IV * 5. SYDÄMEN KYYNELEET

Herätessäni on valoisaa ja takassa hehkuu enää himmeä hiillos. Lisään puita ja saan ne vielä syttymäänkin.

  

Päivemmällä suuntaan saunalle, hanki kantaa. Lakaisen lattiat ja täytän lumella niin kiukaan vesisäiliön kuin kaikki muutkin astiat. Sytytän tulen uuniin ja ammennan lunta astioihin lisää sitä mukaa kun entinen sulaa vedeksi. Tauoilla istuskelen terassilla katsellen, miten auringon katolta pehmittämä lumi tippuu räystäiltä vesipisaroina. Istun vain ja annan taivaankiekon säteiden lämmittää kohmeista kehoani ja alakuloista sydäntäni.

  

Haen mökistä kirjan, tälläydyn saunan lämpiämistä odotellessani ylimmälle lauteelle lukemaan.
  

Kehooni laskeutuu raukeus. Nuokahtelen. Nojaan seinään etten putoaisi. Usva hiipii ympärilleni. Höristän korviani, sillä jostakin kantautuu hevosen kavioiden vaimea tömähtely. Keinun. Istun satulassa, vartaloni myötäilee ratsun liikkeitä...

Hevonen pysähtyy korskahtaen.

- Nu, shto? Mitä nyt? kuuluu takaa isän ääni.

- Jotain on, tuolla edessä, Petja kuiskaa.

  Isä ratsastaa hänen vierelleen, kuulostelee, samalla kun yrittää hillitä paikallaan tanssahtelevaa harmaata oriaan.

- En minä kuule mitään, hän vastaa ja maiskauttaa ratsulleen liikkeellelähtömerkin.

  

Tien mutkasta aukeaa näköyhteys matalaan hirsirakennukseen ja he pysähtyvät puiden suojiin tarkkailemaan. Äkkiä ovesta astuu mies pitkäpiippuinen ase tanassa. Petjan musta ratsu säikähtää äkillistä ääntä ja kohoaa takajaloilleen eikä Petja yllättäen osaakaan pitää varaansa.

  

Hän makaa mahallaan toivoen, ettei pyssymies huomaisi. Turha toivo. Tuokion he napittavat toisiaan silmästä silmään, sitten Petja kuulee napsahduksen isän virittäessä asettaan ja seuraavassa hetkessä hän tietää tulleensa tiensä päähän, se näkyy portailla seisovan miehen silmistä. Hän ei ennätä kierähtää syrjään, kun jo tärähtää.

  

Lämmin leimahdus rinnassa ja seuraavassa hetkessä hän leijuu ilmassa, kieppuu suoraan ylös. Maahan jää makaamaan noin 20-vuotias vaaleahiuksinen sotilas, johon häntä ei yhdistä enää mikään ja josta hän ei välitä tuon taivaallista…

Hui, olen tipahtaa lauteilta, säpsähdän ja usva väistyy hetkeksi.

  Tuon kieppumisen olen kokenut niin usein, unissani.

Kuolema oli ollut helppo, ei kipua missään, vain leiskahdus ja spiraalina ylös. Nyt muistan olleeni venäläinen sotilas, asuneeni päivän ratsastusmatkan päässä Pietarista. Minulla oli kaksi sisartakin, joista toinen, kapeakasvoinen ja vaaleahiuksinen oli ollut hyvin herttainen ja minulle kaikkein läheisin. Isä samaistuu yllättäen Tapsan olemukseen ja sisar lähisukulaisen. Siljan?

  

Lauteilla tulee liian kuuma. Hilaudun alemmaksi samalla asusteitani vähennellen. Vihdoin käyn nakkaamassa loputkin vaatteet pukuhuoneen laverille ja palaan lauteille. Heitän löylyä, venyttelen ja oloni muuttuu yhä sumuisemmaksi. 

  

Tuossa tuokiossa olen aukaisemassa uutta sivua noidan antamasta kirjasesta. Kurkistan lähteeseen...

Sieltä heijastuvat japanilaisen nuoren miehen kasvot. Mies nousee pystyyn suloinen odotus mielessään ja kiirehtii askeleitaan. Tielle saavuttuaan hän näkee vasemmalla nuoren naisen. Riemu paisuttaa hänen rintaansa; sieltä saapuu hänen vaimonsa, Suzuki! Tulee viimeinkin! 

   

Fuji tarttuu vaimoaan kädestä ja yhdessä he taivaltavat hiekkaista polkua ylöspäin. Sen vierellä kohoavan vuoren rinteelle on siroteltu pieniä asumuksia.

  

He saapuvat kotinsa eteen, astuvat sisälle. Siellä Fuji istuutuu lattialle matalan pöydän ääreen Suzukin kiiruhtaessa toiseen huoneeseen. Pian vaimo palaa ja laskee savikulhon pöydälle miehensä eteen. Ennen kuin tämä ennättää kohottaa sitä huulilleen, ilmestyy viereisestä oviaukosta kimonopukuinen pieni poika, joka juoksee iloisesti nauraen isän luokse. Tämä nostaa lapsen syliinsä ja kietoo toisen kätensä vierelleen polvistuneen vaimonsa hartioille…

Polvilleni tippuvat liikutuksen kyyneleet havahduttavat minut. Siinä olivat minun vaimoni ja poikani! Vaimoni? Räpyttelen hölmistyneenä silmiäni. Hämmennyn.

  Ei, uskomatonta! Mahdotonta!

Hetkeen en pysty liikahtamaankaan. Tapsan kasvot häivähtävät pojan kasvojen tilalla, ohikiitävän tuokion vain, mutta tajuan yhteyden… Heittäydyn pitkäkseni, painan pään käsiini ja sallin ahdistavien ajatusten tulla. Vasta nyt… Pilvi peittää otsan ja viiltävä suru pyyhkäisee ylitseni. Äskeisen kokemuksen avaamat sulut päästävät pisaravirran sekoittumaan hikikarpaloihin ja yhdessä ne kierivät laudepuiden välistä lattialle.

   

Rintaa puristava kova möykky repeää vihdoinkin, halkeaa keskeltä ja räjähtää jokaiseen ilmansuuntaan.

  Saisinpa lähteä nyt, lennähtää vapauteen värisevin siivin!

Tämä olisi paras paikka siihen, minun ainoa oma, ulkomaailmasta eristävä koloni, lapsuuteni rakas ranta! Kukaan ei katoamisestani välittäisi, tuskin sitä edes huomattaisiin. Enhän ole enää korvaamaton kenellekään, päinvastoin hantturoin tiellä, pyörin haittona. Esteenä, mitättömäksi mytättynä, lannistuneena elämän yhäkin liiallisten vaatimusten edessä. Äitikään ei enää olisi kaipaamassa - häntä onkin niin ikävä, niin ikävä... Ja lapset, niin, lapset... He unohtaisivat pian, sopeutuisivat elämän rytmiin. Heillekään en ole ollut hyväksi. Kenties olenkin tehnyt vain pahaa, tietämättäni, tarkoittamattani… Koko ajan? Kaikille?

  Enkeli, minun oma enkelini! Kuuletko sinä? Ota syliin, tuudita, auta... Yksin en jaksa! En enää.

Itku hyökyää syvinä, raastavina aaltoina. Annan kaiken ryöpytä ulos, kukaan ei kuule tuskaani, kukaan ei kummastele äänekästä vaikerrustani. Käperryn kippuraan, koluan haavojeni vihlovimmatkin pohjukat, puristan kaiken pois…

  

Lopulta itku laantuu pelkäksi monotoniseksi, epätoivoiseksi yninäksi. Viimein ääntä ei enää lähde, on vain kähinää.

  

Näkymätön hellä käsi silittää hiuksiani ja huilumainen ääni herkistää kuuntelemaan. Nelli! Nelli…  Lapsuusmuistoja turkoosikivestä ja kaikesta muusta tulvii mieleen. Sieluni liitää taas…

  

Kun vihdoin palaan, mahaan koskee, rintaan sattuu ja silmät tihruavat viiruisina. Voimattomana myttynä makaan hetken. Sitten tulee vilu. Tärisen sekä sisäisestä että ulkoisesta kylmyydestä. Kiuaskaan ei enää kunnolla sihahda.

  

Niinpä joudun vääntäytymään ylös ja virittelemään tulen uudelleen. Kun lattiallakin taas tarkenee, laittelen hiljoksiin pesuvedet, peseydyn verkkaisesti, haen vaatteet pukuhuoneesta ja vedän ne päälleni saunan puolella. Kaikki tapahtuu automaattisesti, hidastettuna filminä.

  

  Kiitos, kun jaksoit jälleen kantaa tuskani!

Silitän lauteita, heitän vielä lähtiessäni kiuaskiville kauhallisen loppulöylyiksi. Löylytelkööt Anna ja Kaapo nyt vuorostaan.

  

Tulehan taas, kun elämä satuttaa, höyrähtää lempeä vastaus ja laudeporras vingahtaa samaa tarkoittaen. Täältä löytyy syli aina!

  

Ulkona tummenee jo, on viileä sininen hämärä ja ympäristö näyttäytyy epätodellisena. Kun olen saanut sukseni mökin terassille ja päässyt sisälle asti, takka on taas musta. Niinpä tietysti. Siispä jälleen uudet valkeat roihuamaan ja makkarat sen lekolle paistinpannuun lämpiämään. Syötävä on, ettei ihan nääntyisi…

  

Istahdan nojatuoliin liekkeihin tuijotellen. Olo on rauhoittunut, puhtaaksi pesty yltä, päältä ja sisältä. Huomenna voin taas palata jatkamaan kilpajuoksua elämän kanssa. Taistelemaan olemassaolostani.

IV * 4. ON OLLUT IKÄVÄ

Jälleen uusi kevät saapuu kohisten, hankia tiiviimmiksi humautellen. Sydämen sopukoissa talven piilotellut kaipaus kaivertaa tunnelin pinnalle ja täyttää vähitellen pään ajatuksilla; olisi lähdettävä, on niin ikävä. Hankikin varmaan jo aamuisin kantaa…

  

Polte veressä kasvaa, ei anna rauhaa. Ahdistus pakottaa liikkeelle, etsimään helpotusta sieltä, mistä se aina on löytynyt. Tapsalla on työnsä, joten mukaan hän ei lähtisi ja minulla onkin tarve päästä ehdottomaan yksinäisyyteen. Lapset ovat opiskelemassa kaukana etelässä, joten heitäkään ei tarvitse ajatella.

  

Pakkaan summanmutikassa jotain mukaan, perillä kyllä jotain riepua päälle löytyisi. - Menen nyt! Tulkaa perässä, huikkaan lähtiessäni saunan ovesta Annalle ja Kaapolle, jotka talven tullen ovat kuulemma muuttaneet kaupunkiin. Hekin.

Väylä on luminen, hyvin aurattu. Matkan varrella poikkean kauppaan. Tunnin ajomatkan jälkeen on käännös pienemmälle tielle. Siinä on polanteita ja uria. Pikkuinen kulkuväline käväisee niissä kaikissa; se suorastaan etsii jokaisen töyssyn.

  

Puristan rattia ja tärisen. Kurkkua kuristaa. Olen jo niin lähellä, että tuskin maltan mataa nämä viimeiset kilometrit!

  Odota, voi, odota...

Pysäköin vihdoin tien reunaan, josta näkyy lapsuuskodin ulkoseinä. Sukset ensimmäiseksi lumipenkalle, sitten reppu. Kärsimättömänä konttaan penkereelle, se pettää alla ja uppoan haarojani myöten. Sihautan voimasanan. Se tulee luonnostaan, puhkaisee hällä väliä -kuplan ja saa minut kimpaantumaan. Ihan änskälläkin temmon jalkani suksien päälle ja onnistun kiinnittämään siteet. Reppu selkään ja suunta päättäväisesti umpihangen läpi kohti mökkiä.

  

Kotimökillään lomailevat serkkutytöt Hilma ja Venla sattuvat osumaan siihen hiihtolenkillään. He tarkastelevat minua ihmeissään, varmistavat vielä, että ihanko yksin minä sinne kylmään mökkiin olen menossa ja kutsuvat sitten tulemaan heille, jos liian kylmältä tuntuisi. Kyllähän minä tiedän, että serkut kauhistelevat mielessään hulluuttani, mutta en sano mitään, lupaan vaan…

  

Moikkaan kaukaa kotitaloa ja pakotan karvaan tunteen väistymään. Silti se jää kirveltämään jonnekin takavasemmalle. Jos asiat olisivat menneet toisin, voisin nyt jäädä siihen lumessa rämpimisen sijaan. Olisin voinut pitkin vuotta, toisin kuin nykyiset omistajat, jotka hädin tuskin kerran kesässä siellä piipahtavat, kaukana kun asuvat.

  

Hanki kantaa paikoitellen, toisinaan se yllättäen imaisee jalkani sisäänsä juurta myöten, mutta sisulla ponnistan ylös aina uudelleen ja uudelleen. Hikoilen, kiroilen ja tunnen olevani terveempi kuin aikoihin; onhan minulla nyt taas päämäärä, tieto, mihin olen menossa!

  

Pikkuisen mökin terassille päästyäni luulen kuulevani huokauksen.

  Vihdoinkin! On ollut niin ikävä...

Syleilen valkoiseksi maalattua kannatinpuuta.

  Niin minullakin.

Liikuttuneena sovitan avainta lukkoon. Kylmyys ja koleus tulvahtavat vastaan. Laita pesään tuli, niin lämpenee, narahtaa ovi. Näin talvella jäähtyy väkisinkin. Huh, niinpä näkyy.

  

Kaikkein ensimmäiseksi temppuilen tikapuiden juurelle, nousen katolle ja kopistelen irti piipun suojaksi syksyllä laitetut, siihen kiinni jäätyneet laudat. Tasapainoilen takaisin tikapuille. Katolla on petollista, pehmeää lunta; jos nyt putoaisin, painuisin syvälle kinokseen eikä pelastusta hevillä löytyisi, tuskinpa kukaan tietäisi tulla auttamaankaan. Olen ihan oman onneni nojassa.

  

Sytytän takkaan syksyllä valmiiksi laittamani tuohet ja pönkkään ne muutamalla ohuella halonluiskalla. Näin alussa on mökin herättelyssä oltava hellävarainen. Tähän vuodenaikaan se ei ole puhetuulella; sen leukapielet ovat jäykistyneet pakkasen kourissa. On vain odotettava sen jäsenten sulamista ja sydämensä liekin roihuamaan pääsemistä.

  

Kun tuli ahmii kunnolla kuivia koivupuita, nostelen patjan ja matot ulos, hiihdän aittaan ja lastaan liiteristä hakemaani pulkkaan peitot ja tyynyt ja vedän ne nyt jo pehmenneen hangen yli mökin terassille. 

* Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki (jatkuu)

Illalla vain nautimme yhdessäolosta, mökki ja minä. Vietämme yhteistä koti-iltaa. Istun ikkunan edustan nojatuolissa lukemaan valmistautuen. Viinilasi odottaa käden ulottuvilla. Takan sydämessä liekehtii polttava tuli.

  

Takka räiskäyttää kipinäsateen lattialle. Varo vähän, huomautan hajamielisesti kirjani sivuja selaillen, mutta silloin säkenöi ja kipunoi oikein kunnolla. Mitä sinä oikein metelöit? pudistan päätäni ja lakaisen jäljet. Minua väsyttää. 

  

Aistin Nellin hennon olemuksen lähelläni. Tiedän, että hän on juuri ojentamassa minulle Tyhjää Kirjaa. Minun ei tarvitse ottaa sitä vastaan, mutta otan silti. Painan katseeni ja huomaamatta vajoan levottomaan horteeseen.

Jacq kiiruhtaa Versailles'in linnaa ympäröivän valtavan, symmetriseksi rakennetun puutarhan läpi. Hänen matkansa kulkee sen suurimman tekojärven, Grand Canalin läheltä. Vilkaistessaan sinne hän toteaa ohimennen, ettei siellä tällä hetkellä näy juurikaan venetsialaisilla gondoleilla soutelijoita, sillä Peilisalissa ovat alkamassa suuret tanssiaiset, samanlaiset kuin eilenkin ja toissapäivänä ja, niin, kuten niin monena muunakin viikonpäivänä. Ja jos mitä, niin tanssimista Jacq rakastaa, hän ei halua menettää ensimmäistäkään pyörähdystä. Sitä paitsi on varottava myöhästymällä loukkaamasta kaiken keskipistettä, kuningasta, jonka ympärillä kaikki elämä pyörii samalla tavalla kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Toivottavasti hän ei ole huomannut Jacqin puuttumista herätys- ja pukeutumisrituaalistaan, jonka jokaisen yksityiskohdan Jacq tietää pienintäkin vivahdetta myöten. Koska vesi voisi liottaa kuninkaasta irti jaloa aatelisverta, hänet on pyyhitty ensin alkoholilla, minkä jälkeen hänet on puuteroitu, puettu hienoihin vaatteisiin sekä peruukkiin ja kohta hänet vietäisiin syömään yhteistä ateriaa hovin kanssa. Siihen Jacqkin juuri ja juuri näillä näkymin ennättäisi.

  

Hän pohtii, miten kauan vaimo jaksaisi taas seistä, sillä oikeus istumiseen on vain kuninkaalla. Vaimolla on lonkkavika, joten kauan hän ei kestäisi. Samasta syystä hän ei myöskään kykene seuraamaan miestään Peilisalin säihkyvien valoheijastusten keskelle, mutta mitäpä Jacq siitä huolta kantaisi, päinvastoin; siellähän on  muita naisia yllin kyllin, ihania, soreasäärisiä ja myötämielisiä. Heidän keskellään hän tuntee olevansa parkettien terävääkin terävämpi partaveitsi, juovuttavien maljojen ja yön hämyisten hetkien suomien sykähdyttävien sulojen kyllästymätön, etuoikeutettu nautiskelija.

  

Vaimo oli pystynyt pakertamaan maailmaan yhden vaivaisen kakaran vain ja sekin oli jo etukäteen kyllästyneenä kuollut synnytyksessä, mutta olivathan monet muut naiset synnyttäneet Jacqille sitäkin useampia lapsia, vaikka niistä ei puhuttu, ei oltu tietävinäänkään. 

  

Kaikista seuralaisistaan useimmin hänen rinnallaan viihtyvä Marie, hieno ja ylhäinen hovinainen, oli lahjoittanut hänelle muutama vuosi sitten tytön, jota äiti ei tosin joutanut kaikilta hovikiireiltään juurikaan hoitamaan. Oikeastaan hän ei näyttänyt välittävän lapsesta hituistakaan, joten tyttö oli jätetty palvelijoiden käsiin.

  

Usein Jacq oli kuullut Marien pilkkaavan hänen vammaista vaimoaan, mutta se oli kyllä ihan täysin tämän oma syy; oliko pakko olla niin avuton! Pysyköön vain siellä linnassa, jonka pyöreässä, harmaassa tornissa oli Jacqilla oma yksityinen huoneensa, niin, silloin kun hän nyt sinne kaikilta velvollisuuksiltaan ennätti. Sieltä pääsi näppärästi pujahtamaan intohimon täyttämille retkille, joiden tähtäimessä olivat niin naiset kuin metsän riistakin. Hän oli kyltymätön. Hän halusi metsästää kaikkea. Hän halusi saada kaiken, sillä minkä muut saivat, niin sehän oli häneltä pois.

  

Marie liihottelee vastaan puistotien varrella solisevan suihkulähteen luona. Hän vetäisee Jacqin pronssisen patsaan taakse ja suutelee häpeämättömällä kiihkolla.

  

Jacq vilkaisee ympärilleen. - Varokaa vähän! hän suhahtaa. - Minun on oltava ihan kohta syömässä kuninkaan seurueessa.

- Höpsistä. Jotain epätavallista on tapahtunut ja kaikki ovat kuohuksissaan. Kuningas söi tavallista aikaisemmin ja näin ollen moni muukin myöhästyi. Onneksi kuningas ei näyttänyt juurikaan kiinnittävän siihen huomiota. Nyt hän on jo ihailemassa itseään Peilisalin lukuisista peileistä. Tulkaa. Marie vetäisee hänet mukaansa.

  

Jacq seuraa epäröiden. Marie ohjaa hänet maan ainoan appelsiinipuun luokse, kurkottaa ja noukkii yhden hedelmistä käteensä.

- Nautitaan tästä niin kauan kuin tuo puu on vielä ulkona, hän kujeilee. - Kuulin kuninkaan puhuvan ministerinsä kanssa tulevasta rajuilmasta ja ministeri käski palvelijoiden siirtää puun sisätiloihin ennen iltaa.

- Ettekö sitten tiedä, mitä on tapahtunut? kysyy Jacq hedelmää kuoriessaan.

  

Marie pudistaa päätään. Sitten hän huomauttaa: - Vaimonne näkyi kiirehtivän vaunuilleen. Tallimestari meni hänen mukaansa. Naisen silmäys on paljonpuhuva.

  

Jacq höristää korviaan. - Monsieur Laubertko? hän saa tuskin kiukultaan pihistyksi.

  

Marie nyökkää tarkkaillen syrjäsilmin hänen ilmeitään. Jacq tarttuu päättäväisellä otteella naisen kyynärvarteen ja rupeaa kuljettamaan häntä palatsia kohti.

- Se kirottu sika! hän pärskähtää ja jouduttaa askeleitaan. Mikä oli hänen, kuului vain hänelle eikä siitä kukaan saisi siivuakaan. Ja ilman epäilystäkään joku oli parhaillaan kajoamassa hänen omaisuuteensa.

  

Jacq saattelee seuralaisensa suurten ulko-ovien tuntumaan, työntää appelsiinin hänen käteensä, tempaisee hattunsa päästään ja kumartaa niin, että sen höyhen viistää maata. - Suokaa anteeksi, minun on mentävä, hän mutisee. - Toivottavasti en menetä päätäni tämän takia. Sitten hän onkin jo kiiruhtamassa talleille, missä hänen hevosensa odottaa.

  

Ratsun kavioiden kipunoiva kapse säestää kiukkuisia ajatuksia hänen iskiessään eläintä raipalla saadakseen sen kiihdyttämään vauhtinsa äärimmilleen. Hevonen luimistelee korviaan, vaahto valuu sen suusta, mutta hän ei tunne armoa.

  

Äkkiä pimeydestä rynnistää tielle ratsujoukko. Se sulkee kulkuväylän ja hevonen pysähtyy. Pysähdys on niin äkkinäinen, että Jacq ei osaa varautua siihen vaan syöksyy ratsun pään yli. Hän kokee samassa silmänräpäyksessä monta asiaa: ilmalennon, pään maahan iskeytymisen ja niskasta kuuluvan napsahduksen.

  

Hetkellisen pimeyden jälkeen hän katselee ylhäältäpäin pettymyksestä raivoavia miehiä. Nämä ovat kerääntyneet hevosen jaloissa liikkumattomana myttynä lojuvan hahmon ympärille. Jacq katselee näkymää tuokion, mutta se ei kiinnosta häntä tippaakaan, joten kohta hän suuntaa kulkunsa kohti kirkkaasti loistavaa valoa…

Niin, tuo oli Ranskasta, Ludvig IV:n hovista, jossa olin hovimiehenä, ajattelen sekavasti, unisesti. Puistattaa. 

  Tuollainen ällötyskö olin joskus? Noita tekojaniko korjailin nyt? 

Mutta mitä ilmeisimmin silloinen elämäni oli päättynyt juuri noin. Oikein olin muistanutkin, mitä noihin valoa kohti menemisen ja jälkeen jäänyttä ruumista kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden suhteen tuli.

  Mitäpä tuosta enää huolta kantaa, kun kerran itse lähtee kokonaan toisiin maailmoihin?

Takka rätisee taas, käyn kohentamassa pesää ja silitän yläosan kivikoristeita. Siinä on kolmetoista kiveä, huomaan nyt ensimmäisen kerran. Epäonnen luku... Miten en aikaisemmin ole tullut niitä laskeneeksi?

  

Siirrän nojatuolin aivan takkaa vastapäätä, kohotan lasini ja juon maljan meidän molempien kunniaksi. Heitän hehkuun muutaman pisaran ja takka imaisee sen tyytyväisyydestä sihahtaen. Sen sydämessä leiskuu ja hulmahtelee.

  

Viivythän vielä! se anoo ja minä viivyn, tuijotan syvälle liekkeihin ja luulen ihan, että sielumme kohtaavat. Jollain tasolla… 

  

Unohdun paikoilleni, kunnes havahdun huomaamaan hiilloksenkin sammuneen. Raukeana nousen, suljen pellin ja kömmin mökkini hirsiseen kainaloon. Ennen nukahtamista vielä tunnen, kuinka se rauhoittuu aloilleen ja äännähtää tyytyväisenä, kuorsauksen sekaisella äänellä: Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki... 

IV * 3. TULE VIELÄ VÄHÄN LÄHEMMÄKSI, TULE IHAN LIKI

Seuraavalla kerralla mökki keljuilee, kiusaa. Raottaa hirsiään sen verran, että päästää sääskiparven inisemään ja valvottamaan. Takka ei vedä vaan työntää mustan savunsa sisälle.

  

Yöllä mökkeröinen hyöyttää korviini muistoja menneistä. Mitä tapahtui kerrankin, kun olin vahingossa vääntänyt lähtiessäni oven lukkoon aitan avaimella, melkein samanlaisella kuin mökin. No niin samanlaisella, että lukkoon meni ja auta armias, kun tultuani taas olin yrittänyt avata sitä; lonks lonks kyllä kuului, mutta mökki ei antanut periksi.

  Olit huolimaton ja siksi saat opetuksen. En ota sinua sisälle! se intti.

Mielikuvat kulkevat silmissäni. Näen puhkuvani raivosta sinipunaisin poskin, otsasuoni pullistuu, siinä komeilevat arvet melkein repeävät. Ja minähän tulen sisälle, koska olen matkannut niin pitkän taipaleen saadakseni olla kanssasi! elämöin.

  

Etsin kättä pidempää, pahan kiteet kiiluvat silmissäni. Marssin liiteriin, etsin… Kirves seinällä osuu silmiini. Kostonhimo iskee kipunoina katseestani. Jess! Riuhtaisen työkalun käteeni, juoksen mökin ovelle.

  Avaa nyt, niin ei tarvitse käyttää voimakeinoja! anelen vielä.

Vielä kerran väännän avainta, rukoilen mielessäni. Aukene, aukene… Ei! Itsepähän tätä pyysit. Minähän tulen sinne!

  

Laitan kirveen terän ovenrakoon, väännän. Ei tulosta, ovenpieleen jää vain ruma jälki. Väännän toisen, kolmannen kerran. Jokaisesta väännöstä jää arpi. Viimein osun lukon kohdalle, hivutan kirveen kärkeä syvemmälle ja käännän. Ovi valittaa, mökki koettaa pitää sen kiinni rautaisin hampain, mutta vihdoinkin se hellittää, antaa periksi ja ponnahtaa auki. Lukko näyttää kieltään nokkavasti. Työnnän sen takaisin pesäänsä ja astun voitonriemuisena kynnyksen yli.

  

Katselen ympärilleni. Kuulostelen. Nyyhkimistä? Ei kai se huono omatunto vain kyynelehdi? Katumus valuu sieluuni. Häveten sivelen kirveen aiheuttamia jälkiä ovensuussa. Painan pääni suun lähelle, sivelen sitä hellästi.

  Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskaan.

Hetkisen tuntuu kuin mökki jäykistyisi, mutta sitten se myöntyy, pehmeästi antautuu. Ehkä nuo jäljet voi sittenkin parantaa. Jotenkin…

  

Kesken muisteloita nukahdan.

  

Heti aamusta hakeudun saunatielle ja lähden seuraamaan sen juurakkoista kutsua. Edestakaisin korkeuttaan vaihdellut vesi on kaivanut maaperän ontoksi ihan saunarakennuksen nurkalle asti ja uhkaa imaista nieluunsa pintakerroksen päälle rohkeutuneen. Hirret uoman ylitystä varten ovat kaiteettomat, vaaralliset. Saunomisen jälkeen hämärissä on lähes uhkarohkeaa ylittää ne.

Muistathan, varothan, kuiskivat rannan puut ympärilläni. Muistan, muistan, lupaan ja taiteilen sillan yli.

  

Saunan ovessa oleva munalukko aukeaa helposti, mutta ovi ottaa terassin lattiaan. Routa sen on liikutellut siihen malliin. Pukuhuone seinillä roikkuvine verkkoineen näyttää viluiselta, tuhruiselta.

  

Sinut täytyy siivota, huomaan ja vilkaisen saunan ovesta sisään. Riihimustat seinät eivät ensin paljasta aurinkoon tottuneille silmille mitään, sitten kirkastuu. Saunasaavit, sankko, jonka kyljessä lukee EI SAA VIEDÄ POIS sekä muoviset pesuvadit ja löylykiulu Tapanin koulussa tekemine kauhoineen nököttävät ylimmällä lauteella. Ota meidät pois! ne huutavat, täällä huimaa!

  

Otan otan, koettakaa nyt malttaa vielä, vastaan kohottaessani kiukaan kyljessä olevan vesiastian kantta. Sen pohjalle on jäänyt keväällisestä hiukan vettä. Keinottelen alas rannan jyrkkää rinnettä ja kahlaan varovasti myrskyn tuomien juurakoiden seassa. Nuo keräsin viime ja toissa kesänä pohjasta ja rannoilta poltettaviksi ja nyt vesi on hajottanut kasat! harmittelen, mutten jaksa vielä ajatella sitä sen enempää.

  

Tuli kiuasuuniin, vesi lämpöiseksi ja muutaman tunnin kuluttua sauna on puhdas ja mäntysuovalta tuoksuva, samoin pukuhuone. Täydennän kuumavesiastiaa ja kiikutan järvestä jäähdytysvettä saaviin.

  

Huohotan liiteriin, olen päässyt vauhtiin. Seinillä on jos minkänäköistä tarpeetonta kilkutinta, raaputusharavaa vain ei näy.

  

Sano nyt, missä se on, tiuskin.

  

Katso ylös! liiteri ärähtää loukkaantuneesti. Tuommosen metelinkö heti aloitat, vaikket ole vielä edes tervehtinyt? Se romauttaa nokkautuneena kasan halkoja varpailleni.

No, älähän nyt, lepyttelen, se unohtui tässä tohinassa. Kivahan sinuakin on nähdä. Taputan suostuttelevasti seinälaudoitusta. Anna minun nyt vain keinotella käteeni tuo lehtiharava.

  

Kiipeän halkopinon päälle ja kurkotan ylhäällä katon rajassa malttamattomana piikkejään värisyttävää työvälinettä kohti. Taas meinaa pino ruveta purkautumaan, mutta liiteri on antanut kai anteeksi, koska toppauttaa karkureitten väliin poikkinaisen puun.

  

Anteeksi … ja kiitos. Silitän lähtiessäni ovenpieltä.

  

Mitäpä tuosta, kuuluu murahdus.

  

Saunapihan päästyä roskistaan juoksen rannalle. Katseeni hyväilee sen veteen vyöryviä lohjenneita reunoja. Rakasparkani, kuiskaan, sulle tehdään koko ajan väkivaltaa enkä pysty auttamaan.

  

Istahdan näköalatuolille. Tuuli pyyhkäisee järveltä hiuksiin hellästi. Aallot lipuvat rantaan toinen toisensa perästä.

  

Tule uimaan! ne houkuttelevat.

  

En vielä, vastaan. Käyn ensin saunassa. Sitten.

  

Linnut livertävät tervehdyksensä noukaten välillä hyvin alhaalta, kuin tarkistaakseen, että kyllä se minä juuri siinä olen.

  

Olen, olen. Varmasti, vakuutan niille ja vilkutan varovasti, voipuneena.

  

Myöhemmin makaan lauteilla haaveillen. Viivyn pitkään. Hopeinen välkähdys seinällä ja käsitän sen aaltojen kutsuksi. On pakko mennä. Heittäydyn kimaltelevaan syleilyyn, vesi on vielä kylmää enkä hirviä loruta siellä kauaa.

  

Peseydyttyäni palaan näköalapaikalle pyyhkeineni. Annan tuulen sivellä poskiani, hengitän syvään sen kantamia tuoksuja ja kuuntelen sen kuljettamia viestejä. Suljen silmäni. Luomieni alla pisaroi. Antaudun täysin elämäni ainoalle luotettavalle rakkaudelle. Kokonaan. Ehdoitta.