Siinä se oli - minun ihana, ikävöity lapseni! Kaarimaljassa, verisenä möykkynä, tulonsa peruneena.
On iltayö. Yökkö silittää hiuksiani ja puhelee lempeällä äänellä, koettaa lohduttaa. Se ei estä kyyneleitä valumasta. Niiden vana virtaa poskieni yli, loputtomasti, lohduttomasti.
Mitä tein, ettet halunnut syntyä syliini? Tulla hellittäväkseni? Niin olin riemuiten sinua odottanut! Ja nyt olet siinä…
Viereisellä vuoteella nukkuu nuori tyttö, jolle on tehty abortti. Olin kuullut, miten hän edellisenä päivänä vannoi: - En ikinä tee lapsia! Poikakaverin kanssa olivat vierekkäin vuoteella intohimoisesti suudelleet, kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin eivät juuri olisi estäneet uuden sielun pääsyä maailmaan…
Herra, miten näin voi käydä? Miten annoit näin tapahtua? Kuinka sinä saatoit?
Kotona heittäydyn sotkuisen työsuhdehuoneen vuoteelle. Katkera syytös karkaa huuliltani: - Et ole yhtään siivonnut edes! Jos olisin tullut lapsen kanssa tähän, olisin lähtenyt takaisin.
Niin varmaankin, uskoo ken haluaa…
- Etpä sinä tullut! Hän ei ymmärrä ja toteamus viiltää sydänhaavan. Käperryn tyhjän sylini ympärille…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti