* Havahtuminen (jatkuu)

Uni on vaivannut kaikki nämä vuodet ja kun tulee mahdollisuus osallistua unikursseille, ilmoittaudun sille suoraa päätä.

  

Alussa kurssinpitäjä selostaa laajasti unien historiaa, psykologisoi ja piirrättää paperille määrättyihin paikkoihin kuvia. Jaan oman paperini osiin ohjeiden mukaisesti. Piirrän taivaan ja järven, vasemmalle sivustalle pystyaidan ja grillikatoksen sekä maahan oravan. Paperin alaosaan sijoitan veneen ja ruusupensaan. Oikealla ylhäällä lentelee lintuja, järven rantaan nousee hatarakattoinen ja -seinäinen talo sekä sen vierustalle mansikkamaa.

   

Joku hermostuu: - Eikö meidän pitänyt unia tutkia eikä mitään piirroksia värkätä?

   

Vetäjä rauhoittelee: - Ihan kohta kaikki selviää, ei huolta.

   

Hän katselee piirustustani ja kertoo, mitä näkee siinä. Että elämänpiirini tulisi muuttumaan parempaan suuntaan, että minulla on yliluonnollisia kykyjä ja että näen enneunia. Lisäksi minulla on omaisuuden hankintavaisto eli osaan vedellä oikeista naruista...? Läheisiä omaisia on jo henkimaailmassa ja raskauksia on ollut kolme.

- Näin, hän kertoo, - näin voi uniakin selittää, kun oppii itselleen tärkeiden tiettyjen symbolien merkitykset. Samat merkitykset eivät toimi kaikilla, jokaisella ovat omansa.

  

Kuuntelen ällistyksissäni. Raskauksissa ohjaaja kaiketikin erehtyy, neljähän niitä on, ehkä se neljäs porras vain on niin huomaamaton…, mutta kaikki muu sen sijaan taitaa sattua aika lähelle. Nuo enneunet sun muut painan itsestään selvinä asioina taustalle, mutta se, kuinka pitkän ajan päästä se elämänpiiri tulisi kohenemaan, kiinnostaa eniten. Kuinka kauan vielä rätköttäisin sängyssä ne vakituisiksi tulleet kolme päivää, jonka jälkeen pystyin taas palaamaan töihin, turtana, mutta kuitenkin siitä taas joksikin ajaksi pikkuhiljaa elpyvänä?

  

Miten niitä päiviä häpeänkään, vaikka en niille mitään mahdakaan! Ne tulevat aina yllättäen, alkavat otsan pakotuksella ja jatkuvat pumpulikävelyllä. Lääkärit eivät löydä mitään elimellistä syytä ja saan vaikutelman, että korvieni väliä seilaavat tyhjät tuulet...

   

Oirehtiminen oli alkanut vähitellen. Päätä pakotti yhtenään ja väsytti suunnattomasti. En jaksanut kunnolla enää äidittää omia lapsiani ja tein kotona vain kaikkein välttämättömimmän – hoidin kaupassa käynnit, ruoan, opitut siivoukset - muuhun eivät voimat riittäneet. 

   

Isompi lapseni tuli koulusta, sulki huoneensa oven ja minä jäin loukkaantuneena jatkamaan jo koulussa alkanutta ottelua nuoremman kanssa. Lopen uupuneena en tiennyt suuntaa, en löytänyt ohjenuoraa – oli vain selviydyttävä päivään seuraavaan. Kukaan ei puuttunut asiaan. Minähän olin kouluni sitä varten käynyt, kasvattajaksi!

   

Öisin velloivat mielessä pahanmielen tuntemukset; talloinhan väkisinkin omat, hartaasti odotetut ja toivotut lapseni huolten ja elämän vaatimusten jalkoihin! Miksi en saanut jäädä kotiin huolehtimaan omistani?

  Oi, Herra, miksi?

Sydän rupesi täyttymään ahdistuksen ahnailla ja jatkuvasti lisätilaa kourivilla nyrkeillä. Eräänä päivänä se kirmaisi rytmittömään laukkaan, ei suostunut pysymään paikoillaan, hyppi ja pomppi vain epäsäännöllisesti ja pyrki kurkkuun. Rehtori lähetti minut oitis päivystykseen rynnättyäni kansliaan kesken tunnin, mutta terveyskeskukseen päästyäni rytmi oli jo normalisoitunut ja palasin töihin ihmetellen ohimennen outoa savua, joka otsassa leijaili. Enhän polttanut tupakkaakaan, joten mistä ihmeestä sinne savua olisi päässyt?

   

Sitten yhtenä arkiaamuna en herättyäni kyennytkään kunnolla pitämään silmiäni auki ja ylös nouseminenkin tuntui äärettömän raskaalta ja vaivalloiselta. Silmiäni siristellen rupesin kuitenkin haalimaan normaaliin tapaan vaatteita päälleni. Päätä pakotti ja savu kiemurteli otsaluun takana. Näytti selvältä, etten jaksaisi töissä, mutta ilman kunnollista syytä en voinut jäädä poiskaan, sillä enhän herra nähköön tiennyt, mikä oli vaivana. Ja kun kerran kävelemään pystyin. Ja puhumaan. Eikä kuumettakaan ollut. Jospa se jatko selviäisi perillä.

   

Tyrri, minun pieni punainen autonkopperoni vei minut melkein itsenäisesti, vanhasta muistista, työpaikan parkkipaikalle Tapani takapenkillään. Kävelin luokkaani ja istahdin muistelemaan, mitä tänään olikaan määrä tehdä. Näköä hämärsi, pää painui pöytää kohti. Kun se saavutti sen pinnan, rupesin kirjoittamaan kouluavustajalle ohjeita, sillä vihdoinkin käsitin, että kohta olisi mentävä viemään rehtorille sanaa. Lopulta luovutin – enhän enää tiennyt, mitä piti tehdä enkä välittänyt sillä hetkellä tietääkään; nyt se olisi toisten huoli. Minun teki vain mieli panna pitkäkseni siihen lattialle.

   

Pakkasin robotin elkein kaapista laukkuun tavaroitani, joita sinne oli vuosien mittaan kertynyt. Ehkä tein nyt kuolemaa ja ne olisi saatava pois toisten jaloista. Laukku pullisteli, laitoin sen hyllylle ja lähdin kansliaan. Jalat eivät ylettyneet ihan lattiaan asti, vaikka kuinka yritin. Pumpuli velloi niiden alla ja tukea oli otettava sekä seinistä että portaiden kaiteista. Horjutti. 

  

Rehtorin luona oli joku ja uiskentelin kanslistin luokse. Selitin, etten nyt jostain syystä millään pysynyt pystyssä. Tuula tormasi luokseni, tarttui kiinni ja vaati menemään pitkäkseni.

  Mitähän se ajatteli, olinhan niin älyttömän näköinenkin… Voi Herra Jumala!