Palatessani sairaalasta Tapsan kotona hoidossa ollutta Pilviä hakemaan, polvistun lattialle, syleilen lastani ja itken menetystäni, itken...
Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei lohduta. Asia ohitetaan; ehkä se ei sovi suuhun, kuuluu puhumattomiin aiheisiin tai kenties oikeita sanoja ei vain löydy... Eikähän entisvanhaan ole kuulunut tapoihinkaan puhua tuollaisista asioista ääneen, joten mitenpä nytkään osattaisiin... Hiukan häveten vetäydyn olohuoneen sohvalle. Alavatsa on arka ja turvonnut. En uskalla nostaa lastani vaan vedän hänet kainalooni. On yritettävä jatkaa näin. On jaksettava.
Vuodet vierivät. Muutan perheineni toiseen kaupunkiin, lähemmäksi mökkiä ja lapsuudenkotia.
Vasta kolmen vuoden kuluttua on Tapanin vuoro tulla ja se tuo ilon pilkahduksen muuten tasaiseen arjen harmauteen. Nyt meillä on kaksi lasta. Kauan heitä odotin, kauan kaipasin. Sydämessäni kannan kuitenkin aina neljää lasta, kaksi heistä oli vain kesken kaiken perunut tulonsa.
Kauhistuivatkohan he elämää, jonka mukanani saisivat?
Tapani ei ehdi täyttää vuottakaan, kun puhelimen välittämä sanoma tavoittaa epäuskoisena kuuntelevat korvani. Isä on saanut aivo- ja sydäninfarktin eikä mitään ole tehtävissä. Lähtö olisi odotettavissa milloin tahansa, laskenta on jo alkanut.
Vanhempani ovat olleet kotimiehinä Henrikin kotona Anja-siskon miehineen ulkomailla lomaillessa. Isä oli maistanut pikkuleipää ja tuuminut leikkisästi: - Tämähän se lihottaa. Ja mennyt pannuhuoneeseen. Kun häntä ei kuulunut takaisin, oli äiti poikennut katsomaan. Isä oli maannut pitkällään pannuhuoneen lattialla. - Et kai sinä nyt siihen nukkumaan rupea? äiti oli huolestunut. Toinen oli äännähtänyt vain: - Ei.
Ambulanssi. Isän suusta vain EI.
Lasken kuulokkeen ja huuliltani purkautuu epätoivo. Pilvi juoksee huoneestaan eteiseen ihmeissään ja minun on tukahdutettava huuto, joka kurkussa kurisee. Painan hetkeksi kasvoni takkirivistön suojiin, piilotan tuskani väliaikaisesti sinne, sitten kokoan itseni ja nostan tyttären syliini.
- Ukki on sairastunut, soperran.
Tyttö silittelee hiuksiani. - Kyllä se paranee, hän lohduttaa.
- Toivotaan niin, kuiskaan lasta syliini pusertaen. Nyt Tapani ei koskaan pääse tutustumaan toiseen ukkiinsa, takoo mielessäni hätäisesti. Muistan, miten isän silmissä olivat kiehnänneet liikutuksen vedet hänen saadessaan pojan ensimmäisen kerran syliinsä...
Seuraava aamu tuo viestin, että isän sydän on sammunut lopullisesti. Tiedon soittanut veli lohduttaa, mutta parantavia sanoja ei hänelläkään ole. Istutan Pilvin polvelleni ja kerron ukin siirtyneen pois tästä maailmasta.
Pilvi kysyy, onko ukista tullut nyt enkeli. En osaa siihen muuta vastausta antaa kuin että tavallaan on, että ukki katselisi meitä taivaasta ja opastaisi meitä. Siihen lapsi tyytyy ja päästän hänet leikkimään.
Äiti on nyt yksin. Onneksi Viljami, Anja, Hilla ja Taimi perheineen asuvat kaikki siellä lähellä, joten aivan ypöyksin hän ei sentään jäänyt.
Loma loppuu, arki hyökkää säälimättömine kiireineen ja hätineen, välituntiselkkauksineen ja loppumattomine huolineen muun muassa siitä, etteivät oppilaat jäisi valvontaa vaille hetkeksikään. Sakset pitää piilottaa lukkojen taakse ja mielellään olisin piilottanut kaikki muutkin luokan terävät esineet. Minunhan se syy olisi, jos jotain sattuisi enkä olisi paikalla.
Kaikkeen en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Tilanteet vievät suliin mahdottomuuksiinkin; jos kouluavustaja tuo toisen liikuntaryhmän uimahallille ja saattaa omat oppilaani koululle, kun en itse ennätä viedä enkä hakea yhden välitunnin aikana (koska edellisiä pitää ensin valvoa sauna- ja peseytymistiloissa, sitten niitä tulevia...), olisi matkalla mahdollisesti sattunut onnettomuus sälytetty kuitenkin minun harteilleni. Minun tulisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa! Se jyystää ja jäystää tuntoani, hätäännyttää. Miten näin päättömiä sääntöjä kukaan pystyy noudattamaan?
Kuinka voisin pitää kaikki lapseni turvassa? Miksi tuollaisia mahdottomuuksia annetaan? Ja tätä työtä kadehditaan! huokailen itsekseni yön synkkinä hetkinä.
Eräänä aamuna hyökkään hätäännyksissäni lähimmän työtoverini luokkaan, jossa on kaksoistunti menossa. Huomaan sen vasta oven avattuani ja peräännyn anteeksipyydellen.
Mitä, oi mitä minä nyt teen?
Vääntelen käsiäni, laukkaan ikkunasta ovelle. Vähän ajan kuluttua Helvi ilmestyy luokseni tiedustellen, mikä on hätänä. – Olit kuin selkääsi saanut, sanoo.
- Minun pikku oppilaani on joutunut vastaanottokotiin, selitän tippa silmässä.
- Voi sinua… Niinhän tässä väliin käy, ystävä huokaa. - Kun vanhemmat eivät pääse umpikujastaan ilman apua, niin lasten elämä on kuitenkin suojattava, joten vastaanottokoti on ihan hyvä ratkaisu. Pahaltahan se tuntuu, mutta me siihen ei kuitenkaan pystytä vaikuttamaan. Koetetaan vain tukea mahdollisuuksien mukaan. Kaikkia osapuolia…
Kokeneen kollegan puhe rauhoittaa ja helpottuneemmin mielin jaksan sen päivän loppuun. Sitten ilmestyykin jo muuta. Soitetaan, että isä voisi olla tulossa hakemaan väkivalloin lastaan koulusta ja minun olisi syytä valmistautua luokkani kanssa. Valmistautua? Miten? Ketään ei ollut tulossa apuun eikä neuvomaan, mitä pitäisi tehdä.
Onneksi isä ei tule, tulee vain vastaanottokodin täti. Kehoni ja mieleni on yhä hälytystilassa. Sulan olemattomiin sen lapsen murheita ajatellessani. Ja itken. Sitten lapsi viedään toisen kunnan sijaiskotiin ja ongelma on ohi. Minun osaltani ei ole, sillä suren lasta vielä pitkään.
Huoli ja kiire sekä koulussa että yksityiselämässä rupeavat nakertamaan henkisiä voimavarojani. Pelko jaksamisesta ja tapahtumien vyöryn alle jäämisestä valtaa mieleni aika ajoin ja tekee sen rauhattomaksi. Koettaessani löytää selviytymiskeinoja harhailen hautausmaan hiljaisuudessa, sen levollisina kohoavien kumpujen välissä, sen viileää rauhaa huokuilevien puiden varjoissa. Turvaudun myös siihen ainoaan instituutioon, josta voin odottaa avun löytyvän ja juoksen kirkkoon kuuntelemaan urkujen voimallista pauhinaa.
Musiikki puhuttelee väkevästi ja antaudun sille täysin sydämin. Tunnen, miten lämmin virta huuhtelee rintaani ylös, alas, ylös, alas... Virta tyynnyttää levottomat ajatukseni ja pyyhkäisee ahdistuksen hetkeksi syrjään.
Minua lohduta ja hoida…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti