* Äiti (jatkuu 2)

Torstaina soitetaan sanomakelloja äidin kotikirkossa. Hilla kuuntelee niitä kellotapulin takana ja välittää ne kännykän avulla minullekin. Kellot moukavat siellä sadan kilometrin päässä, sydämeni on raskas, nielua kuristava möykky jämähtelee kumahtelujen tahdissa, ei hellitä hetkeksikään. Otsan savu leijailee silmien taakse, mieli on tyhjä taulu.

  

Viikon päästä saatan äidin Suomussalmen kalmistoon ruumisauton mukana. Silja on tullut kaveriksi vielä sairaalan kappeliin ja pidämme siellä hiljaisen hetken. Äiti on muuttunut hyvin vähän, vain nenä on kohonnut kyömyyn. Jotenkin ne kasvot muistuttavat nyt intiaaninaisen kasvoja…

  

Ajamme äidin asunnon kautta ja pysähdymme tuokioksi talon eteen. Olin soittanut Tapsan äidille, milloin suunnilleen olisimme siinä ja näen hänen katsovan ikkunasta. Äidin naapuri kävelee ohi ja käväisen hänen puheillaan, kättelemässä. Äiti on kuulemma ollut hyvä naapuri, sanoo.

  

Taimi ja Hilla odottavat miestensä kanssa lähistöllä autoissaan ja hautausmaalle ajetaan peräkkäin. Kun arkkua siirretään kappeliin, Taimi puhkeaa hillittömään itkuun, pysyy hädin tuskin pystyssä. Lopulta minun pitää mennä tukikepiksi. Itse olen jäädyttänyt tunteeni enkä pysty itkemään.

  

Seuraavan yön nukun yksin äidin asunnossa, haluan olla siellä, en jaksaisi muita nyt, olkootpa he kuinka läheisiä tahansa. Tahdon vain hiljaisuutta ja rauhaa, en sanoja. Katselen valokuvia, selaan äidin muistikirjaa, kuuntelen hänen elämänsä kaikuja. Vuoteen sijaan varmuuden vuoksi sohvalle, sillä muistan vielä, miten olin Viljamin hautajaisten aikana yrittänyt nukkua hänen olohuoneen päivävuoteessaan ja havahtunut yöllä henkien läsnäoloon. Ne olivat koettaneet hätistellä minua pois eivätkä olleet kaikonneet, vaikka kuinka olin pyytänyt. Olin huutanut niin, että sekä äiti että Henni olivat heränneet ja loppuyön olin viettänyt äidin kanssa samassa huoneessa.

  

Jotain aistin myös äidin asunnolla, mutta ei häiritsevästi, olenhan vieraspaikalla. Suru on sulkenut kaikki kanavat enkä nyt haluakaan kokea mitään ylimääräistä. Menetyksen tunteessa on kestämistä kyllin. Pelkääkään en, sillä jos ei elävää ollut tarvinnut pelätä, niin miksi sitten kuollutta pitäisi? Tokko tämä halusi edelleenkään tehdä pahaa!

  

Äidin naapuri ja saunakaveri oli mennyt tyttärensä kanssa saunaan äidin kuoleman jälkeen. - Istunpa tuohon Vilman paikalle, oli tuumannut -  ja löytänyt saman tien itsensä alemmalta lauteelta. Ei äiti ollut sallinut hänen mennä omalle paikalleen, ties vaikka oli itse siinä istumassa ja ihmetteli, miksi naapuri syliin tunki! Naapuri näyttää meille tavatessamme isoja mustelmia, joita oli pudotuksessa saanut.

  

Ennen hautajaisia pitää käydä läpi kaikenlaista paperiruljanssia. Minulle lankeaa kuin luonnostaan muut asiat, Hilla huolehtii hautajaisista, onneksi. Verotoimistossa ilmenee, että äiti on maksanut haamumökistä kiinteistöveroa vuosikaudet, eikä palautuksia makseta jälkikäteen kuin viideltä vuodelta. Vaikka kyseessä on verotoimiston oma moka!

  

Perjantaina, 22.02.2002, ovat hautajaiset. Ollessani matkalla tilaisuuteen kännykkäni pirahtaa. Kun kohinan keskeltä ei rupea kuulumaan mitään muuta kuin sairaalassa tutuksi tullutta säännöllistä koneellista tip tip tip, äännähdän vaistomaisesti: - Äiti? Minulla on kuitenkin jo kiire, äidin sisaren perhe odottaa kyytiään, joten puhelin on suljettava. Myöhemmin kännykästä ei löydy jälkiä puhelusta. Ilmaan jää leijumaan kumma tunne.

  Oliko äiti yrittänyt sanoa jotakin?

Hautajaisista en muista juuri mitään. Muistotilaisuudessa en uskalla lukea runoanikaan, jonka olen kuolinilmoitusta varten sepittänyt. Pelkään, etten selviäisi siitä. Pilvi sen sijaan lukee äidilleni 80-vuotispäiväksi kirjoittamani säkeet. Hänen äänensä takertelee hämillisenä kohdassa Nyt, Äiti, päivänä juhliesi nää kädet kömpelöt lapsiesi Sua siunaten yhteen liittyvät ja Sinusta kiittävät... Lopuksi lapsenlapset kertovat omia muistojaan mummusta, miltä tuntui herätä kesäaamuisin pirtin puusängystä kahvin tuoksuun ja mummun hiljaiseen hyräilyyn.

  

Sunnuntaina kuunnellaan kirkossa, kun äidille tehdään kiitos, luetaan siis saarnastuolista kaikkien sinä kirkkovuonna seurakuntaan kuuluneiden poismenneiden nimet. 

  

Sitten elämän pitäisi jatkua normaalisti, ilman äitiä, luottaa vain, että siinä lähellä hän liihottelee. Ilman sitä uskoa minun olisi ollut hyvin vaikea jatkaakaan. Onneksi tiedän, miten asiat ovat. Ja kuljen eteenpäin. Vahvasti luottaen, että näemme joskus...

  

Vielä on jäljellä perunkirjoitus ja jäämistön jako. Anjan poika Henrik ostaa yksiön, jakamatta jääneet tavarat sovitaan vietäväksi Kokkoniemelle, äidin kesäkotiin, lapsuuskotiimme. Siellä niitä voitaisiin yhdessä käydä katselemassa ja samalla muistelemassa. Niin ainakin kuvitellaan.

  
Haaveilen ostavani kuolinpesältä kotitaloni, sillä haluan säilyttää sen samanlaisena kuin se on äidin eläessä ollut, kodikkaana ja lohduttavana sylinä maailman kurimuksen kouriin joutuneelle. Hillan lapsetkin ovat halukkaita lunastamaan sen ja kun Tapsa ilmoittaa vetäytyvänsä kunnostamisesta, luovutan. Rakastan paikkaa niin paljon, etten voi antaa sen ränsistyä enkä yksin pystyisi sitä remontoimaan. Niinpä koti menee Hillan tytöille. Surullista kyllä kauppaan kuuluu myös irtaimisto ja niin kaikki vanhat, rakkaat esineet siirtyvät toisiin käsiin. Samalla katoaa mahdollisuus käydä nuuskimassa lapsuudenkodin henkeä ja tunnelmoimassa menneisyyden kainalossa... 

* Murtuminen (jatkuu)

Säntään viereiseen luokkaan pyytämään apua lähimmältä työtoveriltani, mutta hän ei ole siellä. Avuttomana kääntelen kukkapuskaa käsissäni ja saan sen lopulta revityksi auki. Seuraavaksi nyyhkyttelen rehtorin kansliaan. On pakko. Siellä vierekkäin istuvat kirkon edustajat, pastori ja nuorisotyöntekijä, suovat minulle hädin tuskin katsettaan, mutta sitten Tapanin opettaja tulee ja sulkee syliinsä. Se saa hetkeksi kokoamani itsehillinnän ratkeamaan ja nyt valitan ääneen… Tuula astahtaa askeleen ja äännähtää tukahtuneesti. Istun ystävieni keskelle.

   

Luokassa en osaa tehdä mitään muuta kuin halata Annin parasta ystävää tämän saapuessa. Tyttö katselee hämillään kyyneleitäni mennessään paikoilleen muita odottamaan. - Opettaja itki! kuulen myötätuntoiset kuiskaukset.

  

Rehtori tulee luokkaani, on aikuinen. Minä en sitä tällä hetkellä ole, kaukana siitä. Olen yhtä avuton ja sekaisin kuin oppilaanikin. Hän puhuu lapsille ja pyytää heitä jokaista kirjoittamaan Annin äidille kirjeen. Kertomaan, miltä heistä tuntuu ja mitä muuta he haluavat tälle sanoa.

  

Istun puhumattomana, sivullisena ja katselen Annin pulpettia, jonka päälle olen kukkakimppuni laittanut, toivoen, että siihen ilmestyisi iloinen koulutyttö jälleen, että kaikki tämä olisikin hirveää erehdystä, kauheaa painajaisunta.

  Nyt taitaa jotenkin pyyhkiä yli,.. Tämäkö minut nyt viimeinkin sitten nitistää? Lasten takia on koetettava pysyä jaloillani, en saa luovuttaa. Kun oikein kovasti yritän, pystyn siihen… takoo päässäni. Tätä olen aina pelännyt. Että jotain kamalaa tapahtuu… Eihän elämän näin pidä mennä! Viljami, minun tulisi olla saattamassa sinua! Miten voin olla monessa eri paikassa? Älä lähde vielä, odota, että ennätän hyvästellä…

Rehtorille minusta ei ole mitään apua eikä minua onneksi jätetäkään sinä päivänä yksin luokkani kanssa, aina siellä on joku toinen huolehtimassa ja päivä saadaan jotenkin kulutetuksi loppuun. En vain muista, miten. Seuraavana päivänä oletetaan, että jatkan normaalisti. Ja minä yritän, ponnistan kaikella tahdonvoimallani.

   

Viikolla mietitään, mitä muistolauseeksi. Pääni tunnelmat eivät tunnu selviävän, en jaksa paneutua, yritän kuitenkin saada lapset pohtimaan. He ehdottavat kaikenlaista, sopimatontakin, vaikka eivät tietenkään sitä itse tajua. Lopuksi päädytään yksinkertaisesti sanomaan: ”Anni, emme koskaan unohda sinua!” Enempään minä en pysty, minulla on täysi työ pidätellä itseäni repeämästä.

   

Eräänä aamuna järjestäjälistasta on mustattu Annin nimi yli. Suutun suhteettoman kovasti. - Anni on aina tämän luokan jäsen, vaikka häntä ei näykään! julistan ja kirjoitan nimen näkyville uudestaan. Vierelläni kuvittelen näkeväni Annin nyökkäävän mielissään.

   

Joskus myöhemmin opettajainhuoneessa nuorisotyöntekijä kysyy ohimennen, olinko saanut puhua kenenkään kanssa jutusta. Vastaan, että olin. Kuinka en olisi? Olen hämmästynyt; kenen kanssa tässä vielä pitäisi puhua? Minullahan ovat siskot ja mies, joiden kanssa selata. Tai ainakin pitäisi selata… Sen kummemmin kukaan ei kysy. Patti sydämeni vieressä kasvaa ja valtaa alaa yhä enemmän ja enemmän.

   

Siunaustilaisuuteen mennään koko luokan voimin. Kirkossa istun kahden oppilaani välissä, toisen on määrä viedä kukkakimppu, toisen lukea jäähyväisviesti. Päässäni surisee, kuulen jotenkin huonosti, päätyynyssä-päivät lähestyvät huimaavaa vauhtia.  

   

Kuin unessa kävelen lasten kanssa kirkon etuosaan, jään seisomaan ja odottamaan siihen keskelle, en ymmärrä siirtyä arkun viereen, jonka ääressä rehtorit seisovat katsoen minuun kummissaan.

  Voisiko joku ohjata minua, sillä olen kaiken jo olemassa olevan ja tulemassa olevan surun turruttama? En tiedä mitä tehdä, olen tahdoton olio vain. Menen minne käsketään ja jos ei käsketä, etsin jostain tyhjältä näyttävän paikan ja olen siinä.

Kouluavustaja vie luokan koululle takaisin siirtyessäni rehtorien mukana muistotilaisuuteen. Nähdessäni Annin äidin seisovan mustissaan ovella ottamassa vastaan vieraita itsehillintäni murtuu ja purskahdan itkuun. Itken koko ajan vielä halatessani Annin sisaruksiakin, minulla ei ole voimia pysytellä tyynenä ja hillittynä, kuten sivistykseen olisi kuulunut. Annin äidin tuskaan samaistun enkä kestä sitä. Tiedän samalla surevani jo etukäteen siinä toistakin menetystä.

   

Sama tapahtuu, kun ruvetaan laulamaan ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin…” Isot kyyneleet hyökkäävät varoittamatta ulos ja ne vierivät mahdotonta vauhtia silmistä, hädin tuskin ennätän kaivaa laukusta liinaa tulvan eteen. Rehtorikin jo kaivaa laukkuaan antaakseen omansa.

   

Seuraavana yönä puhelin soi. Viljami! kaikuu päässäni juostessani vastaamaan. Arvaan jo. Anja kertoo veljen lähteneen. Oli edellisenä päivänä ruvennut luettelemaan jo edesmenneiden läheisten nimiä ja ikään kuin katsellut näiden ohikulkemista. Nyt yöllä hän oli äkkiä kutsunut vaimoaan.

- Henni, nyt mennään! oli sanonut ja katsonut sokeilla silmillään suoraan vaimoonsa. Ja sitten hän oli mennyt.

  Tulikohan se isä esikoistaan noutamaan?

Puhelun loputtua vajoan nojatuoliin ja sytytän kynttilän. Koetan kuvitella saattelevani veljeni pitkiä valkoisia portaita ylös aina valtavan suurille porteille saakka, näen selvästi mielessäni kyllä ne portit, mutta en saa tapahtumaan toden tuntua, jotenkin veli ei ole mukana. Minne hän oikein jäi?

  

Myöhemmin Silja kertoo isänsä viipyneen heidän kanssaan vielä kauan siellä sairaalahuoneessa, joten siksi tämä ei varmaankaan siihen saatteluunkaan ollut joutunut. Läsnäolo oli ollut vahva. Hyvä niin. Elämähän jatkuu.

  Niin siellä kuin täälläkin.

Valvon koko yön miettien, surren, etteivät minunkaan käteni välittäneet veljelle helpotusta, en sitä olisi kyllä voinut montakaan kertaa edes ehdottaa, sillä aina sairaalahuoneessa oli joku muukin lisäksemme eivätkä kaikki uskoneet energiavirtoihin, tai niin ainakin silloin ajattelin. Eihän sellaisista asioista puhuta...

  

Olinhan toki pyytänyt apuun kuuluisia henkiparantajia. Pohjoisessa asuva nainen ei ollut edes vaivautunut vastaamaan, vaikka olin lähettänyt hänelle kuoren ja postimerkinkin vastausta varten. Tapio Kaitaharju ilmoitti tekevänsä parhaansa, mutta hänen sanojensa mukaan hänenkään vallassaan ei lopputulos olisi. Myös toinen etelässä asuva nainen lupasi rukoilla Viljamin puolesta ja sitähän minäkin kaiken aikaa tein, loputtomasti. Tapahtukoon Sinun tahtosi… Se oli rukouksen vaikein kohta.