- Syötkö sinä joitain kumman tabletteja, kun olet tuon näköinen eikä viinakaan haise? Tapsan ääni on huolestunut ja matala, ettei poika kuule. Pilvi on onneksi jo Tampereella opiskelemassa.
Juuri ja juuri jaksan raottaa silmäluomiani. Häh? Voimanrippeeni keräten käännyn selälleni.
Eikö se näe, miten heikko olen? Luuleeko se, että olisin päässyt jostakin etsimään ja hakemaan mitään tabletteja? Ja mitä ihmettä minä niillä? Ikään kuin vielä kurjempaa olotilaa haikailisin!
Olen niin tyrmistynyt, etten yritäkään sanoa mitään, koetan vain luoda katseen, joka kertoo kaiken. Se ei kuitenkaan onnistu ja voimattomana luovutan. Olkoon. Onhan tämä kaikki niin käsittämätöntä minulle itsellenikin, että sen täytyy olla Tapsalle vielä mahdottomampaa. Eihän hän tiedä, että tällaiseksi voi tulla ilman näkyvää syytä. Hänen mielestään ainoastaan fyysinen vaiva on ymmärrettävää, henki on oman itsen päätäntävallan alainen…
Vessahätä. Ponnistelen pystyyn, seiniä pitkin hiivin vessaan. Tulen vilkaisseeni vahingossa peiliin. Sieltä katsoo tuntematon, ilmeetön nainen. Sen tukka sojottaa kaiken maailman säheröillä ja piirteet roikkuvat.
En se minä ole! Enhän voi olla?
Valun pöntölle.
En jaksakaan takaisin… Miten nyt pääsen pois? On kysyttävä apua. Uskallanko? On pakko!
Puhumatta, syrjäkarein Tapsa vie minut sänkyyn, johon käperryn sikiöasentoon.
Ota, Herra, minut pois! Toisten riesana täällä vain roikun. Kukaan ei tarvitse minua. Tällaista ei kenenkään ole hyvä eikä ainakaan pakko katsoa. En halua elää! Auta! Enkelini, ainoa mahdollisuuteni, auta! sieluni huutaa.
Samassa valtava energia-aalto sieppaa minut syliinsä. Jostain helisee huilumainen ääni ja pääsen rääkkääntyneine sieluineni siniselle saarelle jälleen. Vaivun rauhaisaan uneen.
Psykiatriaika.
- Vietkö minut? Luottamus lähimmäiseen on luja.
Ei se minua ilman apua jätä.
- Pakkohan minun on. Jos et kerran itse pysty ajamaan...
Syrjäkareilua, epäilystä, epävarmuuttako?
- Toiset ovat vaarassa, jos yritänkään… en tosin taitaisi saada edes avainta käännetyksi.
En todellakaan tarkoita sitä vitsailuksi. Sellainen elämänriemu on silkka mahdottomuus, mutta jotenkinhan on selitettävä, miksi minusta ei auton rattiin ole, niin kovasti kuin haluaisinkin tehdä velvollisuuteni. Naamakaan kun ei kerro mitään, se pysyy samassa ilmeettömässä valussa kuin jo ikuisuuksia on ollut. Mikään muukaan ei toimi.
Kauhistuttaa ajatuskin joutua paareilla siirreltäväksi. Mitä ne naapuritkin sanoisivat? Häpeäksihän olisin koko perheelle…
Tapsa heittää minut taas terveyskeskuksen pihalle. Hyytelökävelyä jälleen.
Missä se paikka on?
Odotussali on täynnä ihmisiä, laboratorioon ja röntgeniin odottamassa. Katsovat, kun aladobi laahustaa ohi. Se löytää oikean käytävän, mielenterveyskäytävän. Istuu, vaikka pitäisi päästä pitkäkseen, mutta eihän täällä voi nukkua. Siispä nojaan seinään, suljen sieluni peilit.
Ovi aukeaa ja kuulen kutsun. Kestää hetken, ennen kuin saan tonnin painoiset luomet kammetuiksi silmieni päältä ja epävarmoille makaronijaloilleni noustuksi. Lääkäri kättelee. Pyytää istumaan. Kysyy jotakin, mitä korvani eivät heti päästä ihan aivoihin asti. Minun on ensin tunnettava tuolin turva takanani.
- Miten voit? lääkäri kysyy uudelleen.
- Eikö se näy? En jaksa olla töissä, en kotona, en missään... Voisinko päästä sairaalaan? Tai voisiko minut vain piilottaa jonnekin, missä saisin olla yksin, rauhassa, liikahtamatta, puhumatta… ajattelematta?
Lääkärin mielestä kyseessä ei kuitenkaan liene vaarallinen tila, koska ei vastaa pyyntööni, vaikka pakkohan hänen on huomata, miten voimaton olen; enhän millään jaksaisi edes istua, hyvä kun hengitykseni toimii, tosin sekin melkein keuhkonjatkeilla vain.
Psykiatrin hiljaisiin kysymyksiin vastaillessani tulen kertoneeksi elämästäni. Hitaasti, voimani sanojen ymmärrettävään muotoon ponnistaen. Kerron työstä, kotielämästä… Mökistä, pakopaikasta, jonne en enää pääse, koska en pysy pystyssä ja kun otsan täyttää jokin ihme savu.
Vuosien loppumattomat kiireet, vastuut, huolet sekä omista lapsista että pikkuoppilaista, riittämättömyyden tunteet, huonoudet, jo vuosikausia jatkuneet useita päiviä kestäneet totaaliset uupumiskohtaukset ja nyt viimeksi nämä samanaikaisesti päälle romahtaneet kuolemantapaukset, kaikki ne kaadan vähitellen, lähes liikkumattomin huulin psykiatrin niskaan. Tämä kuuntelee, tarkentaa jotain välillä, on myötätuntoinen.
- Oletko masentunut? kysyy.
- En tiedä, en kai…
Herätys!
Jossakin kolahtaa...
- No kai vähän sitäkin, myönnän sitten. - Tai en ole tullut ajatelleeksi... en minä välitä… Ei kiinnosta, ei minua kiinnosta mikään. Painan luomeni kiinni, ne eivät millään pysy ylhäällä.
- Eläkkeelle ei pääse pelkän masennuksen takia, lääkäri huomauttaa.
- Kuka tässä eläkkeelle on menossa? Mielessäni liikahtaa etäinen kummastus. - Minähän rakastan tätä työtä… Lapsesta asti olen siitä haaveillut… Rakastan oppilaitani ja työtovereitani! Meillä on hyvä työyhteisö… Ikinä en ole riidellyt heidän kanssaan, ei ole tarvinnut… Haluan päästä sinne takaisin, kunhan keksittäisiin keino, miten pysyisin pystyssä… ja saataisiin tuo savu ja paino otsasta pois!
Sairaslomaa lisää. Viikon päästä seuraava aika vai oliko se jo tällä viikolla? Hitailen ulko-ovelle. Soitan miehelleni. Hän hakee ja vie kotiin. Nukun.
Puhelimen kilinä herättää ja raahustan välikköön. Askel askeleelta, seiniin nojaillen. Hälytysääni kiirii pääni sisällä ja koetan kiirehtiä. Parhaani mukaan.
Koulun kanslisti soittaa. Pääni painaa liian paljon, joten makaan matolla ja kuuntelen luurista soljuvaa virkeätä ääntä. Yritän vastata, mutta leuat tuntuvat jäykiltä. En kykene muotoilemaan sanojani juohevasti. Kieli on muuttunut paksuksi ja se kääntyy suussa vaivalloisesti. Mongerran. Yritän ääntää huolellisesti, mutta silti sanat tulevat puuromaisina, jähmeinä. Järkikään ei juokse. Koetan esittää ihmistä, mutta jälleen tahmeus antaa varmaankin toisessa päässä olevalle vaikutelman tönkköhumalaisesta naisesta. Puhelun loputtua luhistun, käperryn kokoon. Palelee. Siksikö tärisen? Minun täytyy olla kuolemansairas!
Tapsa tarkistaa kaappia ruokaa valmistaessaan. Päivittelee. Miksi täällä pidetään näin vanhoja ryynejä? Jokainen moite viiltää haavan kivusta arkaan mieleeni, osuu suoraan vereslihaan.
Kuinka olisin kiinnostunut ruokakaapista, kun en ole kiinnostunut koko elämästä?
Kun olisi edes jonkinlainen halu nousta ja laahustaa keittiöön, mutta kun en jaksa halutakaan! Vartalon paino liimaa kiinni lakanaan. Vihdoinkin saan vajota. Onneksi ei ole enää pikkulapsia vieressä vaatimassa, huolenpitoa kinuamassa, sillä nyt hekin jäisivät hoitamatta, hekin joutuisivat kärsimään äitinsä väsymyksestä elämään. Olemattomaan elämään, jolla ei ole merkitystä kenellekään.
Sydämen lyönti hidastelee, väliin se paukauttaa nopeasti peräperää, väliin se pitää taukoa, venyttää kuin miettien, onko enää tarvetta jatkaa, lyö sitten armosta kumminkin. Pum pumpumpum pupum… tauko, pitkään taukoa… pum taas… Se on väsynyt sekin, karrelle palanut, pettynyt, loputtomasti pettynyt. Vajonnut toivottomuuden hukuttavaan imuun. Helppo olisi antaa sen nielaista lopullisesti…
Kukaties vielä monet vuodet palaan tähän takaisin? Kannattaako siis pinnistellä, takertua verisin sormenpäin kiinni reunoihin? Mitä iloa tällaisesta elämästä on kenellekään? Oppimisen vuoksiko, siksikö, että tämänkin läksyn sinnikkäästi opettelisin tällä kertaa loppuun asti? Kestäisin nöyryytykset, ivan, käskyttämisen, mitätöinnin? Pääsenkö seuraavassa elämänkierrossani vähemmällä, jos katson tämän loppuun? Pääsenkö?