Seuraavalla kerralla mökki keljuilee, kiusaa. Raottaa hirsiään sen verran, että päästää sääskiparven inisemään ja valvottamaan. Takka ei vedä vaan työntää mustan savunsa sisälle.
Yöllä mökkeröinen hyöyttää korviini muistoja menneistä. Mitä tapahtui kerrankin, kun olin vahingossa vääntänyt lähtiessäni oven lukkoon aitan avaimella, melkein samanlaisella kuin mökin. No niin samanlaisella, että lukkoon meni ja auta armias, kun tultuani taas olin yrittänyt avata sitä; lonks lonks kyllä kuului, mutta mökki ei antanut periksi.
Olit huolimaton ja siksi saat opetuksen. En ota sinua sisälle! se intti.
Mielikuvat kulkevat silmissäni. Näen puhkuvani raivosta sinipunaisin poskin, otsasuoni pullistuu, siinä komeilevat arvet melkein repeävät. Ja minähän tulen sisälle, koska olen matkannut niin pitkän taipaleen saadakseni olla kanssasi! elämöin.
Etsin kättä pidempää, pahan kiteet kiiluvat silmissäni. Marssin liiteriin, etsin… Kirves seinällä osuu silmiini. Kostonhimo iskee kipunoina katseestani. Jess! Riuhtaisen työkalun käteeni, juoksen mökin ovelle.
Avaa nyt, niin ei tarvitse käyttää voimakeinoja! anelen vielä.
Vielä kerran väännän avainta, rukoilen mielessäni. Aukene, aukene… Ei! Itsepähän tätä pyysit. Minähän tulen sinne!
Laitan kirveen terän ovenrakoon, väännän. Ei tulosta, ovenpieleen jää vain ruma jälki. Väännän toisen, kolmannen kerran. Jokaisesta väännöstä jää arpi. Viimein osun lukon kohdalle, hivutan kirveen kärkeä syvemmälle ja käännän. Ovi valittaa, mökki koettaa pitää sen kiinni rautaisin hampain, mutta vihdoinkin se hellittää, antaa periksi ja ponnahtaa auki. Lukko näyttää kieltään nokkavasti. Työnnän sen takaisin pesäänsä ja astun voitonriemuisena kynnyksen yli.
Katselen ympärilleni. Kuulostelen. Nyyhkimistä? Ei kai se huono omatunto vain kyynelehdi? Katumus valuu sieluuni. Häveten sivelen kirveen aiheuttamia jälkiä ovensuussa. Painan pääni suun lähelle, sivelen sitä hellästi.
Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskaan.
Hetkisen tuntuu kuin mökki jäykistyisi, mutta sitten se myöntyy, pehmeästi antautuu. Ehkä nuo jäljet voi sittenkin parantaa. Jotenkin…
Kesken muisteloita nukahdan.
Heti aamusta hakeudun saunatielle ja lähden seuraamaan sen juurakkoista kutsua. Edestakaisin korkeuttaan vaihdellut vesi on kaivanut maaperän ontoksi ihan saunarakennuksen nurkalle asti ja uhkaa imaista nieluunsa pintakerroksen päälle rohkeutuneen. Hirret uoman ylitystä varten ovat kaiteettomat, vaaralliset. Saunomisen jälkeen hämärissä on lähes uhkarohkeaa ylittää ne.
Muistathan, varothan, kuiskivat rannan puut ympärilläni. Muistan, muistan, lupaan ja taiteilen sillan yli.
Saunan ovessa oleva munalukko aukeaa helposti, mutta ovi ottaa terassin lattiaan. Routa sen on liikutellut siihen malliin. Pukuhuone seinillä roikkuvine verkkoineen näyttää viluiselta, tuhruiselta.
Sinut täytyy siivota, huomaan ja vilkaisen saunan ovesta sisään. Riihimustat seinät eivät ensin paljasta aurinkoon tottuneille silmille mitään, sitten kirkastuu. Saunasaavit, sankko, jonka kyljessä lukee EI SAA VIEDÄ POIS sekä muoviset pesuvadit ja löylykiulu Tapanin koulussa tekemine kauhoineen nököttävät ylimmällä lauteella. Ota meidät pois! ne huutavat, täällä huimaa!
Otan otan, koettakaa nyt malttaa vielä, vastaan kohottaessani kiukaan kyljessä olevan vesiastian kantta. Sen pohjalle on jäänyt keväällisestä hiukan vettä. Keinottelen alas rannan jyrkkää rinnettä ja kahlaan varovasti myrskyn tuomien juurakoiden seassa. Nuo keräsin viime ja toissa kesänä pohjasta ja rannoilta poltettaviksi ja nyt vesi on hajottanut kasat! harmittelen, mutten jaksa vielä ajatella sitä sen enempää.
Tuli kiuasuuniin, vesi lämpöiseksi ja muutaman tunnin kuluttua sauna on puhdas ja mäntysuovalta tuoksuva, samoin pukuhuone. Täydennän kuumavesiastiaa ja kiikutan järvestä jäähdytysvettä saaviin.
Huohotan liiteriin, olen päässyt vauhtiin. Seinillä on jos minkänäköistä tarpeetonta kilkutinta, raaputusharavaa vain ei näy.
Sano nyt, missä se on, tiuskin.
Katso ylös! liiteri ärähtää loukkaantuneesti. Tuommosen metelinkö heti aloitat, vaikket ole vielä edes tervehtinyt? Se romauttaa nokkautuneena kasan halkoja varpailleni.
No, älähän nyt, lepyttelen, se unohtui tässä tohinassa. Kivahan sinuakin on nähdä. Taputan suostuttelevasti seinälaudoitusta. Anna minun nyt vain keinotella käteeni tuo lehtiharava.
Kiipeän halkopinon päälle ja kurkotan ylhäällä katon rajassa malttamattomana piikkejään värisyttävää työvälinettä kohti. Taas meinaa pino ruveta purkautumaan, mutta liiteri on antanut kai anteeksi, koska toppauttaa karkureitten väliin poikkinaisen puun.
Anteeksi … ja kiitos. Silitän lähtiessäni ovenpieltä.
Mitäpä tuosta, kuuluu murahdus.
Saunapihan päästyä roskistaan juoksen rannalle. Katseeni hyväilee sen veteen vyöryviä lohjenneita reunoja. Rakasparkani, kuiskaan, sulle tehdään koko ajan väkivaltaa enkä pysty auttamaan.
Istahdan näköalatuolille. Tuuli pyyhkäisee järveltä hiuksiin hellästi. Aallot lipuvat rantaan toinen toisensa perästä.
Tule uimaan! ne houkuttelevat.
En vielä, vastaan. Käyn ensin saunassa. Sitten.
Linnut livertävät tervehdyksensä noukaten välillä hyvin alhaalta, kuin tarkistaakseen, että kyllä se minä juuri siinä olen.
Olen, olen. Varmasti, vakuutan niille ja vilkutan varovasti, voipuneena.
Myöhemmin makaan lauteilla haaveillen. Viivyn pitkään. Hopeinen välkähdys seinällä ja käsitän sen aaltojen kutsuksi. On pakko mennä. Heittäydyn kimaltelevaan syleilyyn, vesi on vielä kylmää enkä hirviä loruta siellä kauaa.
Peseydyttyäni palaan näköalapaikalle pyyhkeineni. Annan tuulen sivellä poskiani, hengitän syvään sen kantamia tuoksuja ja kuuntelen sen kuljettamia viestejä. Suljen silmäni. Luomieni alla pisaroi. Antaudun täysin elämäni ainoalle luotettavalle rakkaudelle. Kokonaan. Ehdoitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti