* Äiti (jatkuu 2)

Torstaina soitetaan sanomakelloja äidin kotikirkossa. Hilla kuuntelee niitä kellotapulin takana ja välittää ne kännykän avulla minullekin. Kellot moukavat siellä sadan kilometrin päässä, sydämeni on raskas, nielua kuristava möykky jämähtelee kumahtelujen tahdissa, ei hellitä hetkeksikään. Otsan savu leijailee silmien taakse, mieli on tyhjä taulu.

  

Viikon päästä saatan äidin Suomussalmen kalmistoon ruumisauton mukana. Silja on tullut kaveriksi vielä sairaalan kappeliin ja pidämme siellä hiljaisen hetken. Äiti on muuttunut hyvin vähän, vain nenä on kohonnut kyömyyn. Jotenkin ne kasvot muistuttavat nyt intiaaninaisen kasvoja…

  

Ajamme äidin asunnon kautta ja pysähdymme tuokioksi talon eteen. Olin soittanut Tapsan äidille, milloin suunnilleen olisimme siinä ja näen hänen katsovan ikkunasta. Äidin naapuri kävelee ohi ja käväisen hänen puheillaan, kättelemässä. Äiti on kuulemma ollut hyvä naapuri, sanoo.

  

Taimi ja Hilla odottavat miestensä kanssa lähistöllä autoissaan ja hautausmaalle ajetaan peräkkäin. Kun arkkua siirretään kappeliin, Taimi puhkeaa hillittömään itkuun, pysyy hädin tuskin pystyssä. Lopulta minun pitää mennä tukikepiksi. Itse olen jäädyttänyt tunteeni enkä pysty itkemään.

  

Seuraavan yön nukun yksin äidin asunnossa, haluan olla siellä, en jaksaisi muita nyt, olkootpa he kuinka läheisiä tahansa. Tahdon vain hiljaisuutta ja rauhaa, en sanoja. Katselen valokuvia, selaan äidin muistikirjaa, kuuntelen hänen elämänsä kaikuja. Vuoteen sijaan varmuuden vuoksi sohvalle, sillä muistan vielä, miten olin Viljamin hautajaisten aikana yrittänyt nukkua hänen olohuoneen päivävuoteessaan ja havahtunut yöllä henkien läsnäoloon. Ne olivat koettaneet hätistellä minua pois eivätkä olleet kaikonneet, vaikka kuinka olin pyytänyt. Olin huutanut niin, että sekä äiti että Henni olivat heränneet ja loppuyön olin viettänyt äidin kanssa samassa huoneessa.

  

Jotain aistin myös äidin asunnolla, mutta ei häiritsevästi, olenhan vieraspaikalla. Suru on sulkenut kaikki kanavat enkä nyt haluakaan kokea mitään ylimääräistä. Menetyksen tunteessa on kestämistä kyllin. Pelkääkään en, sillä jos ei elävää ollut tarvinnut pelätä, niin miksi sitten kuollutta pitäisi? Tokko tämä halusi edelleenkään tehdä pahaa!

  

Äidin naapuri ja saunakaveri oli mennyt tyttärensä kanssa saunaan äidin kuoleman jälkeen. - Istunpa tuohon Vilman paikalle, oli tuumannut -  ja löytänyt saman tien itsensä alemmalta lauteelta. Ei äiti ollut sallinut hänen mennä omalle paikalleen, ties vaikka oli itse siinä istumassa ja ihmetteli, miksi naapuri syliin tunki! Naapuri näyttää meille tavatessamme isoja mustelmia, joita oli pudotuksessa saanut.

  

Ennen hautajaisia pitää käydä läpi kaikenlaista paperiruljanssia. Minulle lankeaa kuin luonnostaan muut asiat, Hilla huolehtii hautajaisista, onneksi. Verotoimistossa ilmenee, että äiti on maksanut haamumökistä kiinteistöveroa vuosikaudet, eikä palautuksia makseta jälkikäteen kuin viideltä vuodelta. Vaikka kyseessä on verotoimiston oma moka!

  

Perjantaina, 22.02.2002, ovat hautajaiset. Ollessani matkalla tilaisuuteen kännykkäni pirahtaa. Kun kohinan keskeltä ei rupea kuulumaan mitään muuta kuin sairaalassa tutuksi tullutta säännöllistä koneellista tip tip tip, äännähdän vaistomaisesti: - Äiti? Minulla on kuitenkin jo kiire, äidin sisaren perhe odottaa kyytiään, joten puhelin on suljettava. Myöhemmin kännykästä ei löydy jälkiä puhelusta. Ilmaan jää leijumaan kumma tunne.

  Oliko äiti yrittänyt sanoa jotakin?

Hautajaisista en muista juuri mitään. Muistotilaisuudessa en uskalla lukea runoanikaan, jonka olen kuolinilmoitusta varten sepittänyt. Pelkään, etten selviäisi siitä. Pilvi sen sijaan lukee äidilleni 80-vuotispäiväksi kirjoittamani säkeet. Hänen äänensä takertelee hämillisenä kohdassa Nyt, Äiti, päivänä juhliesi nää kädet kömpelöt lapsiesi Sua siunaten yhteen liittyvät ja Sinusta kiittävät... Lopuksi lapsenlapset kertovat omia muistojaan mummusta, miltä tuntui herätä kesäaamuisin pirtin puusängystä kahvin tuoksuun ja mummun hiljaiseen hyräilyyn.

  

Sunnuntaina kuunnellaan kirkossa, kun äidille tehdään kiitos, luetaan siis saarnastuolista kaikkien sinä kirkkovuonna seurakuntaan kuuluneiden poismenneiden nimet. 

  

Sitten elämän pitäisi jatkua normaalisti, ilman äitiä, luottaa vain, että siinä lähellä hän liihottelee. Ilman sitä uskoa minun olisi ollut hyvin vaikea jatkaakaan. Onneksi tiedän, miten asiat ovat. Ja kuljen eteenpäin. Vahvasti luottaen, että näemme joskus...

  

Vielä on jäljellä perunkirjoitus ja jäämistön jako. Anjan poika Henrik ostaa yksiön, jakamatta jääneet tavarat sovitaan vietäväksi Kokkoniemelle, äidin kesäkotiin, lapsuuskotiimme. Siellä niitä voitaisiin yhdessä käydä katselemassa ja samalla muistelemassa. Niin ainakin kuvitellaan.

  
Haaveilen ostavani kuolinpesältä kotitaloni, sillä haluan säilyttää sen samanlaisena kuin se on äidin eläessä ollut, kodikkaana ja lohduttavana sylinä maailman kurimuksen kouriin joutuneelle. Hillan lapsetkin ovat halukkaita lunastamaan sen ja kun Tapsa ilmoittaa vetäytyvänsä kunnostamisesta, luovutan. Rakastan paikkaa niin paljon, etten voi antaa sen ränsistyä enkä yksin pystyisi sitä remontoimaan. Niinpä koti menee Hillan tytöille. Surullista kyllä kauppaan kuuluu myös irtaimisto ja niin kaikki vanhat, rakkaat esineet siirtyvät toisiin käsiin. Samalla katoaa mahdollisuus käydä nuuskimassa lapsuudenkodin henkeä ja tunnelmoimassa menneisyyden kainalossa...