* Anja (jatkuu)

Olimme Tapsan kanssa olleet vapun maissa kylpylälomalla. Oli uitu ja tanssittu sen, minkä nyt minun kipuilevat koipeni olivat myöten antaneet. Kotiin palattuamme sain Hillalta puhelinsoiton, joka mykisti kerralla ja nakkasi jalat altani totaalisesti: Anja, meidän Anjamme, meidän isosiskomme, oli löytynyt kuolleena kotoaan. Oli lähtenyt kenenkään tietämättä, salaa. Hänellä ei ollut puhelinta, joten häntä oli ollut aina muutenkin vaikea tavoittaa. Lysähdin. Nyt meitä on enää kolme...

   

Mökille kevätpuuhilleni matkatessani olin käynyt tilaamassa Anjalle kukkalaitteen ja liittänyt sen mukaan oman runoni, siskolleni varta vasten kirjoittamani:

Hiljaa raottui portti kirkkauteen -

säde etsivä kohteensa tiesi.

Säteen siltaa kevein askelin

luokse siskoni

enkeli riensi.

Nosti syliinsä sielun haavoittuneen

- haavat siipeinsä suojaan kätki -

kantoi hellästi luo Isän istuimen

ja

armahtaviin käsiin jätti.

Tuon haavoittuneen sielun tiesin oikeaksi, sillä haavoitettuhan Anja oli ollut. Haavoitettu ja taakoitettu… Kuitenkin, tarkemmin ajateltuani, olin muuttanut sen tilalle uupuneen, sillä tuota haavoittunutta ei moni ymmärtäisi.

  

Olin pessyt taas melkein koko tien matkatessani Suomussalmelta mökille. Se tie oli taatusti puhtain niillä main, niin monta kertaa sitä olivat kyyneleeni huuhtoneet. Vasta nyt vihdoinkin pystyin uskomaan, että jälleen yksi sisaruksista oli lähtenyt eikä ydinperheestä ollut jäljellä enää kuin kolme. Meidän tulisi kyetä pitämään nyt yhtä entistä tiiviimmin, sillä muuten edessä olevassa ilta-auringon laskevassa kaaressa ei olisi enää mitään mieltä.

  

Aurinko paistoi, mutta järveltä kävi viileähkö tuuli, joten jätin aitan siivoamisen huomiseen ja keskityin mökin lämmittämiseen ja vuodevaatteiden tuuletukseen. Tapsa ei ollut vielä tarkistanut, olinko päässyt perille ja jotenkin minusta tuntui, että hän nautti saadessaan välillä olla yksin, ihan kuten minäkin…

  

Heräsin tiistaiaamuun kolmelta. Enkä yksin valvonutkaan, sillä neljä joutsenta uiskenteli rannassa kaikessa rauhassa. Lipuivat tyylikkäästi, pareittain. Jotain tehdäkseni vaihdoin valoisammat verhot makuupuolen ikkunaan, laitoin takkaan tulen ja sukelsin sänkyyn takaisin odottelemaan auringon nousua. En kai sentään minäkään yöllä siivoaisi, kun kerran kokonainen päivä oli edessä!

  

Pitkälläni aamun etenemistä vartoessani muistelin Anjaa. Miten tämä oli pitänyt meidän villin sisarusparvemme kurissa, vienyt kala- ja marjareissuille, leikannut pitkiä hiuksia kasvattaneiden sisarustensa tukat puoliväkisin, kantanut joskus minut pihallekin liiaksi temppuiltuani... Mutta miten paljon hän oli myös auttanut kaikessa, ottanut asumaan ahtaaseen asuntoonsa, ruokkinut, huolehtinut vaatteista, hankkinut kesätyöpaikat… Ja nyt hän oli saavuttamattomissa, kiitosten ulottumattomissa. Enää hänelle ei voisi maksaa takaisin.

  

Siinä muistellessani nukahdin. Aamuaurinko keikkui jo korkealla puiden latvustoissa kun viimein kömmin ylös siivousurakkaani toteuttamaan.

  

Kesäkuun alkulauantaina olivat Anjan hautajaiset. Pienet ja vaatimattomat, vähän yli 20 henkeä, vaikka aikoinaan hänellä suuri ystävä- ja tuttavapiiri oli ollutkin. Maailma oli heidät loitontanut itse kunkin elämän valintojen seurauksena.
  

Muistotilaisuus pidettiin ravintola Kultaisen Kukon alakerran pienessä kabinetissa. Runooni oli kukkakaupan myyjä onnistunut piilottamaan ainakin kolme virhettä ja opettajan tarmolla menin kirjoituttamaan uuden! Kirjoittaja oli harmissaan ja pahoillaan, minäkin olin enkä toki halunnut aiheuttaa hankaluuksia, koetin vain lohdutella, että vahinkoja sattuu - ja silti valvoin vieressä, että väärät muuttuivat oikeiksi! Itsekseni tuskailin, miten pitkälle minun elämässäni opettajan karttakeppi vielä yltäisikään… Kun vielä tällaisella hetkelläkin…

Ravistan mielestäni murheelliset mietteet ja siirryn sisätiloihin. Huomenna palaisin taas ihmisten ilmoille kohtaamaan elämän asettamat uudet haasteet.

  

Aamulla onneksi sataa, joten hyvästijättö ei ole niin vaikea kuin se joskus on ollut. Toisinaan ikävä jo lähtiessä riipaisee niin syvältä, että joutuu väkiselläkin ihmettelemään, miten sellaisesta yleensäkään pääsee yli. Miten jotain voikaan kaivata niin raastavasti, niin polttavasti?

  

Vien piipun päälle laudat, ettei taas joku lintu pääsisi siitä sisälle, kuten kerran oli käynyt. Ensin olimme luulleet sotkua varkaiden tekosiksi, mutta sitten olikin makuusopesta löytynyt vesilinnun raato. Se oli ahdingossaan sotkenut ulosteillaan joka paikan, pudotellut tavaroita ja kaikesta näki, että sillä oli ollut hätä. Onneksi se ei ollut pudonnut saavuttamattomiin toiseen takan piipun haaraan, vaan siihen, josta pääsi mökin sisälle. Vaikka sekin kyllä käsittämättömältä tuntui. Miten se sitäkään kautta ylipäänsä on mahdollistakaan? Siksi olen nyt tarkka ja huolellinen.

  

Lähtiessäni hyväilen takkaa, samalla järjestelen siihen tuohia kevättä ajatellen.

  

Milloin tulet? takka kysyy ja on sisältä ihan mustana surkeudesta.

  

Kevättalvella, vastaan, kunhan tänne pääsee, on hanki ja silleen.

  

Se murahtaa eikä virka enää mitään. Suukotan ovea hyvästiksi ja toivon, että se on antanut anteeksi menneet. Hymähdän. No, onhan se, muuten en olisi tuntenut täällä itseäni niin täydesti hyväksytyksi.

  

Aittaan on viety jo kaikki makuuvaatteet ja käyn hyvästelemässä sen, suljen oven ja käännän avainta. Vielä ovat jäljellä sauna, grillikatos, vene ja ympäristön kaikki asukit.

  

Startatessani syleilen sumentuvalla katseellani karukasvuista erämaista pihapiiriä ja kätken sen taas sydämeni sopukoihin.

  

Sateen kyyneleet tuulilasissa muistuttavat minua pyyhkäisemään pois nekin pisarat, joita jostakin syliini tipahtelee. 

IV * 6. ANJA

Ahdistus on palannut. Eikö se koskaan lopu? Sen rusentava ote ei hellitä ja mielessä elää yksi ainoa toive: on päästävä vielä kerran siihen ainoaan paikkaan, joka tyynnyttää rauhattoman sydämen, missä se saa levon.

  

Pakkaan autoni, suuntaan pohjoista kohti ja nieleskelen möykkyjä alas. Pysykööt siellä vielä…

  

Kaarran synnyinseutuni kirkkotarhan parkkiin, vierailulle, joka kuuluu tähän mökkireissuun, kesän viimeiseen. Kävelen hitaasti vanhempieni haudalle. Kukat ovat lakastuneet, kuolleet, syksyinen kylmä sade on huuhdellut niitä liikaa. Silitän kiveä, polvistun haudalle, vaikka maa on kostea. Olkaa kanssani, pyydän hiljaa. Viivähdän siinä hetken, kerron, minne olen matkalla.

  

Sitten kierrän uudempien hautojen luokse ja kyykähdän isonsiskon kummun ääreen. Katkerat kaipauksen helmet kostuttavat sitä. Menetyksen tunne läikähtelee tuoreena, se vaatii vielä aikaa arpeutuakseen.

  Oi miksi, voi miksi? On niin turhaa, että sinä olet nyt siellä... Tarvitsen sinua...

Sydäntä kivistää kompuroidessani pystyyn. Pyyhkäisen hellästi roskat kiven päältä ja kuiskaan toiveeni tapaamisesta.

  

Kirkas syysaurinko loistaa heleänä mökkitietä ajaessani. Puolukkamättäät punertavat metsän möykkeliköissä. Varovasti sompailen koholle nousseitten juurten yli, varoen, ettei mutkan kivi muhkuroittaisi auton öljypohjaa. Tämäkin tie olisi siivottava, katkottava puiden alut, jotka jo raapivat uuden Punton pohjaa.

  

Piha on täyttynyt erivärisistä lehdistä. Pysähdyn mökin portaille ja levitän käsivarteni tuttuun taivasta hipovaan syleilyyn. Kannan laukkuni sisälle, sytytän takan ja haen lehtiharavan. Keväällä ei olisi niin kova urakka edessä, kun nyt keräisi pois ne lehdet, jotka ovat jo tippuneet.

  

Vähitellen ilta hämärtyy, jätän loput työstä huomiselle ja virittelen grilliin valkean. Sisällä mökissä tarkenee jo. Kipaisen grillikatokseen. Laitan makkaran ja maissin muurikkaan kihisemään, lisään sipulin ja pakastevihanneksia pussillisen, sytytän kynttilän, ihailen hämärässä häilähteleviä varjoja ja kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni. Metsästä kantautuu vaimeita kahahduksia. Rannasta kuuluu loisketta. Siellä hirvipari kahlailee ja nousee vähän matkan päässä rannan pöhelikköön ja häviää nopeasti näkyvistä.

  

Myöhemmin sytytän ulkoroihut mökin rappusten molemmin puolin, istahdan yläportaalle ja painaudun kaikkialla sykkivän yön tummaan syliin. Sen vaippa kietoutuu ympärilleni hyväksyvänä ja rakastavana. Se sukeltaa sieluni syvyyksiin, hajottaa ahdistuksen kipeitä möhkäleitä ja umpeuttaa syntyneitä haavoja. Aistin hellän kosketuksen hiuksissani… En tiedä itkeväni ennen kuin polvien ympärille kiedotut käsivarret kostuvat. Se on parantavaa itkua, onnen sadetta ja ymmärrän, että tämän yön voin nukkua rauhallisin mielin.

  

Aamulla rapsutan ensi töikseni pihalta koivujen hyvästelemät lehdet. Sen tehtyäni lämmitän saunan. Ovella olen erottavinani häivähdyksen Annasta ja Kaaposta, mutta he poistuvat heti, luultavasti käsittävät haluni olla yksin. Aallokko kutsuu vielä kerran syliinsä ja menen, tuokioksi vain, on se niin kylmää...

  

Hämärän jälleen hiipiessä pihalleni sytytän taas roihut ja viivyn lämpimässä, pehmeässä syysyössä. Tuuli kahisuttaa puita, rannalta kantautuu molskahduksia, metsässä rasahtaa silloin tällöin.

  

Palautan mieleeni alkukesän surulliset tapahtumat, jotka löivät leimansa koko sitä seuraavaan kesään. 

Hiljaa raottui portti kirkkauteen...

Hiljaa raottui portti kirkkauteen -

säde etsivä kohteensa tiesi.

Säteen siltaa kevein askelin

luokse siskoni

enkeli riensi.

Nosti syliinsä sielun uupuneen  
- vaivat siipeinsä suojaan kätki -

kantoi hellästi luo Isän istuimen

ja

armahtaviin käsiin jätti. 

IV * 5. SYDÄMEN KYYNELEET

Herätessäni on valoisaa ja takassa hehkuu enää himmeä hiillos. Lisään puita ja saan ne vielä syttymäänkin.

  

Päivemmällä suuntaan saunalle, hanki kantaa. Lakaisen lattiat ja täytän lumella niin kiukaan vesisäiliön kuin kaikki muutkin astiat. Sytytän tulen uuniin ja ammennan lunta astioihin lisää sitä mukaa kun entinen sulaa vedeksi. Tauoilla istuskelen terassilla katsellen, miten auringon katolta pehmittämä lumi tippuu räystäiltä vesipisaroina. Istun vain ja annan taivaankiekon säteiden lämmittää kohmeista kehoani ja alakuloista sydäntäni.

  

Haen mökistä kirjan, tälläydyn saunan lämpiämistä odotellessani ylimmälle lauteelle lukemaan.
  

Kehooni laskeutuu raukeus. Nuokahtelen. Nojaan seinään etten putoaisi. Usva hiipii ympärilleni. Höristän korviani, sillä jostakin kantautuu hevosen kavioiden vaimea tömähtely. Keinun. Istun satulassa, vartaloni myötäilee ratsun liikkeitä...

Hevonen pysähtyy korskahtaen.

- Nu, shto? Mitä nyt? kuuluu takaa isän ääni.

- Jotain on, tuolla edessä, Petja kuiskaa.

  Isä ratsastaa hänen vierelleen, kuulostelee, samalla kun yrittää hillitä paikallaan tanssahtelevaa harmaata oriaan.

- En minä kuule mitään, hän vastaa ja maiskauttaa ratsulleen liikkeellelähtömerkin.

  

Tien mutkasta aukeaa näköyhteys matalaan hirsirakennukseen ja he pysähtyvät puiden suojiin tarkkailemaan. Äkkiä ovesta astuu mies pitkäpiippuinen ase tanassa. Petjan musta ratsu säikähtää äkillistä ääntä ja kohoaa takajaloilleen eikä Petja yllättäen osaakaan pitää varaansa.

  

Hän makaa mahallaan toivoen, ettei pyssymies huomaisi. Turha toivo. Tuokion he napittavat toisiaan silmästä silmään, sitten Petja kuulee napsahduksen isän virittäessä asettaan ja seuraavassa hetkessä hän tietää tulleensa tiensä päähän, se näkyy portailla seisovan miehen silmistä. Hän ei ennätä kierähtää syrjään, kun jo tärähtää.

  

Lämmin leimahdus rinnassa ja seuraavassa hetkessä hän leijuu ilmassa, kieppuu suoraan ylös. Maahan jää makaamaan noin 20-vuotias vaaleahiuksinen sotilas, johon häntä ei yhdistä enää mikään ja josta hän ei välitä tuon taivaallista…

Hui, olen tipahtaa lauteilta, säpsähdän ja usva väistyy hetkeksi.

  Tuon kieppumisen olen kokenut niin usein, unissani.

Kuolema oli ollut helppo, ei kipua missään, vain leiskahdus ja spiraalina ylös. Nyt muistan olleeni venäläinen sotilas, asuneeni päivän ratsastusmatkan päässä Pietarista. Minulla oli kaksi sisartakin, joista toinen, kapeakasvoinen ja vaaleahiuksinen oli ollut hyvin herttainen ja minulle kaikkein läheisin. Isä samaistuu yllättäen Tapsan olemukseen ja sisar lähisukulaisen. Siljan?

  

Lauteilla tulee liian kuuma. Hilaudun alemmaksi samalla asusteitani vähennellen. Vihdoin käyn nakkaamassa loputkin vaatteet pukuhuoneen laverille ja palaan lauteille. Heitän löylyä, venyttelen ja oloni muuttuu yhä sumuisemmaksi. 

  

Tuossa tuokiossa olen aukaisemassa uutta sivua noidan antamasta kirjasesta. Kurkistan lähteeseen...

Sieltä heijastuvat japanilaisen nuoren miehen kasvot. Mies nousee pystyyn suloinen odotus mielessään ja kiirehtii askeleitaan. Tielle saavuttuaan hän näkee vasemmalla nuoren naisen. Riemu paisuttaa hänen rintaansa; sieltä saapuu hänen vaimonsa, Suzuki! Tulee viimeinkin! 

   

Fuji tarttuu vaimoaan kädestä ja yhdessä he taivaltavat hiekkaista polkua ylöspäin. Sen vierellä kohoavan vuoren rinteelle on siroteltu pieniä asumuksia.

  

He saapuvat kotinsa eteen, astuvat sisälle. Siellä Fuji istuutuu lattialle matalan pöydän ääreen Suzukin kiiruhtaessa toiseen huoneeseen. Pian vaimo palaa ja laskee savikulhon pöydälle miehensä eteen. Ennen kuin tämä ennättää kohottaa sitä huulilleen, ilmestyy viereisestä oviaukosta kimonopukuinen pieni poika, joka juoksee iloisesti nauraen isän luokse. Tämä nostaa lapsen syliinsä ja kietoo toisen kätensä vierelleen polvistuneen vaimonsa hartioille…

Polvilleni tippuvat liikutuksen kyyneleet havahduttavat minut. Siinä olivat minun vaimoni ja poikani! Vaimoni? Räpyttelen hölmistyneenä silmiäni. Hämmennyn.

  Ei, uskomatonta! Mahdotonta!

Hetkeen en pysty liikahtamaankaan. Tapsan kasvot häivähtävät pojan kasvojen tilalla, ohikiitävän tuokion vain, mutta tajuan yhteyden… Heittäydyn pitkäkseni, painan pään käsiini ja sallin ahdistavien ajatusten tulla. Vasta nyt… Pilvi peittää otsan ja viiltävä suru pyyhkäisee ylitseni. Äskeisen kokemuksen avaamat sulut päästävät pisaravirran sekoittumaan hikikarpaloihin ja yhdessä ne kierivät laudepuiden välistä lattialle.

   

Rintaa puristava kova möykky repeää vihdoinkin, halkeaa keskeltä ja räjähtää jokaiseen ilmansuuntaan.

  Saisinpa lähteä nyt, lennähtää vapauteen värisevin siivin!

Tämä olisi paras paikka siihen, minun ainoa oma, ulkomaailmasta eristävä koloni, lapsuuteni rakas ranta! Kukaan ei katoamisestani välittäisi, tuskin sitä edes huomattaisiin. Enhän ole enää korvaamaton kenellekään, päinvastoin hantturoin tiellä, pyörin haittona. Esteenä, mitättömäksi mytättynä, lannistuneena elämän yhäkin liiallisten vaatimusten edessä. Äitikään ei enää olisi kaipaamassa - häntä onkin niin ikävä, niin ikävä... Ja lapset, niin, lapset... He unohtaisivat pian, sopeutuisivat elämän rytmiin. Heillekään en ole ollut hyväksi. Kenties olenkin tehnyt vain pahaa, tietämättäni, tarkoittamattani… Koko ajan? Kaikille?

  Enkeli, minun oma enkelini! Kuuletko sinä? Ota syliin, tuudita, auta... Yksin en jaksa! En enää.

Itku hyökyää syvinä, raastavina aaltoina. Annan kaiken ryöpytä ulos, kukaan ei kuule tuskaani, kukaan ei kummastele äänekästä vaikerrustani. Käperryn kippuraan, koluan haavojeni vihlovimmatkin pohjukat, puristan kaiken pois…

  

Lopulta itku laantuu pelkäksi monotoniseksi, epätoivoiseksi yninäksi. Viimein ääntä ei enää lähde, on vain kähinää.

  

Näkymätön hellä käsi silittää hiuksiani ja huilumainen ääni herkistää kuuntelemaan. Nelli! Nelli…  Lapsuusmuistoja turkoosikivestä ja kaikesta muusta tulvii mieleen. Sieluni liitää taas…

  

Kun vihdoin palaan, mahaan koskee, rintaan sattuu ja silmät tihruavat viiruisina. Voimattomana myttynä makaan hetken. Sitten tulee vilu. Tärisen sekä sisäisestä että ulkoisesta kylmyydestä. Kiuaskaan ei enää kunnolla sihahda.

  

Niinpä joudun vääntäytymään ylös ja virittelemään tulen uudelleen. Kun lattiallakin taas tarkenee, laittelen hiljoksiin pesuvedet, peseydyn verkkaisesti, haen vaatteet pukuhuoneesta ja vedän ne päälleni saunan puolella. Kaikki tapahtuu automaattisesti, hidastettuna filminä.

  

  Kiitos, kun jaksoit jälleen kantaa tuskani!

Silitän lauteita, heitän vielä lähtiessäni kiuaskiville kauhallisen loppulöylyiksi. Löylytelkööt Anna ja Kaapo nyt vuorostaan.

  

Tulehan taas, kun elämä satuttaa, höyrähtää lempeä vastaus ja laudeporras vingahtaa samaa tarkoittaen. Täältä löytyy syli aina!

  

Ulkona tummenee jo, on viileä sininen hämärä ja ympäristö näyttäytyy epätodellisena. Kun olen saanut sukseni mökin terassille ja päässyt sisälle asti, takka on taas musta. Niinpä tietysti. Siispä jälleen uudet valkeat roihuamaan ja makkarat sen lekolle paistinpannuun lämpiämään. Syötävä on, ettei ihan nääntyisi…

  

Istahdan nojatuoliin liekkeihin tuijotellen. Olo on rauhoittunut, puhtaaksi pesty yltä, päältä ja sisältä. Huomenna voin taas palata jatkamaan kilpajuoksua elämän kanssa. Taistelemaan olemassaolostani.

* On ollut ikävä (jatkuu)

Vielä on haettava loput tavarat autosta ja niin palailen Tyrrin luo hiljoksiin, jälkiäni seuraillen. Ahdan viimeisetkin reissuun varaamani tarvikkeet pulkkaan samalla ihmetellen, mihin oikein niin paljon tarvitsenkaan ja lähden paluumatkalle.

  

Pääsen ihan onnellisesti rinteen yläosaan saakka, mistä mökin punainen hirsiseinä jo pilkottaakin, kun takanani tähän asti kiltisti seurannut ahkio poikkeaakin kevyempänä hangen päälle ja aloittaa nopean kilpajuoksun. Minkä juoksun? Enhän minä pääse latua pitkin juuri sen nopeammin kuin aiemminkaan!

  

Estääkseni pulkkaa törmäämästä puihin joudun nykäisemään sitä narusta, jolloin se pysähtyy ja kiepsahtaa hetkessä nurin. En sano mitään. Mitäpä se hyvejäisi? Kiihdyttäisi vain enempään raivoon. Kerään tavarat uudelleen, pulkka toistaa kohta saman tempun ja kippaa tällä kertaa sisältönsä aitan nurkalle. No johan nyt on p… En löydä kunnon raakaa sanaa, joten nielaisen ne muutkin ulos pyrkivät, ryöhällän ja kokoilen taas tavarat. Uupuneena väännän ne sisälle, kontaten.

  

Mutta vielähän niitä lisäpuitakin tarvitaan. Siispä hiukkasen itseäni palauteltuani suksin liiteriin pulkka perässäni, keinottelen hangenreunalta alas oven luo ja koetan tempoilla oviaukkoa suuremmaksi. Saan sen kuitenkin vain raolleen ja pujottaudun siitä sisälle, ladon valloittamastani raosta puita pulkallisen ja pujottelen takaisin. Sieppaan vielä lähtiessäni oven vierestä lapion mukaani. Koetan laajentaa sillä oven edustaa, mutta lumi on jäätynyt siihen, voimieni ulottumattomiin. 

  

Jostain syystä liiteri vaikenee, vaikka kuinka täytän raskaimmat temppuilut elämöinnilläni. Onkohan se loukkaantunut siitä, kun syksyllä jäi pino halkoja ulkopuolelle, seinän viereen, vaikka sisälläkin olisi jo tilaa ollut ja ne olisivat kuivuneet siellä paremmin? No, möksötystä löytyy kaikkialta ja kyllä se tämäkin vielä iloksi muuttuu!

  

Kun puut ovat rappusten edessä, hiihdän lapion kanssa käymälään. Senkään ovi ei änähdäkään, joten joudun pudottautumaan suksilta, hupsahdan lumeen mahaa myöten ja pääsen ensimmäiseksi lapioimaan itseäni irti hangesta. Sen tehtyäni onnistun väljentämään oven edustaa sen verran, että luikerran sisään. Hiki valuu selkää pitkin ja puuskutan väsymyksestä.

  

Koeta kestää, pikkuinen, narahtaa lämpöistuin lohtuisesti, kun viivähdän siinä tuokion. Taputan sitä. Älä huoli, tämä on tehty ennenkin eikä loppua näy, vastaan. Tämä rakkaus vaatii aina yhtä paljon, mikä ei kuitenkaan vähennä tunnetta pisaraakaan. Rakkauden eteen on jaksettava tehdä töitä, you know, virnistän.

  

Verkalleen, suksi kerrallaan huppuroin mökkiin takaisin. Istahdan hetkeksi, haukkaan jotain pientä kurnivan mahani rauhoittamiseksi ja hörppään viiniä.

  

Kun hengitys tasaantuu, petaan vuoteen nukkunurkkaan, istahdan takkatulen lämpöön ja tartun kirjaan. Pian en kumminkaan näe enää lukea, joten siirryn katselemaan hämärtyvään pihapiiriin. Lumen pinta on koskematon, vain omat tuppurointini jäljet erottuvat. Aitan nurkasta lähtevät jäniksen jättämät hyppyloikat. Tuulen kantamia risuja viruu hangella. Mitään muuta ei näy.

  

Kun takka hiipuu, lämpöasteita on jo parisenkymmentä. Koska ulkona tuntuu kuitenkin pakkanen kiristyvän ja tiedän mökkini hataruuden, puen päälleni toppahaalarit, suljen pellin ja kaivaudun täkkien alle.

  

Nukun heräilemättä ihanan hiljaisuuden rikkumattomassa rauhassa.

  

Aamulla silmiä raottaessani huomaan, että on vielä hämärää. Kun uni kaikkoaa, vilkaisen sisälämpömittaria. Se näyttää tasan nolla astetta. Ulkona taitaa ollakin kunnon pakkanen. Nyt takkaan tuli ja heti!

  

Käperryn sängyn lämpöön kuuntelemaan liekkien rätinää. Koetahan kulta vielä nukkua, kuulen tuudittavan hyminän ja arvaan, että mökin jähmeys on väistymässä.
  

Nukahdan hiljaiseen huminaan. 

IV * 4. ON OLLUT IKÄVÄ

Jälleen uusi kevät saapuu kohisten, hankia tiiviimmiksi humautellen. Sydämen sopukoissa talven piilotellut kaipaus kaivertaa tunnelin pinnalle ja täyttää vähitellen pään ajatuksilla; olisi lähdettävä, on niin ikävä. Hankikin varmaan jo aamuisin kantaa…

  

Polte veressä kasvaa, ei anna rauhaa. Ahdistus pakottaa liikkeelle, etsimään helpotusta sieltä, mistä se aina on löytynyt. Tapsalla on työnsä, joten mukaan hän ei lähtisi ja minulla onkin tarve päästä ehdottomaan yksinäisyyteen. Lapset ovat opiskelemassa kaukana etelässä, joten heitäkään ei tarvitse ajatella.

  

Pakkaan summanmutikassa jotain mukaan, perillä kyllä jotain riepua päälle löytyisi. - Menen nyt! Tulkaa perässä, huikkaan lähtiessäni saunan ovesta Annalle ja Kaapolle, jotka talven tullen ovat kuulemma muuttaneet kaupunkiin. Hekin.

Väylä on luminen, hyvin aurattu. Matkan varrella poikkean kauppaan. Tunnin ajomatkan jälkeen on käännös pienemmälle tielle. Siinä on polanteita ja uria. Pikkuinen kulkuväline käväisee niissä kaikissa; se suorastaan etsii jokaisen töyssyn.

  

Puristan rattia ja tärisen. Kurkkua kuristaa. Olen jo niin lähellä, että tuskin maltan mataa nämä viimeiset kilometrit!

  Odota, voi, odota...

Pysäköin vihdoin tien reunaan, josta näkyy lapsuuskodin ulkoseinä. Sukset ensimmäiseksi lumipenkalle, sitten reppu. Kärsimättömänä konttaan penkereelle, se pettää alla ja uppoan haarojani myöten. Sihautan voimasanan. Se tulee luonnostaan, puhkaisee hällä väliä -kuplan ja saa minut kimpaantumaan. Ihan änskälläkin temmon jalkani suksien päälle ja onnistun kiinnittämään siteet. Reppu selkään ja suunta päättäväisesti umpihangen läpi kohti mökkiä.

  

Kotimökillään lomailevat serkkutytöt Hilma ja Venla sattuvat osumaan siihen hiihtolenkillään. He tarkastelevat minua ihmeissään, varmistavat vielä, että ihanko yksin minä sinne kylmään mökkiin olen menossa ja kutsuvat sitten tulemaan heille, jos liian kylmältä tuntuisi. Kyllähän minä tiedän, että serkut kauhistelevat mielessään hulluuttani, mutta en sano mitään, lupaan vaan…

  

Moikkaan kaukaa kotitaloa ja pakotan karvaan tunteen väistymään. Silti se jää kirveltämään jonnekin takavasemmalle. Jos asiat olisivat menneet toisin, voisin nyt jäädä siihen lumessa rämpimisen sijaan. Olisin voinut pitkin vuotta, toisin kuin nykyiset omistajat, jotka hädin tuskin kerran kesässä siellä piipahtavat, kaukana kun asuvat.

  

Hanki kantaa paikoitellen, toisinaan se yllättäen imaisee jalkani sisäänsä juurta myöten, mutta sisulla ponnistan ylös aina uudelleen ja uudelleen. Hikoilen, kiroilen ja tunnen olevani terveempi kuin aikoihin; onhan minulla nyt taas päämäärä, tieto, mihin olen menossa!

  

Pikkuisen mökin terassille päästyäni luulen kuulevani huokauksen.

  Vihdoinkin! On ollut niin ikävä...

Syleilen valkoiseksi maalattua kannatinpuuta.

  Niin minullakin.

Liikuttuneena sovitan avainta lukkoon. Kylmyys ja koleus tulvahtavat vastaan. Laita pesään tuli, niin lämpenee, narahtaa ovi. Näin talvella jäähtyy väkisinkin. Huh, niinpä näkyy.

  

Kaikkein ensimmäiseksi temppuilen tikapuiden juurelle, nousen katolle ja kopistelen irti piipun suojaksi syksyllä laitetut, siihen kiinni jäätyneet laudat. Tasapainoilen takaisin tikapuille. Katolla on petollista, pehmeää lunta; jos nyt putoaisin, painuisin syvälle kinokseen eikä pelastusta hevillä löytyisi, tuskinpa kukaan tietäisi tulla auttamaankaan. Olen ihan oman onneni nojassa.

  

Sytytän takkaan syksyllä valmiiksi laittamani tuohet ja pönkkään ne muutamalla ohuella halonluiskalla. Näin alussa on mökin herättelyssä oltava hellävarainen. Tähän vuodenaikaan se ei ole puhetuulella; sen leukapielet ovat jäykistyneet pakkasen kourissa. On vain odotettava sen jäsenten sulamista ja sydämensä liekin roihuamaan pääsemistä.

  

Kun tuli ahmii kunnolla kuivia koivupuita, nostelen patjan ja matot ulos, hiihdän aittaan ja lastaan liiteristä hakemaani pulkkaan peitot ja tyynyt ja vedän ne nyt jo pehmenneen hangen yli mökin terassille. 

Sydämen kyyneleet...

Sydämen kyyneleet,

ne

salaisina vuotaneet…

Mihin keräisin

katkerat helmet?

Mistä löytäisin

vahvat teljet,

joilla padon saan

sulkeutumaan

ja

ihan oikean elämän

taas jatkumaan? 

* Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki (jatkuu)

Illalla vain nautimme yhdessäolosta, mökki ja minä. Vietämme yhteistä koti-iltaa. Istun ikkunan edustan nojatuolissa lukemaan valmistautuen. Viinilasi odottaa käden ulottuvilla. Takan sydämessä liekehtii polttava tuli.

  

Takka räiskäyttää kipinäsateen lattialle. Varo vähän, huomautan hajamielisesti kirjani sivuja selaillen, mutta silloin säkenöi ja kipunoi oikein kunnolla. Mitä sinä oikein metelöit? pudistan päätäni ja lakaisen jäljet. Minua väsyttää. 

  

Aistin Nellin hennon olemuksen lähelläni. Tiedän, että hän on juuri ojentamassa minulle Tyhjää Kirjaa. Minun ei tarvitse ottaa sitä vastaan, mutta otan silti. Painan katseeni ja huomaamatta vajoan levottomaan horteeseen.

Jacq kiiruhtaa Versailles'in linnaa ympäröivän valtavan, symmetriseksi rakennetun puutarhan läpi. Hänen matkansa kulkee sen suurimman tekojärven, Grand Canalin läheltä. Vilkaistessaan sinne hän toteaa ohimennen, ettei siellä tällä hetkellä näy juurikaan venetsialaisilla gondoleilla soutelijoita, sillä Peilisalissa ovat alkamassa suuret tanssiaiset, samanlaiset kuin eilenkin ja toissapäivänä ja, niin, kuten niin monena muunakin viikonpäivänä. Ja jos mitä, niin tanssimista Jacq rakastaa, hän ei halua menettää ensimmäistäkään pyörähdystä. Sitä paitsi on varottava myöhästymällä loukkaamasta kaiken keskipistettä, kuningasta, jonka ympärillä kaikki elämä pyörii samalla tavalla kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Toivottavasti hän ei ole huomannut Jacqin puuttumista herätys- ja pukeutumisrituaalistaan, jonka jokaisen yksityiskohdan Jacq tietää pienintäkin vivahdetta myöten. Koska vesi voisi liottaa kuninkaasta irti jaloa aatelisverta, hänet on pyyhitty ensin alkoholilla, minkä jälkeen hänet on puuteroitu, puettu hienoihin vaatteisiin sekä peruukkiin ja kohta hänet vietäisiin syömään yhteistä ateriaa hovin kanssa. Siihen Jacqkin juuri ja juuri näillä näkymin ennättäisi.

  

Hän pohtii, miten kauan vaimo jaksaisi taas seistä, sillä oikeus istumiseen on vain kuninkaalla. Vaimolla on lonkkavika, joten kauan hän ei kestäisi. Samasta syystä hän ei myöskään kykene seuraamaan miestään Peilisalin säihkyvien valoheijastusten keskelle, mutta mitäpä Jacq siitä huolta kantaisi, päinvastoin; siellähän on  muita naisia yllin kyllin, ihania, soreasäärisiä ja myötämielisiä. Heidän keskellään hän tuntee olevansa parkettien terävääkin terävämpi partaveitsi, juovuttavien maljojen ja yön hämyisten hetkien suomien sykähdyttävien sulojen kyllästymätön, etuoikeutettu nautiskelija.

  

Vaimo oli pystynyt pakertamaan maailmaan yhden vaivaisen kakaran vain ja sekin oli jo etukäteen kyllästyneenä kuollut synnytyksessä, mutta olivathan monet muut naiset synnyttäneet Jacqille sitäkin useampia lapsia, vaikka niistä ei puhuttu, ei oltu tietävinäänkään. 

  

Kaikista seuralaisistaan useimmin hänen rinnallaan viihtyvä Marie, hieno ja ylhäinen hovinainen, oli lahjoittanut hänelle muutama vuosi sitten tytön, jota äiti ei tosin joutanut kaikilta hovikiireiltään juurikaan hoitamaan. Oikeastaan hän ei näyttänyt välittävän lapsesta hituistakaan, joten tyttö oli jätetty palvelijoiden käsiin.

  

Usein Jacq oli kuullut Marien pilkkaavan hänen vammaista vaimoaan, mutta se oli kyllä ihan täysin tämän oma syy; oliko pakko olla niin avuton! Pysyköön vain siellä linnassa, jonka pyöreässä, harmaassa tornissa oli Jacqilla oma yksityinen huoneensa, niin, silloin kun hän nyt sinne kaikilta velvollisuuksiltaan ennätti. Sieltä pääsi näppärästi pujahtamaan intohimon täyttämille retkille, joiden tähtäimessä olivat niin naiset kuin metsän riistakin. Hän oli kyltymätön. Hän halusi metsästää kaikkea. Hän halusi saada kaiken, sillä minkä muut saivat, niin sehän oli häneltä pois.

  

Marie liihottelee vastaan puistotien varrella solisevan suihkulähteen luona. Hän vetäisee Jacqin pronssisen patsaan taakse ja suutelee häpeämättömällä kiihkolla.

  

Jacq vilkaisee ympärilleen. - Varokaa vähän! hän suhahtaa. - Minun on oltava ihan kohta syömässä kuninkaan seurueessa.

- Höpsistä. Jotain epätavallista on tapahtunut ja kaikki ovat kuohuksissaan. Kuningas söi tavallista aikaisemmin ja näin ollen moni muukin myöhästyi. Onneksi kuningas ei näyttänyt juurikaan kiinnittävän siihen huomiota. Nyt hän on jo ihailemassa itseään Peilisalin lukuisista peileistä. Tulkaa. Marie vetäisee hänet mukaansa.

  

Jacq seuraa epäröiden. Marie ohjaa hänet maan ainoan appelsiinipuun luokse, kurkottaa ja noukkii yhden hedelmistä käteensä.

- Nautitaan tästä niin kauan kuin tuo puu on vielä ulkona, hän kujeilee. - Kuulin kuninkaan puhuvan ministerinsä kanssa tulevasta rajuilmasta ja ministeri käski palvelijoiden siirtää puun sisätiloihin ennen iltaa.

- Ettekö sitten tiedä, mitä on tapahtunut? kysyy Jacq hedelmää kuoriessaan.

  

Marie pudistaa päätään. Sitten hän huomauttaa: - Vaimonne näkyi kiirehtivän vaunuilleen. Tallimestari meni hänen mukaansa. Naisen silmäys on paljonpuhuva.

  

Jacq höristää korviaan. - Monsieur Laubertko? hän saa tuskin kiukultaan pihistyksi.

  

Marie nyökkää tarkkaillen syrjäsilmin hänen ilmeitään. Jacq tarttuu päättäväisellä otteella naisen kyynärvarteen ja rupeaa kuljettamaan häntä palatsia kohti.

- Se kirottu sika! hän pärskähtää ja jouduttaa askeleitaan. Mikä oli hänen, kuului vain hänelle eikä siitä kukaan saisi siivuakaan. Ja ilman epäilystäkään joku oli parhaillaan kajoamassa hänen omaisuuteensa.

  

Jacq saattelee seuralaisensa suurten ulko-ovien tuntumaan, työntää appelsiinin hänen käteensä, tempaisee hattunsa päästään ja kumartaa niin, että sen höyhen viistää maata. - Suokaa anteeksi, minun on mentävä, hän mutisee. - Toivottavasti en menetä päätäni tämän takia. Sitten hän onkin jo kiiruhtamassa talleille, missä hänen hevosensa odottaa.

  

Ratsun kavioiden kipunoiva kapse säestää kiukkuisia ajatuksia hänen iskiessään eläintä raipalla saadakseen sen kiihdyttämään vauhtinsa äärimmilleen. Hevonen luimistelee korviaan, vaahto valuu sen suusta, mutta hän ei tunne armoa.

  

Äkkiä pimeydestä rynnistää tielle ratsujoukko. Se sulkee kulkuväylän ja hevonen pysähtyy. Pysähdys on niin äkkinäinen, että Jacq ei osaa varautua siihen vaan syöksyy ratsun pään yli. Hän kokee samassa silmänräpäyksessä monta asiaa: ilmalennon, pään maahan iskeytymisen ja niskasta kuuluvan napsahduksen.

  

Hetkellisen pimeyden jälkeen hän katselee ylhäältäpäin pettymyksestä raivoavia miehiä. Nämä ovat kerääntyneet hevosen jaloissa liikkumattomana myttynä lojuvan hahmon ympärille. Jacq katselee näkymää tuokion, mutta se ei kiinnosta häntä tippaakaan, joten kohta hän suuntaa kulkunsa kohti kirkkaasti loistavaa valoa…

Niin, tuo oli Ranskasta, Ludvig IV:n hovista, jossa olin hovimiehenä, ajattelen sekavasti, unisesti. Puistattaa. 

  Tuollainen ällötyskö olin joskus? Noita tekojaniko korjailin nyt? 

Mutta mitä ilmeisimmin silloinen elämäni oli päättynyt juuri noin. Oikein olin muistanutkin, mitä noihin valoa kohti menemisen ja jälkeen jäänyttä ruumista kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden suhteen tuli.

  Mitäpä tuosta enää huolta kantaa, kun kerran itse lähtee kokonaan toisiin maailmoihin?

Takka rätisee taas, käyn kohentamassa pesää ja silitän yläosan kivikoristeita. Siinä on kolmetoista kiveä, huomaan nyt ensimmäisen kerran. Epäonnen luku... Miten en aikaisemmin ole tullut niitä laskeneeksi?

  

Siirrän nojatuolin aivan takkaa vastapäätä, kohotan lasini ja juon maljan meidän molempien kunniaksi. Heitän hehkuun muutaman pisaran ja takka imaisee sen tyytyväisyydestä sihahtaen. Sen sydämessä leiskuu ja hulmahtelee.

  

Viivythän vielä! se anoo ja minä viivyn, tuijotan syvälle liekkeihin ja luulen ihan, että sielumme kohtaavat. Jollain tasolla… 

  

Unohdun paikoilleni, kunnes havahdun huomaamaan hiilloksenkin sammuneen. Raukeana nousen, suljen pellin ja kömmin mökkini hirsiseen kainaloon. Ennen nukahtamista vielä tunnen, kuinka se rauhoittuu aloilleen ja äännähtää tyytyväisenä, kuorsauksen sekaisella äänellä: Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki...