää pakostakin, jäisinkö minä sitten yksin, jos samanlaiseen tilanteeseen joskus joutuisin.

  Koska tuntuisi pahalta!

Yöllä, hoitotoimenpiteiden aikana, meidät häädetään pois äidin viereltä ja palattuamme takaisin hänen verenpaineensa pysyy yllättävän korkealla. Mieleni harhailee epämääräisissä tunnelmissa ja epäilen jopa, onko hänelle sittenkin annettu verenpainelääkettä, ettei hän lähtisi juuri sinä yönä, aiheuttaisi lisävaivaa…

  Ei, ei kai sentään! Mikä makaaberi ajatus! Miten tällaisessa tilanteessa tuollaista voin edes kuvitella?

Ennen aamua unilääke ennättää vielä loppua ja äiti rupeaa liikahtelemaan ja raottelemaan silmiään. Säikähdän, enkä keksi muuta kuin puhjeta rauhoittelemaan, kertomaan, ettei mitään hätää olisi, että kaikki mahdollinen on anteeksi annettu ja aloitan hiljaa, särkyen ”Jeesus kuule rukoukset…” Silja yhtyy lauluun ja niin äiti vaipuu taas hoitajan lisäämän lääkkeen avulla uneen, viimeiseensä.

  

Edellisenä iltana oli sairaalapastori käynyt antamassa hänelle viimeisen voitelun, mutta se oli ollut jokseenkin hengetöntä, koska äiti itse ei ollut siitä tietoinen. Ja sekin oli pyydetty loppujen lopuksi vain sitä varten, että jos hän sittenkin pystyisi tajuamaan jotakin siellä unessa ollessaan. Että hänelle oli annettu mahdollisuus saada siunaus matkalleen…

  

Tiistaiaamuna sitten äidin elämänlanka katkeaa kymmenen yli kymmenen. Katselemme, miten verenpaine hiipuu hiipumistaan ja viimein loppuu. Vähän sitä ennen ratkean, painan pääni äidin vuoteelle ja vaikeroin hiljaa. Silja silittää kättäni. Kun painetta ei enää näy, hän kuiskaa mummulleen hyvän matkan toivotukset.

  

Iso hoitaja on aiemmin tullut äidin jalkopään tuolille odottamaan. En yhtään ollut tykännyt siitä, että juuri hän siihen ilmestyi, nimenomaan hän, joka esti minulta viimeisen keskustelumahdollisuuden äidin kanssa! Nyt hän nousee, katsoo lampulla äidin silmiin ja lähtee tylysti, meille mitään puhumatta pois. Äidin silmät hän jättää auki ja suljen ne hellin käsin, hengitysputkea varoen. Vaistomaisesti pelkään, että häneen sattuisi...

  Nuku, rakas äiti…

Toinen, koko loppuajan mukana ollut nuori hoitaja halaa ja sanoo jotain lohduttavaa. Ihmetellessäni, miksi näytössä vielä vilkkuu numeroita, hän kertoo sen johtuvan hengityskoneesta. Se pumppaa yhä happea elottomiin keuhkoihin ja aiheuttaa aavemaista hengitystä. Kummasteluumme, miksi hengitysputkea ei oteta pois, hän vastaa, että sen tekisi vasta lääkäri. Kun nostan kassistani kynttilän, saan kuulla sen sytyttämisen olevan kiellettyä, sillä palovaroittimet ovat hyvin herkkiä kaikelle savulle ja pettyneenä laitan sen takaisin. Siis ei kynttilääkään!

  

Silja sulkee minut syliinsä ja hetken olemme vain...  

  Kiitos, rakas lapsi, että kuljit tämän tien kanssani!

Sitten katselemme, miten hoitajat valmistelevat äitiä pois vietäväksi. Hänelle tehtäisiin vielä ruumiinavauskin. Siihenkään en olisi ensin millään halunnut suostua, sillä mitä se enää hyödyttäisi, mutta sitten päättelin, että jos sen avulla löytyvästä tiedosta olisi apua jollekin toiselle sairaalle, niin… Ja että eihän äiti siitä enää kärsisi.

  

Hoitajat lähtevät. Kosketan jäähyväisiksi valkoisen, yläosastaan ristin muotoon taitellun lakanan alla lepäävää äidin päätä. Se on vielä lämmin…

  

Soitan Tapsalle ja käyn hakemassa osastolta äidin vaatteet. Hammasharjan olin laittanut roskikseen jo saattohuoneessa, mitä myöhemmin murehdin; eihän sairaalaan yleensä jätetä mitään – taikauskoinen luulo, että sinne palaa takaisin, jos jättää jotain… Tosin äidin sormukset olivat kadonneet yöpöydältä, mutta niiden peräämiseen ei minulla ole voimia enemmän kuin yhden puhelinsoiton verran. Olkoon. Mieluummin minä äidin olisi takaisin ottanut, sormuksiahan saisi…

  

Pilvi soittaa. Koeta jaksaa, äiti, sanoo. Tapani on Ylöjärvellä, koulussa, häneen ei vielä ole saatu yhteyttä. Hän ei vielä tiedä.

  

Tapsa tulee, ottaa syliin. Halaa meitä molempia.

  

Kotiin tultuani rupean laittamaan äidin vaatteita hengariin ja silloin, äkkiarvaamatta, kurkustani kohoaa lohduton ulina. Se ryöpsähtää ilmoille itsestään, melkein tietämättä. Pentu siinä kutsuu emoaan. Vaivun lattialle, puserran äidin takkia syliini ja valitan. Yksitoikkoista, epätoivoista lopullisen menetyksen ääntä. Tapsa yrittää lohdutella, ei vain hoksaa vetää syliinsä ja pitää siinä tiukasti. Sitä olisin kaikkein eniten tarvinnut. En vain pysty sanomaan.

  

Sen kummemmin en uskalla antaa itseni surra, mitä nyt hautajaisissa jotain tihkuu. Muuten pidättelen kaipaustani ja purskahtelen vain ajoittain, kun ikävä oikein yllättää. Kaupan kassalla, kirjastossa, milloin missäkin. Perinpohjaista, syvältä sielun syövereistä kumpuavaa suremista välttelen kauan – kun se lopulta tulisi, haluaisin olla yksin, ettei mikään sitä estäisi eikä haittaisi. 

III * 1. ÄITI

Äidin on sairastettava kuumetta kaksi viikkoa ennen kuin saamme hänet lääkäriin, sillä lyhyemmällä potemisella sinne ei pääse. Keuhkot kuvataan, mutta niissä ei näy mitään. Kuume kuitenkin väijyy taustalla ja kun Hilla käy kylvettämässä häntä ennen seuraavaa lääkärissäkäyntiä, hän kertoo, ettei äiti jaksanut nousta edes kylpyammeen pohjalta ilman voimakasta kannattelua eli lihasvoima oli kadoksissa. Tähän astihan äiti on selvinnyt yksin kaikesta.

  

Lääkäri ilmaisee tylynä kannanottonaan ihmettelynsä, miksi äiti yleensä on sitä kuumetta ruvennut mittailemaankaan ja komentaa kotiin. No, myöhemmin Hilla kuitenkin soittaa ko. lääkärille, ettei hän ainakaan aio vain sivusta seurata, miten äiti vähitellen kuihtuu kokonaan ja niin lekuri lupaa armollisesti ottaa tämän vihdoinkin sairaalaan.

  

17. tammikuuta alkaa matka, jonka määränpää piiloutuu epävarmuuden häilyvään usvaan. 

  

Sairaalassa äiti joutuu käytävälle, sillä kaikki huoneet on sullottu täyteen. Kun Anja ja Taimi menevät iltavierailulle, he pyytävät tuttuja hoitajia käyttämään äitiä suihkussa, koska tämä ei ole jaksanut käydä siellä vähään aikaan. No, äiti saa suihkunsa ja palaa vetoiselle käytäväpaikalleen. Se, miksi vanha ihminen majoitetaan tuollaiseen tilaan, ei istu minun mieleeni mitenkään. Kuinka ihmeessä tuon ikäinen kestäisi vetoa edes normaalioloissa, saati sitten sairaana?

  

Äiti pysyy pyhän yli siellä, olo ei kummene ja maanantaiaamuna Anja ehättää jo aamuseitsemältä johtajalääkärin juttusille saaden aikaan sen, että ambulanssi suuntaa kohti Keskussairaalaa. Olen siellä heitä molempia jo odottamassa ja epätoivo ja hätä väreilee sisälläni nähdessäni äidin noin avuttomana, sillä ainahan tämä on ollut se vahva…

  

Äiti työnnetään yhteen ensiavun huoneista, missä me Anjan kanssa pidämme seuraa iltaan saakka. Lääkäreillä ja hoitajilla ei ole aikaa. Yhdessä sisareni kanssa talutamme äitiä vessaan ja odotamme pitkään hänelle edes jonkinlaista murua rinnan alle, mutta mitään ei tuoda koko päivänä; meidät on yksinkertaisesti vain jätetty sinne, odottamaan. Onneksi sairaalassa on kahvio, josta Anja hakee jotain suuhunpantavaa.

  

Illansuussa ilmestyy vihdoin ystävällinen hoitaja paikalle, noutaa lääkärinkin ja niin äiti lopultakin pääsee osastolle, jossa mukavat ja kiltit hoitajat ottavat hänet hoiviinsa.

  

Vuorotellen istuskelemme sairaalassa äidin vuoteen vierellä, kunnes keskiviikkona Anjan on palattava kotiinsa asioita hoitamaan ja nakkaan hänet Tyrrilläni linja-autoasemalle.

  

Sairaalaan palatessani nousen portaat rauhallisesti, en pidä kiirettä enkä käytä hissiä. Ajattelen saavani viettää nyt aikaa äidin kanssa kahdestaan; puhuttaisiin kaikesta, kokeiltaisiin ehkä energiahoitoakin ja saattaisin kenties jäädä yöksikin...

  

Kun astun osastolle, ohitseni vilahtaa ovella valkoinen pyörre, mainitsee hengityshäiriöistä ja kiirehtii puolijuoksua paikalta. Toinen hoitaja on äidin päätä silittelemässä ja muutenkin rauhoittelemassa. Äidiltä kysyttäessä, saisiko hänet panna hengityskoneeseen, jos tarvetta tulisi, hän, kaikkeen myöntyväinen, lupaa.

  Jos pittää niin kai se niin on tehtävä.

Sitten hän sanoo rinnassa tuntuvan kipua. Siirryn hänen vasemmalle puolelleen ja tartun kädestä. Vanhempieni ja meidän, heidän lastensa, keskeiset hellyydenosoitukset ovat aina olleet jotenkin vaikeita, joten ohimennen mutisen vain antavani virtaa, koska pienenä itse olin sitä usein sairaana ollessani pyytänyt. Äiti hymyilee eikä vedä kättään pois.

  

Lääkäri saapuu, tutkii ja kun hengitysvaikeudet jatkuvat, äiti kiikutetaan teholle. Keräilen hätäisesti hänen tavaroitaan, tueksi ehtiäkseni. Kyselyjen jälkeen löydänkin oikealle osastolle, mutta joudun odottamaan omaistenhuoneessa tuntikaupalla, koska äitiin asennetaan kaikennäköisiä mittareita, johtoja ja tippalaitteita. Kun vihdoin pääsen hänen luokseen, vuorossa oleva isokokoinen hoitaja ilmaantuu huomauttamaan, että äidin on saatava levätä. Vakuutan pyhästi olevani hiljaa ja antavani nukkumisrauhan. Istuisin vain siinä vieressä, olisin läsnä. Äitikin sanoo, ettei minusta olisi haittaa.  

  

Kuitenkin koljatti laittaa minut pois ja siitä nousee mieleeni jälleen uusi känä.

Mikä tämä ihminen on määräämään toisen elämästä noin, vieläpä tällaisessa tilanteessa? Voihan sairas kaivata läheistä vierelleen vaikkapa vain edessä väijyvän Suuren Tuntemattoman aiheuttamaa pelkoa laimentamaan… Tai ainakin jakamaan kaikesta tästä johtuvaa tunnekuohuntaa!

Kiehuen tottelen. Eihän minulla täällä minkäänlaista valtaa ole.

  

Aamulla teholle soittaessani hoitaja kertoo lääkärin määränneen äidin tekouneen, koska tämän on niin vaikea sopeutua välttämättömäksi ilmenneeseen hengityskoneeseen. Pyydän lupaa tulla osastolle aikaisemmin saadakseni vielä vaihtaa äidin kanssa muutaman sanasen, mutta tämän olotila on ollut niin tuskainen, ettei toimenpidettä voida viivyttää ja niin hänet nukutetaan.

  En siis saanut puhua hänen kanssaan! Kunpa se koljatti olisi eilen ollut eri vuorossa!

Viivyn päivittäin äidin vuoteen vierellä noin tunnin ajan puhumassa hänelle kaikista arkisista asioista, joista en itse varmaankaan olisi ollut yhtään valmis kuulemaan, mikäli olisin vastaavaan tilanteeseen joutunut. Mutta varmuuden vuoksi pitää jotain puhua, jos äiti sittenkin jollain ilveellä sattuisikin kuulemaan ja saisi rohkeutta nousta taisteluun. Ajatella, ettei vielä ihan kaikkea ole menetetty.

  

Sitten hänet herätetään kokeeksi, katsotaan, pystyisikö hän hengittämään ilman konetta. Olen Siljan kanssa läsnä, kun se tapahtuu. Äidin katse harhailee, kunnes se kiinnittyy tiukasti minuun. Hän aukoo selvästikin ihmeissään suutaan ja kysyy katseellaan huomatessaan olevansa ranteistaan sängyn kaiteisiin sidottuna ja hengitysputki suuhun tungettuna. Ensin en ymmärrä, mutta sitten Silja hoksaa. Äiti haluaa tietää, missä on ja miksi näin. Vilkaisen epäröiden sairaanhoitajaan ja kerron. Sen jälkeen äidin katse siirtyy välittömästi tuijottamaan ilmaan. Tajuan sen kaiken lopullisuuden käsittämiseksi. Luovuttamiseksi.

  

Kun putki otetaan pois, selviää, ettei äiti pysty hengittämään ilman konetta ja sisareni saavat minulta hälytyssoiton.

  

Maanantaina tapaan lääkärin, joka yllättäen rupeaa puhumaan saattohoidosta. Seisoo siinä omaistenhuoneen lattialla kädet rinnan eteen letitettyinä ja koettaa vakuuttaa minut aikomuksen aiheellisuudesta. Kuuntelen lääkärin puhetta epäuskoisena ja nousen takajaloilleni.

  Miten muka ihminen voidaan määrätä kuolemaan? Ettei hänen hengestään enää yritettäisikään taistella?

Lääkäri kertoo. Perustelee, että koska äidin keuhkot ovat täynnä sidekudosta, hän ei ikinä enää hengittäisi itse. Aikaa olisi jäljellä enää korkeintaan kaksi viikkoa ja koska verenpaine ei pysy ylhäällä ilman lääkitystä, olisi pelkkää kidutusta viivyttää väistämätöntä! Sitä paitsi lääkärillä on kuulemma oikeus tehdä ratkaisut omaisia kuulemattakin…

  

Tuntuu kuin tulisin hulluksi. Taas. Jumalan osan ottaneen lääkärin ääni suihkuaa ylitseni. Siinä nyt seison yksin, ilman kenenkään tukea, muut sisaret ovat kotonaan, mieheni töissään, kuka mitäkin tärkeää tekemässä.

  Ei, mahdotonta! Eihän äitiä, minun ainoata äitiäni tuosta noin vain voitane tappaa? Ei kai lääkärilläkään moiseen liene oikeuksia? Tämänhän pitäisi kaikin voimin puolustaa elämää! Viimeiseen hengenvetoon asti.

Mieslääkäri lähtee ja jättää minut vääntelemään tuskaisena käsiäni. Sitten syöksyn osastolle äidin luokse, mutta en voikaan mennä suoraa päätä hänen vuoteensa vierelle, kiirehdin ohitse, peitän kasvoni ja vapisen. Tärinä ravistelee avuttomana huojahtelevaa vartaloani, meinaa suistaa sen raiteiltaan.
  

Hoitaja, lämmin ja kiltti sisar valkoinen tulee, tarttuu hartioista myötätuntoisesti ja taluttaa tuolille. Siinä painan kasvoni äidin käsivartta vasten, silitän liikkumattomana lepäävää kättään ja murrun. Saviruukku tulvehtii…