- Veli on kuolemassa syöpään. Haluan mennä saattamaan häntä.
Naisrehtori, ikätoveri, kiertää pöytänsä ympäri, tulee luo ja halaa. – Totta kai menet. Hoidetaan järjestelyt.
Äiti lähtee mukaan, samoin Silja, Viljamin tytär. Menemme junalla. Viljamin vaimo on järjestänyt kyydin asemalta kotiinsa.
Aamulla ajetaan Viljamin autolla sairaalaan. Veli makaa yksityishuoneessa. Odottaa. Hän ei näe enää mitään, syöpä on levittänyt verkkonsa näköhermoihin. Menen halaamaan, veli oksentaa, vaniljainen hajuvesi on liikaa. Koetan vessassa jynssätä sitä pois.
Miten minä meninkin sitä laittamaan?
Kuluu muutama päivä. Anjakin tulee ja Taimi ja Sinikka, Viljamin nuorempi tytär. Eräänä iltana kaikki ovat oudon hiljaisia ja vakavia, vaikka yleensä on yritetty pitää reipasta henkeä yllä. Taimi on mennyt päivällä Viljamin ja Hennin asuntoon takaisin, koska hänen selkäänsä sattuu. Hän istuu olohuoneessa, kun tulemme sairaalasta.
- Joko olette sanoneet? kuulen hänen kysyvän. Muut pudistavat päätään, kerääntyvät eteiseen selkäni taakse.
- Mitä? kysyn. Huolestun.
Mitä on sattunut?
- Tapsa soitti. Sinun pikku oppilaasi on jäänyt rekan alle. Rehtori oli ilmoittanut.
Tuijotan sisartani. En oikein osaa asennoitua. - Kuka? muovaa suu kysymystä tahattomasti, vaikka en vielä ymmärrä vastauksen merkitystä. En edes halua ymmärtää…
- Anni.
- Onko se…? Kysymys leijuu ilmassa hätäisenä, kauhistuneena.
Taimi nyökkää. Käännyn hitaasti, epäuskoisena, takanani huolissaan pysytelleiden omaisteni puoleen. Ulko-oven vierellä näen äitini avuttoman ja hätääntyneen katseen. Varjot häilyvät seinillä ylös ja alas. Suuni avautuu äänettömään huutoon. Jalkani antavat periksi. Vajoan hitaasti polvilleni, minun on käperryttävä kokoon, huudettava tuskani ilmoille, puserrettava se kehoni joka sopesta muualle, kauaksi, kauaksi pois.
Silja ei hoksaa sitä, hän näkee vain tätinsä hädän ja voimattomuuden. Hän ryntää tueksi ja kannattelee minua väkisin. Riuhdon.
Voi, anna minun purkaa tämä! huutaa sydämeni, mutta suu ei saa sanoja julki.
Vihdoin valahdan veljeni lapsen käsivarsille veltoksi painoksi. Tuska jää sisälle, lukitsee mykkyyteen.
Minun pieni Annini! Anni, joka sanoi lähtiessäni, että sinä olet ollut tähän asti kivoin ope, kun sinä et huuda! Anni, joka vielä naulakossa takkia päälleen vetäessään toivotti veljelleni paranemista… vaikeroi muistikuva sisälläni.
Henni laittaa ruokaa. Se tarttuu kurkkuun, en millään saa sitä alas, en, vaikka käsketään nielemään – pakko syödä, että jaksaa…
Hiukan toivuttuani soitan rehtorille saadakseni tarkempia tietoja ja hiljaisella äänellä tämä kertoo, miten koulun loputtua lapset olivat lähteneet kotimatkalle ja tien vierellä tovereihinsa päin kääntyneenä ollut Anni oli joutunut ohikiitävän rekan imuun…
Puhelun kestäessä sydämeni rupeaa tuntumaan täydeltä, ihan liian täydeltä. Kohta se ei sopisi enää rintakehääni.
Sitten yritän soittaa Annin äidille ilmaistakseni myötätuntoni ja välittämiseni, vaikka tuntuu, etten millään itse pysy kasassa. Äiti ei jaksa kuitenkaan tulla puhelimeen.
- On liian aikaista siihen, pahoittelee hänen puolisonsa ja ymmärrän. Herra Jeesus, miten hyvin ymmärrän sen!
Minun on mentävä luokkani tueksi! Miten heidän käy? En voi jättää heitä yksin… Tulen hautajaisten jälkeen takaisin, päätän ja kerron sen seuraavana aamuna veljelleni, hänelle, jota tänne olen saattamaan tullut. Viimeiselle matkalleen.
Viljami haparoi kädellään ääntäni kohti. Tartun siihen ja kysyn, epäröiden, mutta kysyn silti, mitä veli arvelee tulevaisuudestaan, mihin hän ajattelee olevansa nyt matkalla. Viljami miettii, sanoo sitten, että kai se jokin paikka on olemassa, taivas kenties.
- Muista vain mennä valoa kohti, kuiskaan. Enhän muuta voi sanoa toisten läsnä ollessa, sillä eiväthän ne tiedä, mitä minä olen oppinut tietämään. Eikä sellaisista asioista puhuminen ole tapana. - Soitellaan, sanon ja halaan vielä.
- Soitellaan, hymähtää Viljami. Molemmat tiedämme asian mahdottomuuden ja sydämeni kaivaa pyyhinliinoja lokeroistaan.
Äiti ja muut jäävät sinne, odottamaan. Lahden asemalta etsin kukkia, mitään oikein sopivaa ei pyhäiltana ole tarjolla, mutta jotain on pakko löytyä, sillä ennen aamukahdeksaa niitä ei kotona saisi mistään.
Kotiasemalle tulevat Tapsa ja Tapani vastaan yhdessä. Autossa annan vallan kyynelille, niillä on jo tutuksi tullut reittinsä. Sydämeen sattuu, jokaiseen soluuni sattuu. Tapania ahdistaa tuskani ja hän yrittää vakuuttaa, ettei asialle mitään voi eikä itkeminen kannattaisi. Hän on vihoissaan tuskalle, joka äitiä korventaa. Ymmärrän poikaani ja haluaisin säästää häntä, mutta en silti pysty hillitsemään suruani.
Aamulla ajan kouluun. Sen lähellä olevassa liikenneympyrässä, paikassa, jossa rekka oli ruhjonut päivälapsoseni, itku ryöstäytyy jälleen. Löydän paikan Tyrrilleni ja astun rakennukseen. Käytävässä on viereisten luokkien oppilaita, jotka vaimealla äänellä jutellen katselevat kulkuani. Kävelen heidän ohitseen luokkaani kyynelten sumentamin silmin, yritän kuumeisesti avata kukkapakettia, mutta en osaa. Kädet tärisevät eivätkä asetu yhteen kohtaan.
Miten minä en muista, miten solmu aukaistaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti