Eräänä yönä, unettomana vuoteessa heittelehdittyäni, huomioni kiinnittyy katonrajan laajenevaan valoheijastukseen. Sen sisälle avautuu kallionviillos ja jälleen kerran vetäisen sen kätköistä sateenkaarikirjan. Sen sivut avautuvat…
Hildegard, komearaaminen nainen, seisoo ikkunan ääressä diakonissalaitoksen sairaalan pihalle katsellen. Hän seisoo siinä, vaikka kiire on kova. Hän on juuri arvostellut ankarin sanoin nuorta diakonissaoppilasta, joka oli tullut myöhästyneenä iltaohjeita kuulemaan. Tämän itkuiset selitykset sairaasta isästä eivät koskettaneet häntä; yksityisasiat eivät saaneet häiritä työelämää.
Nyt sairaalan johtajalääkäri, Hildegardin suuri rakkaus, on lähdössä ulkomaille kylpylään ja hänen pitäisi ennättää hyvästelemään tätä, että tälle jäisi hänestä mieluinen muisto hellittäväksi, että tämä kaipaisi takaisin hänen luokseen mitä pikimmin.
Ystäviä Hildegardilla ei ole, ei ketään, jolle olisi voinut purkaa tämän ihanan salaisuutensa. Hän tietää olevansa ankara alaisilleen, odottavansa heiltä liian paljon, mutta niinhän hän tekee itseltäänkin, vaati suorastaan mahdottomia …
Herään hetkeksi. Ahdistaa. Itseltä ja toisilta vaatiminen on siis seurannut tuosta elämästä tähän nykyiseenkin. Siveysopit, tautiopit, lääkeaineopit, sairaanhoito ja uskonto, nuo diakonissalaitoksessa muun muassa opetettavina olleet aineet sykkivät yhtenä kiusallisena jumputuksena päässäni. Niitä muistellessani onnistun kuitenkin nukahtamaan uudelleen. Päivä on jo pitkällä vihdoin herätessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti