Vielä on haettava loput tavarat autosta ja niin palailen Tyrrin luo hiljoksiin, jälkiäni seuraillen. Ahdan viimeisetkin reissuun varaamani tarvikkeet pulkkaan samalla ihmetellen, mihin oikein niin paljon tarvitsenkaan ja lähden paluumatkalle.
Pääsen ihan onnellisesti rinteen yläosaan saakka, mistä mökin punainen hirsiseinä jo pilkottaakin, kun takanani tähän asti kiltisti seurannut ahkio poikkeaakin kevyempänä hangen päälle ja aloittaa nopean kilpajuoksun. Minkä juoksun? Enhän minä pääse latua pitkin juuri sen nopeammin kuin aiemminkaan!
Estääkseni pulkkaa törmäämästä puihin joudun nykäisemään sitä narusta, jolloin se pysähtyy ja kiepsahtaa hetkessä nurin. En sano mitään. Mitäpä se hyvejäisi? Kiihdyttäisi vain enempään raivoon. Kerään tavarat uudelleen, pulkka toistaa kohta saman tempun ja kippaa tällä kertaa sisältönsä aitan nurkalle. No johan nyt on p… En löydä kunnon raakaa sanaa, joten nielaisen ne muutkin ulos pyrkivät, ryöhällän ja kokoilen taas tavarat. Uupuneena väännän ne sisälle, kontaten.
Mutta vielähän niitä lisäpuitakin tarvitaan. Siispä hiukkasen itseäni palauteltuani suksin liiteriin pulkka perässäni, keinottelen hangenreunalta alas oven luo ja koetan tempoilla oviaukkoa suuremmaksi. Saan sen kuitenkin vain raolleen ja pujottaudun siitä sisälle, ladon valloittamastani raosta puita pulkallisen ja pujottelen takaisin. Sieppaan vielä lähtiessäni oven vierestä lapion mukaani. Koetan laajentaa sillä oven edustaa, mutta lumi on jäätynyt siihen, voimieni ulottumattomiin.
Jostain syystä liiteri vaikenee, vaikka kuinka täytän raskaimmat temppuilut elämöinnilläni. Onkohan se loukkaantunut siitä, kun syksyllä jäi pino halkoja ulkopuolelle, seinän viereen, vaikka sisälläkin olisi jo tilaa ollut ja ne olisivat kuivuneet siellä paremmin? No, möksötystä löytyy kaikkialta ja kyllä se tämäkin vielä iloksi muuttuu!
Kun puut ovat rappusten edessä, hiihdän lapion kanssa käymälään. Senkään ovi ei änähdäkään, joten joudun pudottautumaan suksilta, hupsahdan lumeen mahaa myöten ja pääsen ensimmäiseksi lapioimaan itseäni irti hangesta. Sen tehtyäni onnistun väljentämään oven edustaa sen verran, että luikerran sisään. Hiki valuu selkää pitkin ja puuskutan väsymyksestä.
Koeta kestää, pikkuinen, narahtaa lämpöistuin lohtuisesti, kun viivähdän siinä tuokion. Taputan sitä. Älä huoli, tämä on tehty ennenkin eikä loppua näy, vastaan. Tämä rakkaus vaatii aina yhtä paljon, mikä ei kuitenkaan vähennä tunnetta pisaraakaan. Rakkauden eteen on jaksettava tehdä töitä, you know, virnistän.
Verkalleen, suksi kerrallaan huppuroin mökkiin takaisin. Istahdan hetkeksi, haukkaan jotain pientä kurnivan mahani rauhoittamiseksi ja hörppään viiniä.
Kun hengitys tasaantuu, petaan vuoteen nukkunurkkaan, istahdan takkatulen lämpöön ja tartun kirjaan. Pian en kumminkaan näe enää lukea, joten siirryn katselemaan hämärtyvään pihapiiriin. Lumen pinta on koskematon, vain omat tuppurointini jäljet erottuvat. Aitan nurkasta lähtevät jäniksen jättämät hyppyloikat. Tuulen kantamia risuja viruu hangella. Mitään muuta ei näy.
Kun takka hiipuu, lämpöasteita on jo parisenkymmentä. Koska ulkona tuntuu kuitenkin pakkanen kiristyvän ja tiedän mökkini hataruuden, puen päälleni toppahaalarit, suljen pellin ja kaivaudun täkkien alle.
Nukun heräilemättä ihanan hiljaisuuden rikkumattomassa rauhassa.
Aamulla silmiä raottaessani huomaan, että on vielä hämärää. Kun uni kaikkoaa, vilkaisen sisälämpömittaria. Se näyttää tasan nolla astetta. Ulkona taitaa ollakin kunnon pakkanen. Nyt takkaan tuli ja heti!
Käperryn sängyn lämpöön kuuntelemaan liekkien rätinää. Koetahan kulta vielä nukkua, kuulen tuudittavan hyminän ja arvaan, että mökin jähmeys on väistymässä.
Nukahdan hiljaiseen huminaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti