Naurahdan. - Ehkä minulla vain sattuu olemaan niin hyvä mieli, etten voi olla laulamattakaan, vastaan astuen taaksepäin nähdäkseni, ovatko taideteokset suorassa. Sipaisen oppilastani kevyesti hiuksista. Miten ihania nuo lapset ovatkaan!
Niin, nyt on kaikki taas kunnossa, on ollut jo jonkin aikaa. Olen ottanut niin sanotusti elämäni ohjat omiin käsiini ja irrottautunut kokeellisesti erilliseksi yksilöksi.
Vapauden huuma on ollut valtava. Koulutusmatkat ja työtovereitten yhteiset riennot ovat saaneet minusta riemukkaan, väliin liiankin riehakkaan kanssakulkijan. Työyhteisö on mahtava ja suorastaan rakastan heitä kaikkia; kenenkään kanssa ei koskaan ole tarvinnut peistä taittaa ja yhteistyö on sujunut kaikin puolin joustavasti. On ihanaa olla töissä sellaisessa paikassa!
Lapsia olen aina rakastanut ja luokan tullessa vastuulleni olen ottanut kunkin vuorollaan siipieni suojiin, oman perheeni jatkoksi. Kun lapset siirtyivät yläluokille, seurasin heidän kehitystään lämpöisin ajatuksin. He tulisivat aina olemaan erityisiä, jokainen heistä. Niin ajattelen muidenkin opettajien tuntevan, sillä minun mielestäni tähän työhön liittyy kutsumus, joka vaatii jatkamaan niin kauan kuin pää ja jalat kantavat. Ei siitä voi luistaa, hehän ovat perhettäni nyt ja vastuu on kannettava viimeiseen asti, ihan kuten omistakin lapsista.
Välitunti loppuu ja lapset vyöryvät sisälle. Jokainen rauhoittuu pulpettinsa viereen seisomaan ja hiljaisuuden laskeuduttua annan luvan istuutua.
On matikkaa. Järjestäjät kiertelevät tarkastamassa, ovatko kaikki tehneet kotitehtävänsä ja ilmoittavat tuloksen minulle. Luotan heihin, jokainen tekemättä jäänyt tehtävä kerrotaan minulle ja teen merkinnän vihkooni myöhempää käsittelyä varten. Sitten laskut käydään taululla läpi ja varmistetaan, että ne ovat oikein myös omissa kirjoissa.
Seuraavana on pikkuvälitunnin vuoro. Ryömitään pulpettien alle, lauletaan, ropsutellaan sormenpäillä lattiaan tai pulpetin pohjaan ja hypätään lopuksi tanssimaan.
”Monta pientä peikkolasta istuu kärpässienen alla. Sataa ropsis rops, sataa ropsis rops, sataa aivan kaatamalla…”
”Monta pientä peikkolasta istuu kärpässienen alla. Sataa ropsis rops, sataa ropsis rops, sataa aivan kaatamalla…”
Pisaroiden tanssin jälkeen istuudutaan takaisin töihin. Järjestäjien pyyhittyä taulun rupean opettamaan uutta asiaa. Huomaan Villen nostaneen lapun pulpetilleen. Siinä lukee VAROKAA VILLEÄ!
- Hyvänen aika! Miksi sinua pitää varoa? tiedustelen pojalta varovaisesti. - Ethän tuota kovinkaan vaaralliselta näytä.
- Do ku bulla od dii kauhea duha, eddä voi darddua buihingi, Ville vastaa nenänpielet punoittaen ja nojaa istuimensa selustaan nenäliina kourassaan.
- No oletpa sinä huomaavainen, päivittelen. - Koetetaan varoa. Hymyilen kääntyessäni taululle takaisin.
Lapsiakin naurattaa Villen vitsikkyys, mutta sitten syvennytään uuteen asiaan ja kirjan tehtäviin. Kiertelen katselemassa, miten asian omaksuminen sujuu ja autan tarvittaessa. Tarkistuspisteet luokan takaosassa ovat ahkerassa käytössä ja pulpetteihin palattua joillakin pulpeteilla suhisee pyyhekumi vimmatusti.
Kävelen taululle merkitsemään sen vasempaan reunaan läksyä. Äkkiä kuulen takaani rämäyksen. Tuolillaan keikkunut Petteri kömpii takaraivoaan pidellen pystyyn ja istuutuu nolona paikoilleen. Olen lukemattomat kerrat kieltänyt häntä ja monia muitakin keikkumasta ja varoittanut seurauksista, mutta kielto muistetaan hetken ja kohta se on haihtunut unohduksen kainaloon.
- Näytähän, tuliko sulle edes kunnon pattia päähän. Olen hetkessä pojan vieressä. - Sattuuko siihen?
Poika pudistaa päätään enkä löydä takaraivosta onneksi ainakaan mitään pahempaa jälkeä, pientä punoitusta ehkä.
- Jos olo tuntuu huonolta, niin käy näyttämässä terkkarille. Saat jäädä varmuuden vuoksi välitunniksi sisälle, ehdotan.
Tunnin loputtua huomaan Petterin kuitenkin hävinneen. Ulkoleikit houkuttavat eivätkä salli sisälle jäämistä. No, ei siinä sitten mitenkään pahemmin käynyt, totean helpottuneena kiiruhtaessani välituntivalvojaksi. Sieltä ei passaa myöhästyä, ettei mitään häikkää pääsisi sattumaan.
Mennessäni muistelen Petterin ensimmäistä koulupäivää. Miten takapulpetista oli ruvennut kesken kaiken kuulumaan nyyhkytystä. Ekaluokkalaiseksi pitkä poika siellä oli koettanut epätoivoisesti saada itkunsa asettumaan, mutta huonolla menestyksellä ja kyynelten virta oli valunut vuolaana.
- Mikä hätänä? Haluaisitko mennä vessaan vai onko jokin muu hätä? Olin mennyt pojan luokse ja laittanut käteni hänen hartioilleen.
- No kun minä tulin ajatelleeksi, että mitä ne kotona nyt tekevät ja miten se äiti siellä pienten kanssa pärjää… Nyyhkytys oli valtautunut äänekkääksi vollotukseksi.
- Kuulehan, ei niillä mitään hätää ole… Näetpähän sitten taas, kun menet sinne.
Olin silitellyt pojan hiuksia lohduttaen. - Niitä samoja ajatuksia minullakin aikoinaan kulki, mietin, että miten ne siellä kotona… Kouluun lähteminen ja kodin jättäminen on kuitenkin yksi niitä kasvamiseen kuuluvia asioita ja jokainen sen joutuu vuorollaan tekemään… Ikäväähän se aluksi on ja vaikeaakin, mutta kyllä siihen tottuu. Et sinä ensimmäinen lapsi tässäkään luokassa ole, joka samasta asiasta huolehtii. Etkä varmaan viimeinenkään, olin huoahtanut.
Jotkut pojat olivat yritelleet naurun hörinää, mutta heihin olin luonut tiukan katseen ja päät olivat painuneet noloina takaisin työn ääreen. Pian Petteri oli rauhoittunutkin, pyyhkinyt vaivihkaa poskensa puseronhihaan ja tarttunut uudella innolla kynäänsä.
Seuraavalla tunnilla lauletaan. Olin opettanut lapsille samoja lauluja, joita itse aikoinani olin alakoulussa oppinut.
Tuuli hiljaa henkäilee… Pensaan alle piiloutuu pieni jänöparka… Nytpä tahdon olla ma… Tiedän paikan armahan… jne.
Päivän päättyessä lysähdän kättelyjen jälkeen tuolilleni. Olen voipunut, rättipoikkiväsynyt, sillä vilkkaan luokan kurissapito ottaa voimille. Se imaisee kaiket mehut. Lisäksi kotona odottava tunnelma haalentaa ristiriitaisuudellaan työelämän värikkään kuteen. Töissä saatan vielä joskus laulaakin, mutta muualla ovat laulujen aiheet kutistuneet vähiin, hyvä jos ne pakolliset kuviot saan kuljettua…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti