II * 3. HILDEGARD

Syksyllä kokeilen vielä kerran töihin menoa. Lapsia on ikävä, samoin työkavereita ja koska nyt jo kutakuinkin pysyn pystyssä, ei tunnu olevan mitään syytä olla menemättä. Jospa ne elämän rutiinit auttaisivat karkottamaan pään savutkin pois?

  

Vanhempien vastaanotolla pyöreähkö äiti arvostelee. Istuu pulpetin takana, poika vierellään. - Mitä ihmettä te täällä koulussa oikein teette, kun Matti ei ole oppinut jakolaskua? hän ihmettelee.

  

Olen taas kerran joutunut viettämään kolme päätyynyssäpäivää ja jakolaskun oli opettanut kouluavustaja. En ollut ehtinyt vielä tarkistaa pistokokeella, miten opetus oli mennyt perille voidakseni ottaa tukiopetukseen ne, joille asia oli jäänyt epäselväksi. Vaikka uusi asia tunnin alussa kerrattiinkiin, ei se aina auttanut kaikkia. Koetan selittää olleeni juuri kolmen päivän sairaslomalla, mutta nainen vain tuhahtaa, että vaikka olisit ollut kolme viikkoa, niin opettaahan asia täytyi. Hän kun oli itse ottanut pojan käsittelyynsä, niin jopa oli tullut älyilleen!

  

Matti on hiljaa, välttelee katsettani ja äkkiä muistan, miten viimeksi päivällä poika oli vilkuillut minuun, mutta ei ollut puhunut mitään, ei eleelläkään ollut osoittanut kaipaavansa apua, vaikka olin alusta asti tehnyt selväksi, että kuljin luokan keskellä juuri sitä varten, että auttaisin. Sijainen ei ollut merkinnyt poissaolijoita ja koska Matti yleensä oppi heti uudet asiat, en ollut mennyt kysymään, oliko jokin epäselvää, olihan minulla parhaillaan apua usein kaipaava Taija opastettavanani.

  

Totean mielessäni, että niinhän vanhempien kuuluukin tehdä, tarkistaa, että lapsi ymmärtää tehtävänsä, mutta en rupea enempää selittelemään, katselen vain omahyväistä naista, joka on selvästikin mielissään siitä, että tulipahan kerrankin sanottua opettajalle selvät sävelet. Itse en ikinä olisi kehdannut ainakaan vieraalle ihmiselle puhua tuolla tavalla, olisinpa ollut kuinka närkästynyt tahansa. No, kukin taaplaa tyylillään.

  

Sitten myöhemmin sattuu toinen rankasti heilauttava juttu. Eräs tyttö on ollut matikan kokeista pois ja tekee välitunnilla sitä minun tarkastaessani toisten papereita. Olen tyystin unohtanut lapsen siinä vierelläni, minulla on kiire nähdä, mihin suuntaan pitää seuraavaksi syventyä ja kun yhdestä sun toisestakin paperista löytyy sama virhe, pärskäytän hartaasti ääneen kirosanan, niin kovasti potuttaa. Ilmeisesti en ollut käsitellyt aihetta riittävän perusteellisesti, yksinkertaisesti en ollut jaksanut... Näin siinä käy, kun puolikuntoisena, ei, neljäsosakuntoisena koettaa raahautua velvollisuuksiensa mukana!

  Leipä loppuu, jos töistä lähden ilman lääkärin lupaa...

En yritäkään estellä, annan sen vain purskahtaa suustani. VOI PERKELE! Isken samalla nyrkkiin puristuneen käteni pöytään. Havahdun vasta kuullessani aran äänen kysyvän, oliko siinä paperissa paljonkin virheitä.

  

Häpeän silmät päästäni ja olisin halunnut singota itseni maata kiertävälle radalle ikuisuuksista ikuisuuksiin, niin minua kauhistuttaa. Enhän kotonakaan juuri kiroile, mutta että tein sen koulussa ja vielä pikkuoppilaani kuullen!

  

Pyydän lapselta anteeksi ajattelemattomuuttani ja tämän jätettyä koepaperinsa syöksyn rehtorin luokse kertomaan, etten ansaitse olla enää opettajana, kerran tuollaisia sanoja jo suusta karkaa.

  

Rehtori lohduttelee, että ihmisiähän ne opettajatkin loppujen lopuksi ovat, mutta en voi millään antaa moista itselleni anteeksi ja vaikka tytön äidille tapahtumasta kerronkin eikä tämä nosta siitä äläkkää, niin silti ymmärrän, etten nyt ilmeisestikään enää jaksa pysytellä oikeilla raiteilla. Jotain on raskaasti vialla, peruuttamattomasti särkynyt sisäisessä maailmassani!

  

Yöllä pääni valtaa taas raskas paine ja tuttu savu täyttää otsan. Verenpaine huitelee pilvissä ja lääkärin puoleen on käännyttävä. Ei minusta varmaankaan enää ainakaan tähän työhön ole, enhän jaksa tehdäkään enää muuta kuin katsoa sivusta lasten puuhia, keskittymiskyky laukkaa kaikkialla muualla ja ahdistus lennättää käytävälle. Uskottava se lopulta on. Mutta mistä leipä lentäisi suuhun? Se jännittää. Minulla on aina ollut edes jonkinlaista omaa ansiotuloa, joten toisen armoillekaan en kuvittele voivani jäädä, kai minun olisi sitten vain lähdettävä pois… jonnekin.

  

Lääkärikin on nähnyt, ettei minusta ole enää työelämään, joten hän jatkaa sairaslomaa vuoden loppuun. Sen jälkeen hän kirjoittaa lähetteen vuoden kestävään keskusteluterapiaan ja sen kuluttua suosittelun eläkkeelle.

  

Seuraavan vuoden loppuun mennessä tulee tieto, että ehdotus on mennyt läpi ja jäisin uuden vuoden alusta työkyvyttömyyseläkkeelle, toistaiseksi…

  

Vähitellen henkinen ja fyysinen lepo rupeavat kantamaan hedelmää, vaikka väsymys väliin vielä kaataakin petiin, mutta askel askeleelta pääsen näkemään auringonkin silloin tällöin. 

* Murtuminen (jatkuu 2)

Seuraava aamu on lauantai, mutta koulupäivä silti. Oli sovittu, että vanhemmat tulisivat viettämään yhdessä päivää lastensa kanssa enkä saa päähäni sitä, että olisin voinut vain soittaa koululle ja kertoa tapahtunut eikä minun olisi tarvinnut mennä sinne. Velvollisuuteni on mennä kuitenkin, on kuin olisin pettänyt sekä lapset että vanhemmat, ellen niin olisi tehnyt. Velvollisuudet ovat aina menneet kaiken muun edelle. 

  Kun on pakko. Niin kauan kuin pystyy.

   

Aamulla sitten automaattisesti puen ylleni normaalit kouluvaatteet, ei minun mieleeni edes pälkähdä, että jotain mustaa pitäisi laittaa. 

  

Aamuhetken yhteydessä kerron luokalleni ja vanhemmille tapahtuneen ääni säröillen ja halkeillen. Minun on pakkokin, enhän muuten pysty hapuilevaa käytöstäni selittämään. Eräs isä tuumii, että opettaja on vahva, kun pystyy olemaan töissä tällaisella hetkellä. Se havahduttaa vihdoin minutkin huomaamaan, etten minä mikään vahva ole, päinvastoin olen niin sekaisin, etten ollut älynnyt jäädä kotiin. Kesken kaiken on hyökättävä käytävään käsiä vääntelemään. Rinnasta pakahduttaa, kaulan ympärillä oleva side tiukentaa otettaan ja kurkkuun tuikkii tuskallisesti. Vihdoinkin käsitän, etten voi jäädä.

   

Kompuroin rehtorin luokse ja kuraattori luvataan lapsille ja vanhemmille mukaan, minä pääsen kotiin. Luokkaan palatessani kiikuttaa eräs äiti kukkakimppua heiltä kaikilta ja halaa. Voi, miten heitä rakastankaan! Mitään muuta en enää osaakaan, minä vain rakastan…

  

Maanantaiaamu. On hankala nousta. Päässä on jälleen savua ja puhe kangertaa. Laahustan keittiöön. - Ei minusta ole töihin. En pysty, ilmoitan epäuskoisena tuijottavalle miehelleni ja palaan vuoteeseeni.

  Miten kukaan enää voi jatkaa normaalia elämää?

Kahdeksalta joudun vielä nousemaan Tuulalle soittaakseni ja horjun sitten takaisin makuuhuoneeseen. Lätsähdän pitkäkseni tyhjiin puhalletun ilmapallon tavoin.

  Tuleeko koko loppuelämä nyt olemaan tällaista?

Päivällä Tapsa laittaa lautaselle ruokaa. Nousen vapisten. Nojaten ensin seiniin ja sitten sohvaan luihailen pöydän ääreen. Sydän hakkaa, tuen toisella kädelläni toista ja lusikoin hiukan keittoa suuhuni. Toki minä sen käsitän, että syödä pitää, yrittää ainakin. Tärisen ja hikoilen, lusikka on raskas ja ruokaa läikkyy. Ja sitten vuoteeseen taas.

   

Kolmantena päivänä on pakko mennä lääkäriin. Saan ajan työterveyslääkärille.   Tietäessäni, etten suinkaan yksin sinne pääsisi, pyydän Tapsaa viemään. Hän jättää minut terveyskeskuksen pihalle, vaikka olisin kipeästi tarvinnut liikkumiseeni apua, mutta enhän voi pyytää häntä viemään sisälle asti, koska hänellä on kiire töihin, lisäksi häntä varmaankin hävettää, kun vaimo on tuon näköinen…

   

Jalat tutisevat höttönä, kun pumpulimatto kuljettaa minut ilmoittautumisluukulle. Sitten palaan istumaan, nojaan tuolin selkänojaan ja suljen silmäni. En jaksa pitää niitä auki. Mitä katsottavaa siellä olisikaan?

   

Nimeni mainitaan. Nousen hitaasti, hitaasti… Pumpulin lisäksi tulee vaihteleva paine sivuilta, niin etten meinaa seisaallani pysyä.

   

Ihmiset luulevat varmasti, että olen humalassa, välähtää mielessäni. Odota, lääkäri, olen tulossa! haluan huutaa, sillä matka taittuu niin tahmeasti, että lääkäri voi luulla, ettei minua olekaan…

   

Pääsen kuin pääsenkin lääkärin huoneeseen. Istuudun. Lääkäri kysyy jotakin. Kysyy uudelleen.

  Siis mikä toi minut tänne? Mikäkö?

- En tiedä, en vain pysy pystyssä. Väsyttää… Otsassa on savua... Luokastani jäi tyttö rekan alle… Kun hänen hautajaisensa olivat perjantaina, minun veljeni kuoli seuraavana yönä. Sanat tulevat kankeina, pysähdellen. Ne jäävät kaikumaan ilmaan, on kuin vasta nyt itsekin kuulisin ne.

  

Itku, pohjaton, hiljainen itku alkaa jälleen. En mahda sille mitään, kyyneleet täyttävät posket, leuan, kaulan.

  

Lääkäri ojentaa nenäliinan, on kanssaihminen, antaa rauhassa nyyhkyttää. Sitten hän sanoo kirjoittavansa sairaslomaa pari viikkoa, veljen hautajaisiin asti ainakin. Aikoo laittaa lähetteen psykiatrille.

  

Hulluko minä olenkin? huomaan ajattelevani. Niinpä kai, eiväthän ne normaalit aikuiset tällä tavalla käyttäydy.

  

Keinuttelen terveyskeskuksen tuulikaappiin. Kolikkopuhelimen vieressä ei ole istuinta, vapisen ja horjun. Toisella kädellä pitää puristaa puhelimen suojakuvun reunasta, että pysyn pystyssä. Hiki kaatuu päältäni, kun etsin seisaallani kolikoita ja Tapsan työnumeroa. Sitten valahdan oven luona olevalle tuolille odottamaan.

  

Kun Tapsa tulee, hän jää taas autoon, ei hoksaa hakea. Saan jälleen velloutua pihan poikki yksin ja hän vie minut kotiin. Nukkumaan.

  

Pari viikkoa menee vuoteessa pääosin unessa, veljen hautajaisiin voimia kerätessä. Hatarin huomioin ympäröivästä maailmasta lähden mukaan, no pakkokin on. Saan jostain jopa voimia tiristää itsestäni runon muille lohdutukseksi. Haluan kertoa, ettei Viljami minnekään kauaksi ole mennyt, ettei kaikki tähän lopu... Se tuntuu niin tärkeältä, että se on saatava sanotuksi.

  

No, oikeastaan se runo on pyörinyt taustalla kaiken aikaa, joten kun ryhdyn sumuisin aivoin viimeistelemään sitä, kun velvollisuus pusertaa, pulpahtaa loppu pinnistelemättä paperille, kuin jonkun sanelemana. Hautajaispäivänä pääni vielä kantaa niinkin paljon, että pakotan itseni lukemaan sen muistotilaisuudessa, vaikka jännittää ja pelottaa, pysynkö seisaallani. Myöhemmin tulee epäilys, olisinkohan moiseen edes ryhtynyt, jos olisin ollut ihan terve…

   

Kotiin tultuani valmistaudun menemään kouluun. Totta kai, sairaslomahan loppuu, virallinen lupa lekotella päättyy. Maanantaiaamun koittaessa savu on kuitenkin päässä jälleen sankkana, jalat eivät ota päälleen ja ymmärrän jaksaneeni kuluneet hetket vain siksi, kun oli pitänyt ponnistella kasassa pysyäkseni. Käyttää tämän elämän viimeiset voimat siihen. Nyt se pakko on poistunut ja voin viimein hellittää. Lopullisestiko?

   

Vajoan takaisin hikiseen, tuskantäyteiseen horrokseen. 

* Murtuminen (jatkuu)

Säntään viereiseen luokkaan pyytämään apua lähimmältä työtoveriltani, mutta hän ei ole siellä. Avuttomana kääntelen kukkapuskaa käsissäni ja saan sen lopulta revityksi auki. Seuraavaksi nyyhkyttelen rehtorin kansliaan. On pakko. Siellä vierekkäin istuvat kirkon edustajat, pastori ja nuorisotyöntekijä, suovat minulle hädin tuskin katsettaan, mutta sitten Tapanin opettaja tulee ja sulkee syliinsä. Se saa hetkeksi kokoamani itsehillinnän ratkeamaan ja nyt valitan ääneen… Tuula astahtaa askeleen ja äännähtää tukahtuneesti. Istun ystävieni keskelle.

   

Luokassa en osaa tehdä mitään muuta kuin halata Annin parasta ystävää tämän saapuessa. Tyttö katselee hämillään kyyneleitäni mennessään paikoilleen muita odottamaan. - Opettaja itki! kuulen myötätuntoiset kuiskaukset.

  

Rehtori tulee luokkaani, on aikuinen. Minä en sitä tällä hetkellä ole, kaukana siitä. Olen yhtä avuton ja sekaisin kuin oppilaanikin. Hän puhuu lapsille ja pyytää heitä jokaista kirjoittamaan Annin äidille kirjeen. Kertomaan, miltä heistä tuntuu ja mitä muuta he haluavat tälle sanoa.

  

Istun puhumattomana, sivullisena ja katselen Annin pulpettia, jonka päälle olen kukkakimppuni laittanut, toivoen, että siihen ilmestyisi iloinen koulutyttö jälleen, että kaikki tämä olisikin hirveää erehdystä, kauheaa painajaisunta.

  Nyt taitaa jotenkin pyyhkiä yli,.. Tämäkö minut nyt viimeinkin sitten nitistää? Lasten takia on koetettava pysyä jaloillani, en saa luovuttaa. Kun oikein kovasti yritän, pystyn siihen… takoo päässäni. Tätä olen aina pelännyt. Että jotain kamalaa tapahtuu… Eihän elämän näin pidä mennä! Viljami, minun tulisi olla saattamassa sinua! Miten voin olla monessa eri paikassa? Älä lähde vielä, odota, että ennätän hyvästellä…

Rehtorille minusta ei ole mitään apua eikä minua onneksi jätetäkään sinä päivänä yksin luokkani kanssa, aina siellä on joku toinen huolehtimassa ja päivä saadaan jotenkin kulutetuksi loppuun. En vain muista, miten. Seuraavana päivänä oletetaan, että jatkan normaalisti. Ja minä yritän, ponnistan kaikella tahdonvoimallani.

   

Viikolla mietitään, mitä muistolauseeksi. Pääni tunnelmat eivät tunnu selviävän, en jaksa paneutua, yritän kuitenkin saada lapset pohtimaan. He ehdottavat kaikenlaista, sopimatontakin, vaikka eivät tietenkään sitä itse tajua. Lopuksi päädytään yksinkertaisesti sanomaan: ”Anni, emme koskaan unohda sinua!” Enempään minä en pysty, minulla on täysi työ pidätellä itseäni repeämästä.

   

Eräänä aamuna järjestäjälistasta on mustattu Annin nimi yli. Suutun suhteettoman kovasti. - Anni on aina tämän luokan jäsen, vaikka häntä ei näykään! julistan ja kirjoitan nimen näkyville uudestaan. Vierelläni kuvittelen näkeväni Annin nyökkäävän mielissään.

   

Joskus myöhemmin opettajainhuoneessa nuorisotyöntekijä kysyy ohimennen, olinko saanut puhua kenenkään kanssa jutusta. Vastaan, että olin. Kuinka en olisi? Olen hämmästynyt; kenen kanssa tässä vielä pitäisi puhua? Minullahan ovat siskot ja mies, joiden kanssa selata. Tai ainakin pitäisi selata… Sen kummemmin kukaan ei kysy. Patti sydämeni vieressä kasvaa ja valtaa alaa yhä enemmän ja enemmän.

   

Siunaustilaisuuteen mennään koko luokan voimin. Kirkossa istun kahden oppilaani välissä, toisen on määrä viedä kukkakimppu, toisen lukea jäähyväisviesti. Päässäni surisee, kuulen jotenkin huonosti, päätyynyssä-päivät lähestyvät huimaavaa vauhtia.  

   

Kuin unessa kävelen lasten kanssa kirkon etuosaan, jään seisomaan ja odottamaan siihen keskelle, en ymmärrä siirtyä arkun viereen, jonka ääressä rehtorit seisovat katsoen minuun kummissaan.

  Voisiko joku ohjata minua, sillä olen kaiken jo olemassa olevan ja tulemassa olevan surun turruttama? En tiedä mitä tehdä, olen tahdoton olio vain. Menen minne käsketään ja jos ei käsketä, etsin jostain tyhjältä näyttävän paikan ja olen siinä.

Kouluavustaja vie luokan koululle takaisin siirtyessäni rehtorien mukana muistotilaisuuteen. Nähdessäni Annin äidin seisovan mustissaan ovella ottamassa vastaan vieraita itsehillintäni murtuu ja purskahdan itkuun. Itken koko ajan vielä halatessani Annin sisaruksiakin, minulla ei ole voimia pysytellä tyynenä ja hillittynä, kuten sivistykseen olisi kuulunut. Annin äidin tuskaan samaistun enkä kestä sitä. Tiedän samalla surevani jo etukäteen siinä toistakin menetystä.

   

Sama tapahtuu, kun ruvetaan laulamaan ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin…” Isot kyyneleet hyökkäävät varoittamatta ulos ja ne vierivät mahdotonta vauhtia silmistä, hädin tuskin ennätän kaivaa laukusta liinaa tulvan eteen. Rehtorikin jo kaivaa laukkuaan antaakseen omansa.

   

Seuraavana yönä puhelin soi. Viljami! kaikuu päässäni juostessani vastaamaan. Arvaan jo. Anja kertoo veljen lähteneen. Oli edellisenä päivänä ruvennut luettelemaan jo edesmenneiden läheisten nimiä ja ikään kuin katsellut näiden ohikulkemista. Nyt yöllä hän oli äkkiä kutsunut vaimoaan.

- Henni, nyt mennään! oli sanonut ja katsonut sokeilla silmillään suoraan vaimoonsa. Ja sitten hän oli mennyt.

  Tulikohan se isä esikoistaan noutamaan?

Puhelun loputtua vajoan nojatuoliin ja sytytän kynttilän. Koetan kuvitella saattelevani veljeni pitkiä valkoisia portaita ylös aina valtavan suurille porteille saakka, näen selvästi mielessäni kyllä ne portit, mutta en saa tapahtumaan toden tuntua, jotenkin veli ei ole mukana. Minne hän oikein jäi?

  

Myöhemmin Silja kertoo isänsä viipyneen heidän kanssaan vielä kauan siellä sairaalahuoneessa, joten siksi tämä ei varmaankaan siihen saatteluunkaan ollut joutunut. Läsnäolo oli ollut vahva. Hyvä niin. Elämähän jatkuu.

  Niin siellä kuin täälläkin.

Valvon koko yön miettien, surren, etteivät minunkaan käteni välittäneet veljelle helpotusta, en sitä olisi kyllä voinut montakaan kertaa edes ehdottaa, sillä aina sairaalahuoneessa oli joku muukin lisäksemme eivätkä kaikki uskoneet energiavirtoihin, tai niin ainakin silloin ajattelin. Eihän sellaisista asioista puhuta...

  

Olinhan toki pyytänyt apuun kuuluisia henkiparantajia. Pohjoisessa asuva nainen ei ollut edes vaivautunut vastaamaan, vaikka olin lähettänyt hänelle kuoren ja postimerkinkin vastausta varten. Tapio Kaitaharju ilmoitti tekevänsä parhaansa, mutta hänen sanojensa mukaan hänenkään vallassaan ei lopputulos olisi. Myös toinen etelässä asuva nainen lupasi rukoilla Viljamin puolesta ja sitähän minäkin kaiken aikaa tein, loputtomasti. Tapahtukoon Sinun tahtosi… Se oli rukouksen vaikein kohta. 

II * 1. MURTUMINEN

Lumihelmien kimallellessa metsissä ja vainioilla väijyvät luomieni takana toisenlaiset helmet astuessani rehtorin kansliaan. Oven sulkeutuessa ne ryöpsähtävät piilostaan ja alkavat tahdottoman valumisensa.

- Veli on kuolemassa syöpään. Haluan mennä saattamaan häntä.

  

Naisrehtori, ikätoveri, kiertää pöytänsä ympäri, tulee luo ja halaa. – Totta kai menet. Hoidetaan järjestelyt.

  

Äiti lähtee mukaan, samoin Silja, Viljamin tytär. Menemme junalla. Viljamin vaimo on järjestänyt kyydin asemalta kotiinsa.

  

Aamulla ajetaan Viljamin autolla sairaalaan. Veli makaa yksityishuoneessa. Odottaa. Hän ei näe enää mitään, syöpä on levittänyt verkkonsa näköhermoihin. Menen halaamaan, veli oksentaa, vaniljainen hajuvesi on liikaa. Koetan vessassa jynssätä sitä pois.

  Miten minä meninkin sitä laittamaan?

Kuluu muutama päivä. Anjakin tulee ja Taimi ja Sinikka, Viljamin nuorempi tytär. Eräänä iltana kaikki ovat oudon hiljaisia ja vakavia, vaikka yleensä on yritetty pitää reipasta henkeä yllä. Taimi on mennyt päivällä Viljamin ja Hennin asuntoon takaisin, koska hänen selkäänsä sattuu. Hän istuu olohuoneessa, kun tulemme sairaalasta.

- Joko olette sanoneet? kuulen hänen kysyvän. Muut pudistavat päätään, kerääntyvät eteiseen selkäni taakse.

- Mitä? kysyn. Huolestun.

  Mitä on sattunut?

- Tapsa soitti. Sinun pikku oppilaasi on jäänyt rekan alle. Rehtori oli ilmoittanut.

  

Tuijotan sisartani. En oikein osaa asennoitua. - Kuka? muovaa suu kysymystä tahattomasti, vaikka en vielä ymmärrä vastauksen merkitystä. En edes halua ymmärtää…

- Anni.

- Onko se…? Kysymys leijuu ilmassa hätäisenä, kauhistuneena.

  

Taimi nyökkää. Käännyn hitaasti, epäuskoisena, takanani huolissaan pysytelleiden omaisteni puoleen. Ulko-oven vierellä näen äitini avuttoman ja hätääntyneen katseen. Varjot häilyvät seinillä ylös ja alas. Suuni avautuu äänettömään huutoon. Jalkani antavat periksi. Vajoan hitaasti polvilleni, minun on käperryttävä kokoon, huudettava tuskani ilmoille, puserrettava se kehoni joka sopesta muualle, kauaksi, kauaksi pois.

  

Silja ei hoksaa sitä, hän näkee vain tätinsä hädän ja voimattomuuden. Hän ryntää tueksi ja kannattelee minua väkisin. Riuhdon.

Voi, anna minun purkaa tämä! huutaa sydämeni, mutta suu ei saa sanoja julki.

  

Vihdoin valahdan veljeni lapsen käsivarsille veltoksi painoksi. Tuska jää sisälle, lukitsee mykkyyteen.

Minun pieni Annini! Anni, joka sanoi lähtiessäni, että sinä olet ollut tähän asti kivoin ope, kun sinä et huuda! Anni, joka vielä naulakossa takkia päälleen vetäessään toivotti veljelleni paranemista… vaikeroi muistikuva sisälläni.

Henni laittaa ruokaa. Se tarttuu kurkkuun, en millään saa sitä alas, en, vaikka käsketään nielemään – pakko syödä, että jaksaa…

  

Hiukan toivuttuani soitan rehtorille saadakseni tarkempia tietoja ja hiljaisella äänellä tämä kertoo, miten koulun loputtua lapset olivat lähteneet kotimatkalle ja tien vierellä tovereihinsa päin kääntyneenä ollut Anni oli joutunut ohikiitävän rekan imuun…

  

Puhelun kestäessä sydämeni rupeaa tuntumaan täydeltä, ihan liian täydeltä. Kohta se ei sopisi enää rintakehääni.

  

Sitten yritän soittaa Annin äidille ilmaistakseni myötätuntoni ja välittämiseni, vaikka tuntuu, etten millään itse pysy kasassa. Äiti ei jaksa kuitenkaan tulla puhelimeen.

- On liian aikaista siihen, pahoittelee hänen puolisonsa ja ymmärrän. Herra Jeesus, miten hyvin ymmärrän sen!

  

Minun on mentävä luokkani tueksi! Miten heidän käy? En voi jättää heitä yksin… Tulen hautajaisten jälkeen takaisin, päätän ja kerron sen seuraavana aamuna veljelleni, hänelle, jota tänne olen saattamaan tullut. Viimeiselle matkalleen.

  

Viljami haparoi kädellään ääntäni kohti. Tartun siihen ja kysyn, epäröiden, mutta kysyn silti, mitä veli arvelee tulevaisuudestaan, mihin hän ajattelee olevansa nyt matkalla. Viljami miettii, sanoo sitten, että kai se jokin paikka on olemassa, taivas kenties.

- Muista vain mennä valoa kohti, kuiskaan. Enhän muuta voi sanoa toisten läsnä ollessa, sillä eiväthän ne tiedä, mitä minä olen oppinut tietämään. Eikä sellaisista asioista puhuminen ole tapana. - Soitellaan, sanon ja halaan vielä.

- Soitellaan, hymähtää Viljami. Molemmat tiedämme asian mahdottomuuden ja sydämeni kaivaa pyyhinliinoja lokeroistaan.

  

Äiti ja muut jäävät sinne, odottamaan. Lahden asemalta etsin kukkia, mitään oikein sopivaa ei pyhäiltana ole tarjolla, mutta jotain on pakko löytyä, sillä ennen aamukahdeksaa niitä ei kotona saisi mistään.

  

Kotiasemalle tulevat Tapsa ja Tapani vastaan yhdessä. Autossa annan vallan kyynelille, niillä on jo tutuksi tullut reittinsä. Sydämeen sattuu, jokaiseen soluuni sattuu. Tapania ahdistaa tuskani ja hän yrittää vakuuttaa, ettei asialle mitään voi eikä itkeminen kannattaisi. Hän on vihoissaan tuskalle, joka äitiä korventaa. Ymmärrän poikaani ja haluaisin säästää häntä, mutta en silti pysty hillitsemään suruani.

  

Aamulla ajan kouluun. Sen lähellä olevassa liikenneympyrässä, paikassa, jossa rekka oli ruhjonut päivälapsoseni, itku ryöstäytyy jälleen. Löydän paikan Tyrrilleni ja astun rakennukseen. Käytävässä on viereisten luokkien oppilaita, jotka vaimealla äänellä jutellen katselevat kulkuani. Kävelen heidän ohitseen luokkaani kyynelten sumentamin silmin, yritän kuumeisesti avata kukkapakettia, mutta en osaa. Kädet tärisevät eivätkä asetu yhteen kohtaan.

  Miten minä en muista, miten solmu aukaistaan? 

* Havahtuminen (jatkuu 2)

Rehtorin huoneesta lähti se joku ja Tuula huolehti minut sinne sohvalle.

- Tuula, hae äkkiä Anita! rehtori hätääntyi.

  

Suljin silmäni, päässä kieppui ja olin irtaantumaisillani pyörteen mukana kattoon. Rehtori tarttui puhelimen luuriin: - Nyt kyllä soitan ambulanssin!

- Älä, säikähdin.

  Minne se Tyrri joutuu, entä Tapani?

 - Soita Tapsalle, jospa taas kolmen päivän päästä olen kunnossa.

  

En halunnut sairaalaan enkä paareille. Ambulanssi herättäisi oppilaissa liian suurta huomiota ja repeilevät oletukset leviäisivät.

   

Anita tuli ja sanoi heti, että sairaalaan.

  Ei. Ei ambulanssia! Tapsa hakee. Jos nyt joudun sairaalaan, jään sinne enkä näe kotia enää milloinkaan…

Mikä Tapsan numero? Olin unohtanut sen. Aivoissa ei liikkunut yhtään mitään. Makasin vain silmät ummessa. Lopulta numero löytyi luettelosta, mieheni työpaikan sentään muistin.

   

Rehtori haki täpötäyden laukun luokasta, kun sitä hätäilin. Sitten Tapsa saapui vaikean ja vaivautuneen näköisenä. Hän tarttui minua toisesta ja Anita toisesta käsipuolesta. Yhdessä he taluttivat minut autoon. Oi, miten minua hävetti!

   

Kotona heittäydyin vuoteelle ja heräsin hetkeksi joskus iltapäivällä, kun Tapsa toi Tapanin kotiin. Poika oli järkyttynyt. Koulussa hän oli tiukannut, mihin äiti oli laitettu, koska sehän oli tullut hänen mukanaan aamulla. Mitä sille oli tehty?

   

En edes hymähtänyt ja nukahdin heti uudelleen. Käväistessäni taas houremaailman tällä puolen kuulin Tapsan valmistavan päivällistä ja kertovan samalla Pilville, mitä oli tapahtunut. En halunnut syödä, enhän tosin päässyt ylöskään. Tahdoin vain nukkua. Salaa toivoin, ettei tarvitsisi herätäkään…

   

Aamulla sama jähmeys päässä enkä edes yrittänyt pystyyn ja niin koko päivä kului unen tuoman unohduksen helmassa.

   

Kolmantena päivänä Tapsa vei minut lääkäriin, koska se kuului asiaan. Kotikäyntejä ei lääkäri tekisi, olipa potilas kuinka sairas tahansa. Mikäli ei pysy pystyssä, niin ryömiköön paikalle.

  

Kun taaskaan mitään ”oikeata” syytä ei löytynyt, työterveyslääkäri ilmoitti korvatulehduksesta, antoi kuurin ja kirjoitti sairaslomaa viikon loppuun.

  

Olo ei kummennut ja käännyin epätoivoissani yksityislääkärin puoleen.

  Pakkohan tähän jokin syy oli löytyä! Elämä ei jatku näin, sen on pakko sammua, muuta mahdollisuutta ei enää ole!

Lääkäri komensi pään ja kaularangan kuvauksiin ynnä lukuisiin verikokeisiin. Kalliiksihan se tuli, mutta arvelin voivani maksaa sen vain siitä helpotuksesta, että saisin tietää, mikä minua riivasi.

  

Riivaajaa ei kuitenkaan ollut näkyvissä. Ei löytynyt kerrassaan mitään vikaa. Koska alapaine huilasi toisella sadalla ja aiheutti huimausta, lääkäri määräsi vihdoinkin siihen lääkityksen ja jatkoi sairaslomaa.

   

Loppujen lopuksi sairastin kolme kuukautta ennen kuin olo oli sen verran kohentunut, että voin palata töihin. Ihana rehtori vielä suostui vähentämään tuntejakin paluun takaamiseksi. Ja se auttoi. Mitä nyt välillä iskivät nämä päätiukastityynyssä-päivät, mutta ne helpottivat sen kolmen päivän jälkeen siinä määrin, että entinen elämä pääsi jatkumaan suhteellisen normaalina. Siis yhtä toivottomana ja näköalattomana kuin ennenkin...

Mieleni ajelehtii näissä muistoissa ja ohjaajan hajanaisia lauseita kantautuu silloin tällöin ajatusteni lomaan…

  Luonne saadaan perimän mukana, persoona taas kehittyy syntymän jälkeen.

Kurssinvetäjä vertaa luonnetta maljakkoon ja persoonaa siihen, mitä maljakkoon laitetaan. Luonnetta, kuten maljakon muotoakaan ei voi muuttaa, mutta persoonaan voidaan vaikuttaa kasvatuksella…

  Psykoterapia on ahdistuksen alkusyyn esiin kaivamista ja potilaan ohjaamista kestämään totuus…  Esim. jo Hippokrates käytti unta hyväkseen sairauden määrittämisessä. Hän määräsi hikoilu-, oksetus- ja ulostuslääkettä, jos potilas näki vääristyneitä unia, joissa asiat olivat sekaisin, nurinpäin… Uni toimii tavallaan iskunvaimentajanakin eli se terapoi ennalta, parantaa. Sillä on myös tiedon hyöty. Esim. Edison näki keksintönsä usein unessa, samaa tietä tuli ilmi bensiinin ja atomin kaava,  Schubert kuuli musiikkia nukkuessaan ja merkitsi aamulla nuotit paperille. Wagner teki unensa pohjalta neljä sinfoniaa…

Kurssittaja tähdentää vielä, että unessa on aina kullekin yksilöity avain, joka auttaa käsittämään näetyn merkityksiä, yleistunnelma on tärkeä ja erittäin herkän ihmisen uneen voi tulla jonkun toisenkin uni… Unen selityksessä on otettava huomioon, onko kysymyksessä mahdollisesti päivän tapahtumien jäänteitä vai vaikuttavatko siihen psykologiset tekijät, esim. onko parisuhde kunnossa…

   

Sitten hän rupeaa selostamaan laajalti unessa nähtyjen esineiden, eläinten ja ihmisten arkkityyppejä ja pakotan itseni keskittymään ja tekemään muistiinpanoja.

   

Arkkityypit tuntuvat heprealta ja aloitan varmuuden vuoksi unieni muistiin kirjoittamisen ja niiden merkitysten säännöllisen pohtimisen. 

* Havahtuminen (jatkuu)

Uni on vaivannut kaikki nämä vuodet ja kun tulee mahdollisuus osallistua unikursseille, ilmoittaudun sille suoraa päätä.

  

Alussa kurssinpitäjä selostaa laajasti unien historiaa, psykologisoi ja piirrättää paperille määrättyihin paikkoihin kuvia. Jaan oman paperini osiin ohjeiden mukaisesti. Piirrän taivaan ja järven, vasemmalle sivustalle pystyaidan ja grillikatoksen sekä maahan oravan. Paperin alaosaan sijoitan veneen ja ruusupensaan. Oikealla ylhäällä lentelee lintuja, järven rantaan nousee hatarakattoinen ja -seinäinen talo sekä sen vierustalle mansikkamaa.

   

Joku hermostuu: - Eikö meidän pitänyt unia tutkia eikä mitään piirroksia värkätä?

   

Vetäjä rauhoittelee: - Ihan kohta kaikki selviää, ei huolta.

   

Hän katselee piirustustani ja kertoo, mitä näkee siinä. Että elämänpiirini tulisi muuttumaan parempaan suuntaan, että minulla on yliluonnollisia kykyjä ja että näen enneunia. Lisäksi minulla on omaisuuden hankintavaisto eli osaan vedellä oikeista naruista...? Läheisiä omaisia on jo henkimaailmassa ja raskauksia on ollut kolme.

- Näin, hän kertoo, - näin voi uniakin selittää, kun oppii itselleen tärkeiden tiettyjen symbolien merkitykset. Samat merkitykset eivät toimi kaikilla, jokaisella ovat omansa.

  

Kuuntelen ällistyksissäni. Raskauksissa ohjaaja kaiketikin erehtyy, neljähän niitä on, ehkä se neljäs porras vain on niin huomaamaton…, mutta kaikki muu sen sijaan taitaa sattua aika lähelle. Nuo enneunet sun muut painan itsestään selvinä asioina taustalle, mutta se, kuinka pitkän ajan päästä se elämänpiiri tulisi kohenemaan, kiinnostaa eniten. Kuinka kauan vielä rätköttäisin sängyssä ne vakituisiksi tulleet kolme päivää, jonka jälkeen pystyin taas palaamaan töihin, turtana, mutta kuitenkin siitä taas joksikin ajaksi pikkuhiljaa elpyvänä?

  

Miten niitä päiviä häpeänkään, vaikka en niille mitään mahdakaan! Ne tulevat aina yllättäen, alkavat otsan pakotuksella ja jatkuvat pumpulikävelyllä. Lääkärit eivät löydä mitään elimellistä syytä ja saan vaikutelman, että korvieni väliä seilaavat tyhjät tuulet...

   

Oirehtiminen oli alkanut vähitellen. Päätä pakotti yhtenään ja väsytti suunnattomasti. En jaksanut kunnolla enää äidittää omia lapsiani ja tein kotona vain kaikkein välttämättömimmän – hoidin kaupassa käynnit, ruoan, opitut siivoukset - muuhun eivät voimat riittäneet. 

   

Isompi lapseni tuli koulusta, sulki huoneensa oven ja minä jäin loukkaantuneena jatkamaan jo koulussa alkanutta ottelua nuoremman kanssa. Lopen uupuneena en tiennyt suuntaa, en löytänyt ohjenuoraa – oli vain selviydyttävä päivään seuraavaan. Kukaan ei puuttunut asiaan. Minähän olin kouluni sitä varten käynyt, kasvattajaksi!

   

Öisin velloivat mielessä pahanmielen tuntemukset; talloinhan väkisinkin omat, hartaasti odotetut ja toivotut lapseni huolten ja elämän vaatimusten jalkoihin! Miksi en saanut jäädä kotiin huolehtimaan omistani?

  Oi, Herra, miksi?

Sydän rupesi täyttymään ahdistuksen ahnailla ja jatkuvasti lisätilaa kourivilla nyrkeillä. Eräänä päivänä se kirmaisi rytmittömään laukkaan, ei suostunut pysymään paikoillaan, hyppi ja pomppi vain epäsäännöllisesti ja pyrki kurkkuun. Rehtori lähetti minut oitis päivystykseen rynnättyäni kansliaan kesken tunnin, mutta terveyskeskukseen päästyäni rytmi oli jo normalisoitunut ja palasin töihin ihmetellen ohimennen outoa savua, joka otsassa leijaili. Enhän polttanut tupakkaakaan, joten mistä ihmeestä sinne savua olisi päässyt?

   

Sitten yhtenä arkiaamuna en herättyäni kyennytkään kunnolla pitämään silmiäni auki ja ylös nouseminenkin tuntui äärettömän raskaalta ja vaivalloiselta. Silmiäni siristellen rupesin kuitenkin haalimaan normaaliin tapaan vaatteita päälleni. Päätä pakotti ja savu kiemurteli otsaluun takana. Näytti selvältä, etten jaksaisi töissä, mutta ilman kunnollista syytä en voinut jäädä poiskaan, sillä enhän herra nähköön tiennyt, mikä oli vaivana. Ja kun kerran kävelemään pystyin. Ja puhumaan. Eikä kuumettakaan ollut. Jospa se jatko selviäisi perillä.

   

Tyrri, minun pieni punainen autonkopperoni vei minut melkein itsenäisesti, vanhasta muistista, työpaikan parkkipaikalle Tapani takapenkillään. Kävelin luokkaani ja istahdin muistelemaan, mitä tänään olikaan määrä tehdä. Näköä hämärsi, pää painui pöytää kohti. Kun se saavutti sen pinnan, rupesin kirjoittamaan kouluavustajalle ohjeita, sillä vihdoinkin käsitin, että kohta olisi mentävä viemään rehtorille sanaa. Lopulta luovutin – enhän enää tiennyt, mitä piti tehdä enkä välittänyt sillä hetkellä tietääkään; nyt se olisi toisten huoli. Minun teki vain mieli panna pitkäkseni siihen lattialle.

   

Pakkasin robotin elkein kaapista laukkuun tavaroitani, joita sinne oli vuosien mittaan kertynyt. Ehkä tein nyt kuolemaa ja ne olisi saatava pois toisten jaloista. Laukku pullisteli, laitoin sen hyllylle ja lähdin kansliaan. Jalat eivät ylettyneet ihan lattiaan asti, vaikka kuinka yritin. Pumpuli velloi niiden alla ja tukea oli otettava sekä seinistä että portaiden kaiteista. Horjutti. 

  

Rehtorin luona oli joku ja uiskentelin kanslistin luokse. Selitin, etten nyt jostain syystä millään pysynyt pystyssä. Tuula tormasi luokseni, tarttui kiinni ja vaati menemään pitkäkseni.

  Mitähän se ajatteli, olinhan niin älyttömän näköinenkin… Voi Herra Jumala!