IV * 2. MIRANDA

Sydän pompottaa kärsimättömyyttään. Vielä yli tuon pikkuisen sillan, jonka alla enää vain harvoin virtaa muuta kuin vähäinen puro. Ennen se oli varsinkin keväisin kuohuva, pauhaten eteenpäin syöksyvä. Veipä se joskus osan sillastakin mukanaan läheiseen järveen hätäpäissään vyöryessään.

  

En näe kunnolla tietä. Se kiemurtelee edessä epämääräisenä, suuntaa näyttäen. Tapsa on mennyt omaan kotitaloonsa, vähät välittänyt tästä minulle tärkeästä, pienen maailmani rakkaimmasta paikasta. 

Oi, kunpa voisinkin lopettaa jo tämän matkaamisen! Saisin ikuisesti jäädä kotirannan lohduttavaan syliin, joka perillä odottaa!

Vielä viimeinen hidastus, rinnan tukahduttava paino ja kurkun puristus hellittävät hieman. Jarrutus ja käännös vasemmalle. Otan vauhtia, sillä alkuosa tiestä on vielä märkää ja pehmeää. Nyt eturengas sitten kuitenkin jämähtää sateen pehmentämään syväykseen eikä änähdäkään.

  

Sammutan moottorin, taon nyrkeilläni rattia, rötkötän sen päällä ja raivoan... Kukaan ei tule kysymään, mikä hätänä. Yhtään ihmistä ei ole koko niemellä – olen yksin, täysin oman itseni varassa!

  

On käytävä ensin tarkistamassa, onko kaikki hyvin, päätän pettymyksen ensimmäisten siivujen ohennuttua. Kaivan mökin avaimet laukusta ja jatkan jalan. Polku avautuu eteeni kuivana ja neulasten somistamana. Se olisi hyvinkin kantanut pikku Tyrrini. Tuokin äskeinen pehmeä kohta on ollut vuosikymmeniä työn alla, ajatuksissa ainakin…

  

Aistini vastaanottavat kesän varhaiset henkäykset. Oravat hupailevat puissa, puikkelehtivat oksien seassa. Etpä saa-a kiinni, etpä saa-a kiinni…

  

Annan niiden rauhassa touhuta, tuttujahan niiden leikit minulle…

  

Vasemmalla pilkottaa Viljamin uusi mökki. Niin, kauan hän ei siitä ehtinyt nauttia. Ravistan murheen häivähdyksen mielestäni ja jatkan matkaani. Ensin voimattomin jaloin, mutta vähitellen ne saavat virtaa lähestyvästä tapaamisesta ja loppumatkan melkein jo juoksen. Nousen portaat, sovitan avainta lukkoon ja avaan oven. Pönkkään sen auki ja palaan portaille. Katson ympärilleni, levitän käteni syleilyyn.

  Olen tullut!

Ääneni kiirii pitkin rantaa.

  

Juoksen aitalle, näpelöin oven auki ja jätän sen siten, raotan vielä ikkunaakin, että tuuli puhaltaisi viikkojen tunkkaisuudet ulos. Tervehdin grillikatosta. Silitän sen harmaata hirsikerrosta. Ruosteinen grillitorvi rapsauttaa kyljestään ruskean levyn. Tulit taas, se murahtaa tyytyväisenä.

  

No tietysti! vastaan ja kiiruhdan puisen kiikun syliin. Se liikahtaa hieman ja auttaa minua löytämään parhaimman asennon.

Käännyn katselemaan järvelle. Sen sininen hohde häikäisee ja kimallus ottaa silmiin. Sisälleni hulvahtaa ääretön onni.

  Kiitos, kun sain vielä tulla!

Täytettyäni kehoni ja sieluni jokaisen sopukan kotirannan ikuisesti väräjävän rakkauden atomeilla palaan lapion kanssa autolleni, kannan hiekkaa sen jalkojen alle ja työnnän oksia vahvikkeeksi. Ei tulosta. Rengas liikahtaa, mutta uppoaa vielä vähän syvemmälle.

  

No mikä nyt mättää? puhisen ja kannan lisää oksia ja hiekkaa. Näkymättömät kädet kannattelevat omiani, renkaan kaivaman kuopan reunama kiinteytyy ja kas, eikös kohta auto lähdekin pienen tuumauksen jälkeen liikkeelle ja vierii hitaasti mökin pihalle. Tuuletan ja hihkun.

  Niin sitä pitää! Kelpo ratsu!

Asettelen astioita, siirtelen tavaroita. Pyyhin pöytiä, tuoleja ja lattioita. Asettaudun aittaan. Sinne valmistan kahteen sivustavedettävään puusänkyyn pehmeät, patjoiltaan liiankin pehmeät nukkumapaikat. Istun sängyssä, luen, kulutan aikaa.

  

Jotain kuitenkin puuttuu. Tämä paikka ei taida nyt ollakaan oikea tälle tapaukselle. Kaipaus, kaikennielevä Tapsaikävä patistaa miettimään muita asioita enkä enää viihdykään. Nojaan sängyn seluspuuhun ja vähitellen katseeni hidastuu, pysähtyy. Se ikään kuin kääntyy sisäänpäin...           

  

Nopea vilahdus… Pelkkä häive, mutta ennättää silti syöttää ajatuksiini tiedon. Kuin Anna ja Kaapo olisivat ilmoittaneet muuttaneensa mökkitontuikseni ja heillä on nyt se kirja mukanaan… Hassua.

  
Äkkiä onkin pimeää. Miten se on mahdollista, vuoden valoisimpana aikana? Siristelen silmiäni, olotilani muuttuu... näyttää siltä kuin olisin kulkemassa kohti tulen loimotusta… Samassa olenkin jo sujahtanut mustalaisten nuotiopiiriin. 

* Havahtuminen (jatkuu)

Uni on vaivannut kaikki nämä vuodet ja kun tulee mahdollisuus osallistua unikursseille, ilmoittaudun sille suoraa päätä.

  

Alussa kurssinpitäjä selostaa laajasti unien historiaa, psykologisoi ja piirrättää paperille määrättyihin paikkoihin kuvia. Jaan oman paperini osiin ohjeiden mukaisesti. Piirrän taivaan ja järven, vasemmalle sivustalle pystyaidan ja grillikatoksen sekä maahan oravan. Paperin alaosaan sijoitan veneen ja ruusupensaan. Oikealla ylhäällä lentelee lintuja, järven rantaan nousee hatarakattoinen ja -seinäinen talo sekä sen vierustalle mansikkamaa.

   

Joku hermostuu: - Eikö meidän pitänyt unia tutkia eikä mitään piirroksia värkätä?

   

Vetäjä rauhoittelee: - Ihan kohta kaikki selviää, ei huolta.

   

Hän katselee piirustustani ja kertoo, mitä näkee siinä. Että elämänpiirini tulisi muuttumaan parempaan suuntaan, että minulla on yliluonnollisia kykyjä ja että näen enneunia. Lisäksi minulla on omaisuuden hankintavaisto eli osaan vedellä oikeista naruista...? Läheisiä omaisia on jo henkimaailmassa ja raskauksia on ollut kolme.

- Näin, hän kertoo, - näin voi uniakin selittää, kun oppii itselleen tärkeiden tiettyjen symbolien merkitykset. Samat merkitykset eivät toimi kaikilla, jokaisella ovat omansa.

  

Kuuntelen ällistyksissäni. Raskauksissa ohjaaja kaiketikin erehtyy, neljähän niitä on, ehkä se neljäs porras vain on niin huomaamaton…, mutta kaikki muu sen sijaan taitaa sattua aika lähelle. Nuo enneunet sun muut painan itsestään selvinä asioina taustalle, mutta se, kuinka pitkän ajan päästä se elämänpiiri tulisi kohenemaan, kiinnostaa eniten. Kuinka kauan vielä rätköttäisin sängyssä ne vakituisiksi tulleet kolme päivää, jonka jälkeen pystyin taas palaamaan töihin, turtana, mutta kuitenkin siitä taas joksikin ajaksi pikkuhiljaa elpyvänä?

  

Miten niitä päiviä häpeänkään, vaikka en niille mitään mahdakaan! Ne tulevat aina yllättäen, alkavat otsan pakotuksella ja jatkuvat pumpulikävelyllä. Lääkärit eivät löydä mitään elimellistä syytä ja saan vaikutelman, että korvieni väliä seilaavat tyhjät tuulet...

   

Oirehtiminen oli alkanut vähitellen. Päätä pakotti yhtenään ja väsytti suunnattomasti. En jaksanut kunnolla enää äidittää omia lapsiani ja tein kotona vain kaikkein välttämättömimmän – hoidin kaupassa käynnit, ruoan, opitut siivoukset - muuhun eivät voimat riittäneet. 

   

Isompi lapseni tuli koulusta, sulki huoneensa oven ja minä jäin loukkaantuneena jatkamaan jo koulussa alkanutta ottelua nuoremman kanssa. Lopen uupuneena en tiennyt suuntaa, en löytänyt ohjenuoraa – oli vain selviydyttävä päivään seuraavaan. Kukaan ei puuttunut asiaan. Minähän olin kouluni sitä varten käynyt, kasvattajaksi!

   

Öisin velloivat mielessä pahanmielen tuntemukset; talloinhan väkisinkin omat, hartaasti odotetut ja toivotut lapseni huolten ja elämän vaatimusten jalkoihin! Miksi en saanut jäädä kotiin huolehtimaan omistani?

  Oi, Herra, miksi?

Sydän rupesi täyttymään ahdistuksen ahnailla ja jatkuvasti lisätilaa kourivilla nyrkeillä. Eräänä päivänä se kirmaisi rytmittömään laukkaan, ei suostunut pysymään paikoillaan, hyppi ja pomppi vain epäsäännöllisesti ja pyrki kurkkuun. Rehtori lähetti minut oitis päivystykseen rynnättyäni kansliaan kesken tunnin, mutta terveyskeskukseen päästyäni rytmi oli jo normalisoitunut ja palasin töihin ihmetellen ohimennen outoa savua, joka otsassa leijaili. Enhän polttanut tupakkaakaan, joten mistä ihmeestä sinne savua olisi päässyt?

   

Sitten yhtenä arkiaamuna en herättyäni kyennytkään kunnolla pitämään silmiäni auki ja ylös nouseminenkin tuntui äärettömän raskaalta ja vaivalloiselta. Silmiäni siristellen rupesin kuitenkin haalimaan normaaliin tapaan vaatteita päälleni. Päätä pakotti ja savu kiemurteli otsaluun takana. Näytti selvältä, etten jaksaisi töissä, mutta ilman kunnollista syytä en voinut jäädä poiskaan, sillä enhän herra nähköön tiennyt, mikä oli vaivana. Ja kun kerran kävelemään pystyin. Ja puhumaan. Eikä kuumettakaan ollut. Jospa se jatko selviäisi perillä.

   

Tyrri, minun pieni punainen autonkopperoni vei minut melkein itsenäisesti, vanhasta muistista, työpaikan parkkipaikalle Tapani takapenkillään. Kävelin luokkaani ja istahdin muistelemaan, mitä tänään olikaan määrä tehdä. Näköä hämärsi, pää painui pöytää kohti. Kun se saavutti sen pinnan, rupesin kirjoittamaan kouluavustajalle ohjeita, sillä vihdoinkin käsitin, että kohta olisi mentävä viemään rehtorille sanaa. Lopulta luovutin – enhän enää tiennyt, mitä piti tehdä enkä välittänyt sillä hetkellä tietääkään; nyt se olisi toisten huoli. Minun teki vain mieli panna pitkäkseni siihen lattialle.

   

Pakkasin robotin elkein kaapista laukkuun tavaroitani, joita sinne oli vuosien mittaan kertynyt. Ehkä tein nyt kuolemaa ja ne olisi saatava pois toisten jaloista. Laukku pullisteli, laitoin sen hyllylle ja lähdin kansliaan. Jalat eivät ylettyneet ihan lattiaan asti, vaikka kuinka yritin. Pumpuli velloi niiden alla ja tukea oli otettava sekä seinistä että portaiden kaiteista. Horjutti. 

  

Rehtorin luona oli joku ja uiskentelin kanslistin luokse. Selitin, etten nyt jostain syystä millään pysynyt pystyssä. Tuula tormasi luokseni, tarttui kiinni ja vaati menemään pitkäkseni.

  Mitähän se ajatteli, olinhan niin älyttömän näköinenkin… Voi Herra Jumala! 

I * 3. HAVAHTUMINEN

Pilvin ollessa vähän yli kaksivuotias ilmoittaa uusi lapsi tulostaan. Hänen syntymänsä laskettu aika olisi osunut samaan päivään Pilvin ja Tapsan jo keskenään jakaman syntymäpäivän kanssa, mutta jostain syystä hän ei jaksakaan sinnitellä loppuun asti. Jo toinen minut hylännyt tulija...

  

Palatessani sairaalasta Tapsan kotona hoidossa ollutta Pilviä hakemaan, polvistun lattialle, syleilen lastani ja itken menetystäni, itken...

  

Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei lohduta. Asia ohitetaan; ehkä se ei sovi suuhun, kuuluu puhumattomiin aiheisiin tai kenties oikeita sanoja ei vain löydy... Eikähän entisvanhaan ole kuulunut tapoihinkaan puhua tuollaisista asioista ääneen, joten mitenpä nytkään osattaisiin... Hiukan häveten vetäydyn olohuoneen sohvalle. Alavatsa on arka ja turvonnut. En uskalla nostaa lastani vaan vedän hänet kainalooni. On yritettävä jatkaa näin. On jaksettava.

  

Vuodet vierivät. Muutan perheineni toiseen kaupunkiin, lähemmäksi mökkiä ja lapsuudenkotia.
  

Vasta kolmen vuoden kuluttua on Tapanin vuoro tulla ja se tuo ilon pilkahduksen muuten tasaiseen arjen harmauteen. Nyt meillä on kaksi lasta. Kauan heitä odotin, kauan kaipasin. Sydämessäni kannan kuitenkin aina neljää lasta, kaksi heistä oli vain kesken kaiken perunut tulonsa.

  Kauhistuivatkohan he elämää, jonka mukanani saisivat?

Tapani ei ehdi täyttää vuottakaan, kun puhelimen välittämä sanoma tavoittaa epäuskoisena kuuntelevat korvani. Isä on saanut aivo- ja sydäninfarktin eikä mitään ole tehtävissä. Lähtö olisi odotettavissa milloin tahansa, laskenta on jo alkanut.

  

Vanhempani ovat olleet kotimiehinä Henrikin kotona Anja-siskon miehineen ulkomailla lomaillessa. Isä oli maistanut pikkuleipää ja tuuminut leikkisästi: - Tämähän se lihottaa. Ja mennyt pannuhuoneeseen. Kun häntä ei kuulunut takaisin, oli äiti poikennut katsomaan. Isä oli maannut pitkällään pannuhuoneen lattialla. - Et kai sinä nyt siihen nukkumaan rupea? äiti oli huolestunut. Toinen oli äännähtänyt vain: - Ei.

  

Ambulanssi. Isän suusta vain EI.

  

Lasken kuulokkeen ja huuliltani purkautuu epätoivo. Pilvi juoksee huoneestaan eteiseen ihmeissään ja minun on tukahdutettava huuto, joka kurkussa kurisee. Painan hetkeksi kasvoni takkirivistön suojiin, piilotan tuskani väliaikaisesti sinne, sitten kokoan itseni ja nostan tyttären syliini.

- Ukki on sairastunut, soperran.

   

Tyttö silittelee hiuksiani. - Kyllä se paranee, hän lohduttaa.

- Toivotaan niin, kuiskaan lasta syliini pusertaen. Nyt Tapani ei koskaan pääse tutustumaan toiseen ukkiinsa, takoo mielessäni hätäisesti. Muistan, miten isän silmissä olivat kiehnänneet liikutuksen vedet hänen saadessaan pojan ensimmäisen kerran syliinsä...

   

Seuraava aamu tuo viestin, että isän sydän on sammunut lopullisesti. Tiedon soittanut veli lohduttaa, mutta parantavia sanoja ei hänelläkään ole. Istutan Pilvin polvelleni ja kerron ukin siirtyneen pois tästä maailmasta.

   

Pilvi kysyy, onko ukista tullut nyt enkeli. En osaa siihen muuta vastausta antaa kuin että tavallaan on, että ukki katselisi meitä taivaasta ja opastaisi meitä. Siihen lapsi tyytyy ja päästän hänet leikkimään. 

  

Äiti on nyt yksin. Onneksi Viljami, Anja, Hilla ja Taimi perheineen asuvat kaikki siellä lähellä, joten aivan ypöyksin hän ei sentään jäänyt.

  

Loma loppuu, arki hyökkää säälimättömine kiireineen ja hätineen, välituntiselkkauksineen ja loppumattomine huolineen muun muassa siitä, etteivät oppilaat jäisi valvontaa vaille hetkeksikään. Sakset pitää piilottaa lukkojen taakse ja mielellään olisin piilottanut kaikki muutkin luokan terävät esineet. Minunhan se syy olisi, jos jotain sattuisi enkä olisi paikalla.

  

Kaikkeen en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Tilanteet vievät suliin mahdottomuuksiinkin; jos kouluavustaja tuo toisen liikuntaryhmän uimahallille ja saattaa omat oppilaani koululle, kun en itse ennätä viedä enkä hakea yhden välitunnin aikana (koska edellisiä pitää ensin valvoa sauna- ja peseytymistiloissa, sitten niitä tulevia...), olisi matkalla mahdollisesti sattunut onnettomuus sälytetty kuitenkin minun harteilleni. Minun tulisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa! Se jyystää ja jäystää tuntoani, hätäännyttää. Miten näin päättömiä sääntöjä kukaan pystyy noudattamaan?

  

  Kuinka voisin pitää kaikki lapseni turvassa? Miksi tuollaisia mahdottomuuksia annetaan? Ja tätä työtä kadehditaan! huokailen itsekseni yön synkkinä hetkinä.

  

Eräänä aamuna hyökkään hätäännyksissäni lähimmän työtoverini luokkaan, jossa on kaksoistunti menossa. Huomaan sen vasta oven avattuani ja peräännyn anteeksipyydellen.

  Mitä, oi mitä minä nyt teen?

Vääntelen käsiäni, laukkaan ikkunasta ovelle. Vähän ajan kuluttua Helvi ilmestyy luokseni tiedustellen, mikä on hätänä. – Olit kuin selkääsi saanut, sanoo.

- Minun pikku oppilaani on joutunut vastaanottokotiin, selitän tippa silmässä.

- Voi sinua… Niinhän tässä väliin käy, ystävä huokaa. - Kun vanhemmat eivät pääse umpikujastaan ilman apua, niin lasten elämä on kuitenkin suojattava, joten vastaanottokoti on ihan hyvä ratkaisu. Pahaltahan se tuntuu, mutta me siihen ei kuitenkaan pystytä vaikuttamaan. Koetetaan vain tukea mahdollisuuksien mukaan. Kaikkia osapuolia… 

  

Kokeneen kollegan puhe rauhoittaa ja helpottuneemmin mielin jaksan sen päivän loppuun. Sitten ilmestyykin jo muuta. Soitetaan, että isä voisi olla tulossa hakemaan väkivalloin lastaan koulusta ja minun olisi syytä valmistautua luokkani kanssa. Valmistautua? Miten? Ketään ei ollut tulossa apuun eikä neuvomaan, mitä pitäisi tehdä.

  

Onneksi isä ei tule, tulee vain vastaanottokodin täti. Kehoni ja mieleni on yhä hälytystilassa. Sulan olemattomiin sen lapsen murheita ajatellessani. Ja itken. Sitten lapsi viedään toisen kunnan sijaiskotiin ja ongelma on ohi. Minun osaltani ei ole, sillä suren lasta vielä pitkään.

  

Huoli ja kiire sekä koulussa että yksityiselämässä rupeavat nakertamaan henkisiä voimavarojani. Pelko jaksamisesta ja tapahtumien vyöryn alle jäämisestä valtaa mieleni aika ajoin ja tekee sen rauhattomaksi. Koettaessani löytää selviytymiskeinoja harhailen hautausmaan hiljaisuudessa, sen levollisina kohoavien kumpujen välissä, sen viileää rauhaa huokuilevien puiden varjoissa. Turvaudun myös siihen ainoaan instituutioon, josta voin odottaa avun löytyvän ja juoksen kirkkoon kuuntelemaan urkujen voimallista pauhinaa. 

  

Musiikki puhuttelee väkevästi ja antaudun sille täysin sydämin. Tunnen, miten lämmin virta huuhtelee rintaani ylös, alas, ylös, alas... Virta tyynnyttää levottomat ajatukseni ja pyyhkäisee ahdistuksen hetkeksi syrjään. 

  Minua lohduta ja hoida…