Seuraava aamu on lauantai, mutta koulupäivä silti. Oli sovittu, että vanhemmat tulisivat viettämään yhdessä päivää lastensa kanssa enkä saa päähäni sitä, että olisin voinut vain soittaa koululle ja kertoa tapahtunut eikä minun olisi tarvinnut mennä sinne. Velvollisuuteni on mennä kuitenkin, on kuin olisin pettänyt sekä lapset että vanhemmat, ellen niin olisi tehnyt. Velvollisuudet ovat aina menneet kaiken muun edelle.
Kun on pakko. Niin kauan kuin pystyy.
Aamulla sitten automaattisesti puen ylleni normaalit kouluvaatteet, ei minun mieleeni edes pälkähdä, että jotain mustaa pitäisi laittaa.
Aamuhetken yhteydessä kerron luokalleni ja vanhemmille tapahtuneen ääni säröillen ja halkeillen. Minun on pakkokin, enhän muuten pysty hapuilevaa käytöstäni selittämään. Eräs isä tuumii, että opettaja on vahva, kun pystyy olemaan töissä tällaisella hetkellä. Se havahduttaa vihdoin minutkin huomaamaan, etten minä mikään vahva ole, päinvastoin olen niin sekaisin, etten ollut älynnyt jäädä kotiin. Kesken kaiken on hyökättävä käytävään käsiä vääntelemään. Rinnasta pakahduttaa, kaulan ympärillä oleva side tiukentaa otettaan ja kurkkuun tuikkii tuskallisesti. Vihdoinkin käsitän, etten voi jäädä.
Kompuroin rehtorin luokse ja kuraattori luvataan lapsille ja vanhemmille mukaan, minä pääsen kotiin. Luokkaan palatessani kiikuttaa eräs äiti kukkakimppua heiltä kaikilta ja halaa. Voi, miten heitä rakastankaan! Mitään muuta en enää osaakaan, minä vain rakastan…
Maanantaiaamu. On hankala nousta. Päässä on jälleen savua ja puhe kangertaa. Laahustan keittiöön. - Ei minusta ole töihin. En pysty, ilmoitan epäuskoisena tuijottavalle miehelleni ja palaan vuoteeseeni.
Miten kukaan enää voi jatkaa normaalia elämää?
Kahdeksalta joudun vielä nousemaan Tuulalle soittaakseni ja horjun sitten takaisin makuuhuoneeseen. Lätsähdän pitkäkseni tyhjiin puhalletun ilmapallon tavoin.
Tuleeko koko loppuelämä nyt olemaan tällaista?
Päivällä Tapsa laittaa lautaselle ruokaa. Nousen vapisten. Nojaten ensin seiniin ja sitten sohvaan luihailen pöydän ääreen. Sydän hakkaa, tuen toisella kädelläni toista ja lusikoin hiukan keittoa suuhuni. Toki minä sen käsitän, että syödä pitää, yrittää ainakin. Tärisen ja hikoilen, lusikka on raskas ja ruokaa läikkyy. Ja sitten vuoteeseen taas.
Kolmantena päivänä on pakko mennä lääkäriin. Saan ajan työterveyslääkärille. Tietäessäni, etten suinkaan yksin sinne pääsisi, pyydän Tapsaa viemään. Hän jättää minut terveyskeskuksen pihalle, vaikka olisin kipeästi tarvinnut liikkumiseeni apua, mutta enhän voi pyytää häntä viemään sisälle asti, koska hänellä on kiire töihin, lisäksi häntä varmaankin hävettää, kun vaimo on tuon näköinen…
Jalat tutisevat höttönä, kun pumpulimatto kuljettaa minut ilmoittautumisluukulle. Sitten palaan istumaan, nojaan tuolin selkänojaan ja suljen silmäni. En jaksa pitää niitä auki. Mitä katsottavaa siellä olisikaan?
Nimeni mainitaan. Nousen hitaasti, hitaasti… Pumpulin lisäksi tulee vaihteleva paine sivuilta, niin etten meinaa seisaallani pysyä.
Ihmiset luulevat varmasti, että olen humalassa, välähtää mielessäni. Odota, lääkäri, olen tulossa! haluan huutaa, sillä matka taittuu niin tahmeasti, että lääkäri voi luulla, ettei minua olekaan…
Pääsen kuin pääsenkin lääkärin huoneeseen. Istuudun. Lääkäri kysyy jotakin. Kysyy uudelleen.
Siis mikä toi minut tänne? Mikäkö?
- En tiedä, en vain pysy pystyssä. Väsyttää… Otsassa on savua... Luokastani jäi tyttö rekan alle… Kun hänen hautajaisensa olivat perjantaina, minun veljeni kuoli seuraavana yönä. Sanat tulevat kankeina, pysähdellen. Ne jäävät kaikumaan ilmaan, on kuin vasta nyt itsekin kuulisin ne.
Itku, pohjaton, hiljainen itku alkaa jälleen. En mahda sille mitään, kyyneleet täyttävät posket, leuan, kaulan.
Lääkäri ojentaa nenäliinan, on kanssaihminen, antaa rauhassa nyyhkyttää. Sitten hän sanoo kirjoittavansa sairaslomaa pari viikkoa, veljen hautajaisiin asti ainakin. Aikoo laittaa lähetteen psykiatrille.
Hulluko minä olenkin? huomaan ajattelevani. Niinpä kai, eiväthän ne normaalit aikuiset tällä tavalla käyttäydy.
Keinuttelen terveyskeskuksen tuulikaappiin. Kolikkopuhelimen vieressä ei ole istuinta, vapisen ja horjun. Toisella kädellä pitää puristaa puhelimen suojakuvun reunasta, että pysyn pystyssä. Hiki kaatuu päältäni, kun etsin seisaallani kolikoita ja Tapsan työnumeroa. Sitten valahdan oven luona olevalle tuolille odottamaan.
Kun Tapsa tulee, hän jää taas autoon, ei hoksaa hakea. Saan jälleen velloutua pihan poikki yksin ja hän vie minut kotiin. Nukkumaan.
Pari viikkoa menee vuoteessa pääosin unessa, veljen hautajaisiin voimia kerätessä. Hatarin huomioin ympäröivästä maailmasta lähden mukaan, no pakkokin on. Saan jostain jopa voimia tiristää itsestäni runon muille lohdutukseksi. Haluan kertoa, ettei Viljami minnekään kauaksi ole mennyt, ettei kaikki tähän lopu... Se tuntuu niin tärkeältä, että se on saatava sanotuksi.
No, oikeastaan se runo on pyörinyt taustalla kaiken aikaa, joten kun ryhdyn sumuisin aivoin viimeistelemään sitä, kun velvollisuus pusertaa, pulpahtaa loppu pinnistelemättä paperille, kuin jonkun sanelemana. Hautajaispäivänä pääni vielä kantaa niinkin paljon, että pakotan itseni lukemaan sen muistotilaisuudessa, vaikka jännittää ja pelottaa, pysynkö seisaallani. Myöhemmin tulee epäilys, olisinkohan moiseen edes ryhtynyt, jos olisin ollut ihan terve…
Kotiin tultuani valmistaudun menemään kouluun. Totta kai, sairaslomahan loppuu, virallinen lupa lekotella päättyy. Maanantaiaamun koittaessa savu on kuitenkin päässä jälleen sankkana, jalat eivät ota päälleen ja ymmärrän jaksaneeni kuluneet hetket vain siksi, kun oli pitänyt ponnistella kasassa pysyäkseni. Käyttää tämän elämän viimeiset voimat siihen. Nyt se pakko on poistunut ja voin viimein hellittää. Lopullisestiko?
Vajoan takaisin hikiseen, tuskantäyteiseen horrokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti