Sydän pompottaa kärsimättömyyttään. Vielä yli tuon pikkuisen sillan, jonka alla enää vain harvoin virtaa muuta kuin vähäinen puro. Ennen se oli varsinkin keväisin kuohuva, pauhaten eteenpäin syöksyvä. Veipä se joskus osan sillastakin mukanaan läheiseen järveen hätäpäissään vyöryessään.
En näe kunnolla tietä. Se kiemurtelee edessä epämääräisenä, suuntaa näyttäen. Tapsa on mennyt omaan kotitaloonsa, vähät välittänyt tästä minulle tärkeästä, pienen maailmani rakkaimmasta paikasta.
Oi, kunpa voisinkin lopettaa jo tämän matkaamisen! Saisin ikuisesti jäädä kotirannan lohduttavaan syliin, joka perillä odottaa!
Vielä viimeinen hidastus, rinnan tukahduttava paino ja kurkun puristus hellittävät hieman. Jarrutus ja käännös vasemmalle. Otan vauhtia, sillä alkuosa tiestä on vielä märkää ja pehmeää. Nyt eturengas sitten kuitenkin jämähtää sateen pehmentämään syväykseen eikä änähdäkään.
Sammutan moottorin, taon nyrkeilläni rattia, rötkötän sen päällä ja raivoan... Kukaan ei tule kysymään, mikä hätänä. Yhtään ihmistä ei ole koko niemellä – olen yksin, täysin oman itseni varassa!
On käytävä ensin tarkistamassa, onko kaikki hyvin, päätän pettymyksen ensimmäisten siivujen ohennuttua. Kaivan mökin avaimet laukusta ja jatkan jalan. Polku avautuu eteeni kuivana ja neulasten somistamana. Se olisi hyvinkin kantanut pikku Tyrrini. Tuokin äskeinen pehmeä kohta on ollut vuosikymmeniä työn alla, ajatuksissa ainakin…
Aistini vastaanottavat kesän varhaiset henkäykset. Oravat hupailevat puissa, puikkelehtivat oksien seassa. Etpä saa-a kiinni, etpä saa-a kiinni…
Annan niiden rauhassa touhuta, tuttujahan niiden leikit minulle…
Vasemmalla pilkottaa Viljamin uusi mökki. Niin, kauan hän ei siitä ehtinyt nauttia. Ravistan murheen häivähdyksen mielestäni ja jatkan matkaani. Ensin voimattomin jaloin, mutta vähitellen ne saavat virtaa lähestyvästä tapaamisesta ja loppumatkan melkein jo juoksen. Nousen portaat, sovitan avainta lukkoon ja avaan oven. Pönkkään sen auki ja palaan portaille. Katson ympärilleni, levitän käteni syleilyyn.
Olen tullut!
Ääneni kiirii pitkin rantaa.
Juoksen aitalle, näpelöin oven auki ja jätän sen siten, raotan vielä ikkunaakin, että tuuli puhaltaisi viikkojen tunkkaisuudet ulos. Tervehdin grillikatosta. Silitän sen harmaata hirsikerrosta. Ruosteinen grillitorvi rapsauttaa kyljestään ruskean levyn. Tulit taas, se murahtaa tyytyväisenä.
No tietysti! vastaan ja kiiruhdan puisen kiikun syliin. Se liikahtaa hieman ja auttaa minua löytämään parhaimman asennon.
Käännyn katselemaan järvelle. Sen sininen hohde häikäisee ja kimallus ottaa silmiin. Sisälleni hulvahtaa ääretön onni.
Kiitos, kun sain vielä tulla!
Täytettyäni kehoni ja sieluni jokaisen sopukan kotirannan ikuisesti väräjävän rakkauden atomeilla palaan lapion kanssa autolleni, kannan hiekkaa sen jalkojen alle ja työnnän oksia vahvikkeeksi. Ei tulosta. Rengas liikahtaa, mutta uppoaa vielä vähän syvemmälle.
No mikä nyt mättää? puhisen ja kannan lisää oksia ja hiekkaa. Näkymättömät kädet kannattelevat omiani, renkaan kaivaman kuopan reunama kiinteytyy ja kas, eikös kohta auto lähdekin pienen tuumauksen jälkeen liikkeelle ja vierii hitaasti mökin pihalle. Tuuletan ja hihkun.
Niin sitä pitää! Kelpo ratsu!
Asettelen astioita, siirtelen tavaroita. Pyyhin pöytiä, tuoleja ja lattioita. Asettaudun aittaan. Sinne valmistan kahteen sivustavedettävään puusänkyyn pehmeät, patjoiltaan liiankin pehmeät nukkumapaikat. Istun sängyssä, luen, kulutan aikaa.
Jotain kuitenkin puuttuu. Tämä paikka ei taida nyt ollakaan oikea tälle tapaukselle. Kaipaus, kaikennielevä Tapsaikävä patistaa miettimään muita asioita enkä enää viihdykään. Nojaan sängyn seluspuuhun ja vähitellen katseeni hidastuu, pysähtyy. Se ikään kuin kääntyy sisäänpäin...
Nopea vilahdus… Pelkkä häive, mutta ennättää silti syöttää ajatuksiini tiedon. Kuin Anna ja Kaapo olisivat ilmoittaneet muuttaneensa mökkitontuikseni ja heillä on nyt se kirja mukanaan… Hassua.
Äkkiä onkin pimeää. Miten se on mahdollista, vuoden valoisimpana aikana? Siristelen silmiäni, olotilani muuttuu... näyttää siltä kuin olisin kulkemassa kohti tulen loimotusta… Samassa olenkin jo sujahtanut mustalaisten nuotiopiiriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti