Marraskuun neljäntenä bussi suuntaa iltakahdeksan jälkeen kohti Helsinkiä. Pitkä pakaroiden varassa matkaaminen puuduttaa ja kun päästään lentokentälle, on ihan pakko pysytellä liikkeellä, sillä edessä on jälleen tuntikausien koneessa istuminen ja koipien verisuonet huutavat jo nyt.
Kun perillä tungeksimme ahtaasta koneesta ulkoilmaan, Teneriffan lämmin tuulonen henkäisee kentällä kesäisen tervetulotoivotuksen ja olo paranee huomattavasti. Hotelli Edeniin päästyä pää on jo kauttaaltaan hiestä märkä ja me molemmat suihkun ja puhtaan vaatetuksen tarpeessa.
Infotilaisuuteen menemme kävelemällä. Sinne on onneksi lyhyt matka, hyvin jyrkkä tosin enkä voi olla ajattelematta, millaista siellä olisi jääkeleillä. Sitten hoksaan, että tuskin siellä sellaisia kelejä juuri onkaan, ollaanhan todellisessa kesämaassa.
Illan tummetessa kuvaamme parvekkeelta vuohia ja kukkoja, joita tepastelee edessä viheriöivällä kentällä. Seuraavana aamuna viehätys loppuu, kun kukko aloittaa kiekumisensa puoli viideltä.
Sunnuntaina kukko hätistelee haaremiaan kolmelta. Luemme tunnin verran ja nukahdamme sitten uudelleen. Aamukahvin jälkeen ollaan jo yhdeksän maissa matkaamassa jyrkkää vuoristotietä bussilla, joka paukkuu ja roksahtelee. Pelkään, jaksaisiko se vetää meidät pitkiä rinteitä ylös asti, tiekin kun on paikka paikoin kurjassa kunnossa. Tien varren moniväriset ja –kuntoiset talot kertovat vaatimattomasta elämästä. Tasakatoilla liehuvat pyykit tuulen ja auringon kuivattavina. Rinnepenkereillä kasvaa perunaa.
Oppaamme Gracia tarinoi Martinista, jonka tapaisimme. Tämä on luvannut huolehtia Neitsyen v. 1992 löydetystä luolasta loppuelämänsä, jos parantuisi suusyövästä. No, hän parantui ja siitä lähtien hän on täyttänyt lupaustaan.
Hikisen, jalkoihin kovasti ottavan jyrkän nousun jälkeen meidät otetaan vastaan sydämellisin halauksin ja poskisuudelmin. Martinilla on vaimo ja naapuripariskunta mukanaan. Aluksi seisotaan piirissä käsi kädessä ja tunnustellaan energioita. Minua huippaa, joten niitä löytyy. Luolavuoroani odotellessani istuskelen energiakivellä ja katselen luolaan meneviä ja sieltä palaavia matkakumppaneitani.
Sisälle mennään neljän ryppäissä. Katosta tippuvan veden takia on oltava paljain jaloin ja takki päällä. Jokainen sytyttää kynttilän alkupuolen syvennykseen ja niitä tuikkii pitkin liejusta liukkaan ja kivisen reitin vartta. Perillä olevasta lähteestä, johon vesi katosta tippuu, kaappaan pieneen limsapulloon vettä, koska sillä sanottiin olevan parantavaa vaikutusta. Haluan kokeilla sen tehoa kipeisiin jalkoihini ja vartaloni ihottumaan. Ennen kuin ennätän estää Tapsa pesaisee lähteessä ohimennen käytävän seinämiin nojailusta likastuneet kätensä ja naureskelee nolona sättiessäni häntä kauhistuneena siitä, että hän oli tietämättään häpäissyt toisten pyhänä pitämää paikkaa. No, onneksi kukaan ei nähnyt…
Minua jännittää vähän, näyttäytyisikö naisen muotoinen valohahmo, jonka moni oli siellä nähnyt, Gracia mukaan lukien. Mutta luolassa on tyhjää enkä aisti muuta kuin että minua huimaa taas ja jostain syystä itkettääkin, mutta sehän nyt ei ole minulle mitenkään harvinaista. Meidän mukana kulkeneen Katjan mies oli kokenut paikan niin ahdistavaksi, että hänen oli pitänyt meitä odotellessaan kävellä pitkin maita ja mantuja. Sisälle luolaan hän ei pystynyt menemään.
Luolassa Martin palvelee jokaista samalla tavalla kuin Jeesuskin oli tehnyt: pesee jalat ja piirtää öljyllä kolme ristinmerkkiä otsaan sekä välittää halatessaan parantavaa energiaa. Ulkona hän tarjoaa leipää ja viiniä.
Vuorelta alastulo koskee nilkkoihin kamalasti ja vaikka minulla on Gracian kävelykeppi tukenani, ovat jalkani alhaalla pelkkiä täriseviä klönttejä vain enkä pääse bussiin ilman Tapsaa, joka on käsikynkännyt minua loppumatkan.
Sitten ajetaan Carachicoon (cara = kallis, chico = poika, lapsi). Kun näen matkalla merestä kohoavan jyrkkäseinäisen kalliosaaren, hulvahtaa ylitseni huikaiseva tunneaalto; tuon, juuri tuon oli Tyhjä Kirja minulle näyttänyt, tiedän sen! Muutenkin tuntuu kuin olisin tullut tuiki tuttuun paikkaan, osaan kävellä suoraan puiston halki sopimallemme paikalle, vaikka en tietenkään koskaan aikaisemmin ole käynyt siellä. Viipyessämme laavan alle jääneille pystytetyn muistomerkin luona tunkee eräälle mukana olevalle naiselle vahvasti mieleen, että joku meistä oli ollut siellä laavavirran aikana.
Lävitseni kulkee omituinen vilunpuistatus ja haluan lähteä siitä paikasta heti kauas pois. Ennen matkaa näkemäni unenomainen näky häilähtelee yhä mieleni sopukoissa. Etsiessäni Tapsaa näen hänen kiertelevän alueen reunassa, potkiskelevan maata ja poimivan sitten käteensä jotakin, kääntelevän sitä kummallinen ilme silmissään ja pistävän sen sitten taskuunsa. Uteluuni hän murahtaa jotain epämääräistä enkä tinkaa enempää.
Illalla käymme syömässä seisovasta pöydästä ja sieltä palatessamme tyhjennämme ylimmän kerroksen ravintolassa pullollisen Teneriffa-punaviiniä. Päästyämme viimein huoneeseemme puhtimme lopahtaa.