* Murtuminen (jatkuu)

Säntään viereiseen luokkaan pyytämään apua lähimmältä työtoveriltani, mutta hän ei ole siellä. Avuttomana kääntelen kukkapuskaa käsissäni ja saan sen lopulta revityksi auki. Seuraavaksi nyyhkyttelen rehtorin kansliaan. On pakko. Siellä vierekkäin istuvat kirkon edustajat, pastori ja nuorisotyöntekijä, suovat minulle hädin tuskin katsettaan, mutta sitten Tapanin opettaja tulee ja sulkee syliinsä. Se saa hetkeksi kokoamani itsehillinnän ratkeamaan ja nyt valitan ääneen… Tuula astahtaa askeleen ja äännähtää tukahtuneesti. Istun ystävieni keskelle.

   

Luokassa en osaa tehdä mitään muuta kuin halata Annin parasta ystävää tämän saapuessa. Tyttö katselee hämillään kyyneleitäni mennessään paikoilleen muita odottamaan. - Opettaja itki! kuulen myötätuntoiset kuiskaukset.

  

Rehtori tulee luokkaani, on aikuinen. Minä en sitä tällä hetkellä ole, kaukana siitä. Olen yhtä avuton ja sekaisin kuin oppilaanikin. Hän puhuu lapsille ja pyytää heitä jokaista kirjoittamaan Annin äidille kirjeen. Kertomaan, miltä heistä tuntuu ja mitä muuta he haluavat tälle sanoa.

  

Istun puhumattomana, sivullisena ja katselen Annin pulpettia, jonka päälle olen kukkakimppuni laittanut, toivoen, että siihen ilmestyisi iloinen koulutyttö jälleen, että kaikki tämä olisikin hirveää erehdystä, kauheaa painajaisunta.

  Nyt taitaa jotenkin pyyhkiä yli,.. Tämäkö minut nyt viimeinkin sitten nitistää? Lasten takia on koetettava pysyä jaloillani, en saa luovuttaa. Kun oikein kovasti yritän, pystyn siihen… takoo päässäni. Tätä olen aina pelännyt. Että jotain kamalaa tapahtuu… Eihän elämän näin pidä mennä! Viljami, minun tulisi olla saattamassa sinua! Miten voin olla monessa eri paikassa? Älä lähde vielä, odota, että ennätän hyvästellä…

Rehtorille minusta ei ole mitään apua eikä minua onneksi jätetäkään sinä päivänä yksin luokkani kanssa, aina siellä on joku toinen huolehtimassa ja päivä saadaan jotenkin kulutetuksi loppuun. En vain muista, miten. Seuraavana päivänä oletetaan, että jatkan normaalisti. Ja minä yritän, ponnistan kaikella tahdonvoimallani.

   

Viikolla mietitään, mitä muistolauseeksi. Pääni tunnelmat eivät tunnu selviävän, en jaksa paneutua, yritän kuitenkin saada lapset pohtimaan. He ehdottavat kaikenlaista, sopimatontakin, vaikka eivät tietenkään sitä itse tajua. Lopuksi päädytään yksinkertaisesti sanomaan: ”Anni, emme koskaan unohda sinua!” Enempään minä en pysty, minulla on täysi työ pidätellä itseäni repeämästä.

   

Eräänä aamuna järjestäjälistasta on mustattu Annin nimi yli. Suutun suhteettoman kovasti. - Anni on aina tämän luokan jäsen, vaikka häntä ei näykään! julistan ja kirjoitan nimen näkyville uudestaan. Vierelläni kuvittelen näkeväni Annin nyökkäävän mielissään.

   

Joskus myöhemmin opettajainhuoneessa nuorisotyöntekijä kysyy ohimennen, olinko saanut puhua kenenkään kanssa jutusta. Vastaan, että olin. Kuinka en olisi? Olen hämmästynyt; kenen kanssa tässä vielä pitäisi puhua? Minullahan ovat siskot ja mies, joiden kanssa selata. Tai ainakin pitäisi selata… Sen kummemmin kukaan ei kysy. Patti sydämeni vieressä kasvaa ja valtaa alaa yhä enemmän ja enemmän.

   

Siunaustilaisuuteen mennään koko luokan voimin. Kirkossa istun kahden oppilaani välissä, toisen on määrä viedä kukkakimppu, toisen lukea jäähyväisviesti. Päässäni surisee, kuulen jotenkin huonosti, päätyynyssä-päivät lähestyvät huimaavaa vauhtia.  

   

Kuin unessa kävelen lasten kanssa kirkon etuosaan, jään seisomaan ja odottamaan siihen keskelle, en ymmärrä siirtyä arkun viereen, jonka ääressä rehtorit seisovat katsoen minuun kummissaan.

  Voisiko joku ohjata minua, sillä olen kaiken jo olemassa olevan ja tulemassa olevan surun turruttama? En tiedä mitä tehdä, olen tahdoton olio vain. Menen minne käsketään ja jos ei käsketä, etsin jostain tyhjältä näyttävän paikan ja olen siinä.

Kouluavustaja vie luokan koululle takaisin siirtyessäni rehtorien mukana muistotilaisuuteen. Nähdessäni Annin äidin seisovan mustissaan ovella ottamassa vastaan vieraita itsehillintäni murtuu ja purskahdan itkuun. Itken koko ajan vielä halatessani Annin sisaruksiakin, minulla ei ole voimia pysytellä tyynenä ja hillittynä, kuten sivistykseen olisi kuulunut. Annin äidin tuskaan samaistun enkä kestä sitä. Tiedän samalla surevani jo etukäteen siinä toistakin menetystä.

   

Sama tapahtuu, kun ruvetaan laulamaan ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin…” Isot kyyneleet hyökkäävät varoittamatta ulos ja ne vierivät mahdotonta vauhtia silmistä, hädin tuskin ennätän kaivaa laukusta liinaa tulvan eteen. Rehtorikin jo kaivaa laukkuaan antaakseen omansa.

   

Seuraavana yönä puhelin soi. Viljami! kaikuu päässäni juostessani vastaamaan. Arvaan jo. Anja kertoo veljen lähteneen. Oli edellisenä päivänä ruvennut luettelemaan jo edesmenneiden läheisten nimiä ja ikään kuin katsellut näiden ohikulkemista. Nyt yöllä hän oli äkkiä kutsunut vaimoaan.

- Henni, nyt mennään! oli sanonut ja katsonut sokeilla silmillään suoraan vaimoonsa. Ja sitten hän oli mennyt.

  Tulikohan se isä esikoistaan noutamaan?

Puhelun loputtua vajoan nojatuoliin ja sytytän kynttilän. Koetan kuvitella saattelevani veljeni pitkiä valkoisia portaita ylös aina valtavan suurille porteille saakka, näen selvästi mielessäni kyllä ne portit, mutta en saa tapahtumaan toden tuntua, jotenkin veli ei ole mukana. Minne hän oikein jäi?

  

Myöhemmin Silja kertoo isänsä viipyneen heidän kanssaan vielä kauan siellä sairaalahuoneessa, joten siksi tämä ei varmaankaan siihen saatteluunkaan ollut joutunut. Läsnäolo oli ollut vahva. Hyvä niin. Elämähän jatkuu.

  Niin siellä kuin täälläkin.

Valvon koko yön miettien, surren, etteivät minunkaan käteni välittäneet veljelle helpotusta, en sitä olisi kyllä voinut montakaan kertaa edes ehdottaa, sillä aina sairaalahuoneessa oli joku muukin lisäksemme eivätkä kaikki uskoneet energiavirtoihin, tai niin ainakin silloin ajattelin. Eihän sellaisista asioista puhuta...

  

Olinhan toki pyytänyt apuun kuuluisia henkiparantajia. Pohjoisessa asuva nainen ei ollut edes vaivautunut vastaamaan, vaikka olin lähettänyt hänelle kuoren ja postimerkinkin vastausta varten. Tapio Kaitaharju ilmoitti tekevänsä parhaansa, mutta hänen sanojensa mukaan hänenkään vallassaan ei lopputulos olisi. Myös toinen etelässä asuva nainen lupasi rukoilla Viljamin puolesta ja sitähän minäkin kaiken aikaa tein, loputtomasti. Tapahtukoon Sinun tahtosi… Se oli rukouksen vaikein kohta. 

I * 3. HAVAHTUMINEN

Pilvin ollessa vähän yli kaksivuotias ilmoittaa uusi lapsi tulostaan. Hänen syntymänsä laskettu aika olisi osunut samaan päivään Pilvin ja Tapsan jo keskenään jakaman syntymäpäivän kanssa, mutta jostain syystä hän ei jaksakaan sinnitellä loppuun asti. Jo toinen minut hylännyt tulija...

  

Palatessani sairaalasta Tapsan kotona hoidossa ollutta Pilviä hakemaan, polvistun lattialle, syleilen lastani ja itken menetystäni, itken...

  

Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei lohduta. Asia ohitetaan; ehkä se ei sovi suuhun, kuuluu puhumattomiin aiheisiin tai kenties oikeita sanoja ei vain löydy... Eikähän entisvanhaan ole kuulunut tapoihinkaan puhua tuollaisista asioista ääneen, joten mitenpä nytkään osattaisiin... Hiukan häveten vetäydyn olohuoneen sohvalle. Alavatsa on arka ja turvonnut. En uskalla nostaa lastani vaan vedän hänet kainalooni. On yritettävä jatkaa näin. On jaksettava.

  

Vuodet vierivät. Muutan perheineni toiseen kaupunkiin, lähemmäksi mökkiä ja lapsuudenkotia.
  

Vasta kolmen vuoden kuluttua on Tapanin vuoro tulla ja se tuo ilon pilkahduksen muuten tasaiseen arjen harmauteen. Nyt meillä on kaksi lasta. Kauan heitä odotin, kauan kaipasin. Sydämessäni kannan kuitenkin aina neljää lasta, kaksi heistä oli vain kesken kaiken perunut tulonsa.

  Kauhistuivatkohan he elämää, jonka mukanani saisivat?

Tapani ei ehdi täyttää vuottakaan, kun puhelimen välittämä sanoma tavoittaa epäuskoisena kuuntelevat korvani. Isä on saanut aivo- ja sydäninfarktin eikä mitään ole tehtävissä. Lähtö olisi odotettavissa milloin tahansa, laskenta on jo alkanut.

  

Vanhempani ovat olleet kotimiehinä Henrikin kotona Anja-siskon miehineen ulkomailla lomaillessa. Isä oli maistanut pikkuleipää ja tuuminut leikkisästi: - Tämähän se lihottaa. Ja mennyt pannuhuoneeseen. Kun häntä ei kuulunut takaisin, oli äiti poikennut katsomaan. Isä oli maannut pitkällään pannuhuoneen lattialla. - Et kai sinä nyt siihen nukkumaan rupea? äiti oli huolestunut. Toinen oli äännähtänyt vain: - Ei.

  

Ambulanssi. Isän suusta vain EI.

  

Lasken kuulokkeen ja huuliltani purkautuu epätoivo. Pilvi juoksee huoneestaan eteiseen ihmeissään ja minun on tukahdutettava huuto, joka kurkussa kurisee. Painan hetkeksi kasvoni takkirivistön suojiin, piilotan tuskani väliaikaisesti sinne, sitten kokoan itseni ja nostan tyttären syliini.

- Ukki on sairastunut, soperran.

   

Tyttö silittelee hiuksiani. - Kyllä se paranee, hän lohduttaa.

- Toivotaan niin, kuiskaan lasta syliini pusertaen. Nyt Tapani ei koskaan pääse tutustumaan toiseen ukkiinsa, takoo mielessäni hätäisesti. Muistan, miten isän silmissä olivat kiehnänneet liikutuksen vedet hänen saadessaan pojan ensimmäisen kerran syliinsä...

   

Seuraava aamu tuo viestin, että isän sydän on sammunut lopullisesti. Tiedon soittanut veli lohduttaa, mutta parantavia sanoja ei hänelläkään ole. Istutan Pilvin polvelleni ja kerron ukin siirtyneen pois tästä maailmasta.

   

Pilvi kysyy, onko ukista tullut nyt enkeli. En osaa siihen muuta vastausta antaa kuin että tavallaan on, että ukki katselisi meitä taivaasta ja opastaisi meitä. Siihen lapsi tyytyy ja päästän hänet leikkimään. 

  

Äiti on nyt yksin. Onneksi Viljami, Anja, Hilla ja Taimi perheineen asuvat kaikki siellä lähellä, joten aivan ypöyksin hän ei sentään jäänyt.

  

Loma loppuu, arki hyökkää säälimättömine kiireineen ja hätineen, välituntiselkkauksineen ja loppumattomine huolineen muun muassa siitä, etteivät oppilaat jäisi valvontaa vaille hetkeksikään. Sakset pitää piilottaa lukkojen taakse ja mielellään olisin piilottanut kaikki muutkin luokan terävät esineet. Minunhan se syy olisi, jos jotain sattuisi enkä olisi paikalla.

  

Kaikkeen en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Tilanteet vievät suliin mahdottomuuksiinkin; jos kouluavustaja tuo toisen liikuntaryhmän uimahallille ja saattaa omat oppilaani koululle, kun en itse ennätä viedä enkä hakea yhden välitunnin aikana (koska edellisiä pitää ensin valvoa sauna- ja peseytymistiloissa, sitten niitä tulevia...), olisi matkalla mahdollisesti sattunut onnettomuus sälytetty kuitenkin minun harteilleni. Minun tulisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa! Se jyystää ja jäystää tuntoani, hätäännyttää. Miten näin päättömiä sääntöjä kukaan pystyy noudattamaan?

  

  Kuinka voisin pitää kaikki lapseni turvassa? Miksi tuollaisia mahdottomuuksia annetaan? Ja tätä työtä kadehditaan! huokailen itsekseni yön synkkinä hetkinä.

  

Eräänä aamuna hyökkään hätäännyksissäni lähimmän työtoverini luokkaan, jossa on kaksoistunti menossa. Huomaan sen vasta oven avattuani ja peräännyn anteeksipyydellen.

  Mitä, oi mitä minä nyt teen?

Vääntelen käsiäni, laukkaan ikkunasta ovelle. Vähän ajan kuluttua Helvi ilmestyy luokseni tiedustellen, mikä on hätänä. – Olit kuin selkääsi saanut, sanoo.

- Minun pikku oppilaani on joutunut vastaanottokotiin, selitän tippa silmässä.

- Voi sinua… Niinhän tässä väliin käy, ystävä huokaa. - Kun vanhemmat eivät pääse umpikujastaan ilman apua, niin lasten elämä on kuitenkin suojattava, joten vastaanottokoti on ihan hyvä ratkaisu. Pahaltahan se tuntuu, mutta me siihen ei kuitenkaan pystytä vaikuttamaan. Koetetaan vain tukea mahdollisuuksien mukaan. Kaikkia osapuolia… 

  

Kokeneen kollegan puhe rauhoittaa ja helpottuneemmin mielin jaksan sen päivän loppuun. Sitten ilmestyykin jo muuta. Soitetaan, että isä voisi olla tulossa hakemaan väkivalloin lastaan koulusta ja minun olisi syytä valmistautua luokkani kanssa. Valmistautua? Miten? Ketään ei ollut tulossa apuun eikä neuvomaan, mitä pitäisi tehdä.

  

Onneksi isä ei tule, tulee vain vastaanottokodin täti. Kehoni ja mieleni on yhä hälytystilassa. Sulan olemattomiin sen lapsen murheita ajatellessani. Ja itken. Sitten lapsi viedään toisen kunnan sijaiskotiin ja ongelma on ohi. Minun osaltani ei ole, sillä suren lasta vielä pitkään.

  

Huoli ja kiire sekä koulussa että yksityiselämässä rupeavat nakertamaan henkisiä voimavarojani. Pelko jaksamisesta ja tapahtumien vyöryn alle jäämisestä valtaa mieleni aika ajoin ja tekee sen rauhattomaksi. Koettaessani löytää selviytymiskeinoja harhailen hautausmaan hiljaisuudessa, sen levollisina kohoavien kumpujen välissä, sen viileää rauhaa huokuilevien puiden varjoissa. Turvaudun myös siihen ainoaan instituutioon, josta voin odottaa avun löytyvän ja juoksen kirkkoon kuuntelemaan urkujen voimallista pauhinaa. 

  

Musiikki puhuttelee väkevästi ja antaudun sille täysin sydämin. Tunnen, miten lämmin virta huuhtelee rintaani ylös, alas, ylös, alas... Virta tyynnyttää levottomat ajatukseni ja pyyhkäisee ahdistuksen hetkeksi syrjään. 

  Minua lohduta ja hoida…