V * 3. KÄÄRMESORMUS

Seuraavana kesänä istun näköalatuolissani huikaisevan sinisen järveni rannalla. Pikkuinen mökki ottaa aurinkoa takanani. Silmät puoliummessa se hyräilee jotain onnen sadelaulua. Mökkikö hyräilee? Niinpä niin… Ihan selvästi kuulen sen ja hämärä kuva häivähtää mielessäni.

  

Muistatko? kuiskaa tuulikin. Kalliosaari, tulivuori…

 Löysitköhän minut? Tai sen, mitä minusta oli jäljellä, jos nyt yleensäkään mitään niissä helvetillisissä lieskoissa pystyi jäämään? Sormuksen ehkä? Palaisiko sormus sellaisessa  kuumuudessa? Kyllä kai, jos mikään ihme ei säilö sitä koteloonsa... Jos et silloin löytänyt, niin koska? Joko tässä elämässä? Ja mihin sinun sormuksesi joutui?

Menneeseen ajautumisen keskeyttää veneen kokan kolahtaminen laituriin.

- Käytäisiinkö katiskoilla? Laitetaan muuan verkkokin.

  

Laskeudun portaat ja istuudun paattiin. Vetäisen airoista ja vene käännähtää läheistä niemeä kohti.

- Koeta nyt soutaa edes vähän sinnepäin, minne pitääkin! Mitä sinä oikein meinaat? räsähtää kokasta, mutta säästän itseäni ja mietin omiani.

  

Soudan järvelle merkkikukkujen luokse. Tapsa nostaa katiskan ja tiputtaa siitä muutaman ahvenen saaviin. Sitten hän heittää pyydyksen kauemmas selälle ja tarttuu verkon puikkariin. - Nyt koeta pitää suunta suunnilleen suorana. Aamu saa näyttää, kannattiko tämä.

  

Hän laskee verkot, minä soudan. Nukkumaan mennessä väsy painaa ja uni tulee kutsumatta.

  

Aamulla herään Taimin lauluun. Hän vetää täysillä yhtä suosikeistani. ”Metsälammen rantaan torppaan punaiseen sinut elämäntoveri vien…”

  

Sisarella on hyvä ääni ja kuuntelen sitä siinä venytellessäni. Taimi istuu kiikussa ja rönähdän laiskasti hänen viereensä. Hilla ilmestyy saunan suunnasta kylmälaukun kanssa Heimo ja Sulevi kintereillään.

- Joko se on rillauksen aika? hän kysyy naureskellen.

- Rillauksen aika on silloin kun sen aika on, saa hän selkeän vastauksen ja minä siirryn grillikatokseen tulitikkuja etsimään. 

  

Myöhemmin hiivin näköalapaikalleni harmitellen, miten koko aurinkoinen aamupäivä on kulutettu keskinäiseen kinasteluun ja tyhjänpäiväiseen möksötykseen.

Sellaistako elämää olimme tosiaankin halunneet? Nyt, kun ahdistus muuten jo vetää  lonkeroitaan kauemmaksi?

Annan katseeni upota järven kimalteeseen. Jostakin kantautuu kahvin tuoksu.

  

Mieleni on musta. Tunnen yhä känää miestäni kohtaan. Eikö tämä muista, mikä päivä tänään on? En kyllä muistutakaan! Sitten päässä häivähtää epävarmasti: Miehen velvollisuusko on aina muistaa ensimmäisenä? Ajatus häipyy kuitenkin saman tien.

  

Eteeni ilmaantunut utuinen hahmo koskettaa lempeästi poskeani, muuttaa katseeni suuntaa niin, että näen pihalle. Yllätyn huomatessani Selenan ja Helenan istuvan mökin portailla. Liityn heidän seuraansa ihmetellen, miksi he vaikuttavat niin surkeilta. - Mikä nyt on?

  

Tontut vilkaisevat toisiinsa, vaikenevat.

- Tultiin hyvästelemään, Helena virkkaa viimein vaisusti.

- Yhteinen tiemme päättyy nyt. Monien elämiesi kohtauspiste kulkee kohti täyttymystään etkä enää tarvitse meitä, Selena selittää juhlallisesti.

- Kuolenko minä? kuiskaan järkyttyneenä. Olenhan tiennyt, että kaikesta on joskus päästettävä irti, mutta että elinikäisistä ystävistä eroaminen olisi nyt jo edessä... Entä Tapsa ja lapset? Siskot?

  

Otan tonttuystäviäni kaulasta, nyyhkäisen. Vuosikymmenten unenomaiset kohtaamiset pyörivät ajatuksissani, vaikka ne aikuisiässä olivatkin ihan vain joskus hipaisseet. Silti ne kaikki ujuivat alitajunnan hämyissä selkeinä, tuoreina... 


Selena työntää minua kauemmaksi, katsoo silmiin. - Et toki, siihen on vielä aikaa… Ymmärrät kyllä ihan kohta... Mutta kuulehan, kirjoita muistiin kaikki, mitä olet kokenut… Niin meidän kanssamme kuin muutenkin… Se auttaa sinua hyväksymään tämänkertaisen tiesi kaikkine kuoppineen kuin kohoumineenkin…

- En halua nähdä kun lähdette, soperran. En ymmärrä, mitä ystävä tarkoittaa. 

- Muistattehan, että rakastan teitä aina?

  

Suljen pienet ystäväni hetkeksi syliini ja pakenen sitten mökkiin. Rauhoituttuani palaan terassille, mutta portaat ovat tyhjät. Haikeana kävelen rannalle takaisin ja istahdan raskaasti penkereellä odottavalle tuolille. Utupilvikin on hajonnut. Olen täysin yksin.

  

Äkkiä vieressäni rasahtaa ja häpsähdän houreistani. Silmissäni kiemuroi yhä kyynelten usva. Tapsa kohottaa kädellään leukaani. 

– Sataako täällä? hän naurahtaa ja ojentaa jotakin. 

- Löysin tämän silloin kun käytiin siellä laavapaikalla. Muistatko? Säästin sitä sinulle yllätykseksi, halusin antaa sen vasta tänään, hääpäivänä… Katsohan. Minusta siinä on jotain tuttua… Ihan kuin olisin nähnyt sen ennenkin.

  

Kun kurkotan ottamaan vastaan lahjaani, käteni liike pysähtyy. Maailma kiepsahtaa radaltaan. Ääretön helpotuksen ja ymmärryksen aalto valahtaa olemukseeni.

  

Mieheni kämmenellä olevasta sormuksesta välähtävät käärmeen meripihkaiset silmät.  

* Kotimaisemissa? (jatkuu 2)

Seuraavana päivänä pistäydymme Loro Parkissa, papukaijapuistossa. Siis käymäseltään vain, sillä koko puistoa emme olisi millään jaksaneet urakoida kerralla läpi. Sen jälkeen yritämme ottaa aurinkoa hotellin altaan äärellä. Tuulee koleahkosti, silti minä uskaltaudun uimaankin, mutta vesi on äärettömän kylmää emmekä viivy paikalla tuntia kauempaa. Illalla käymme ryhmän kanssa läpi edellisen päivän retkituntemuksia ja poikkeamme pikku porukalla Kasino Tauroon illalliselle.

  

Aamuyöstä oli sadellut eikä aurinkoa näy perjantainakaan. Niinpä me vain lepäilemme, kulutamme aikaa kaupungilla ja kiertelemme paikasta toiseen tuliaisia katsastamassa.

  

Seuraavana päivänä kokoonnumme ryhmäläisten kanssa syömään Monasteriaan, entiseen luostariin. Ruokaa odotellessamme kuljeskelemme ympäriinsä tunnustelemassa paikan värähtelyjä. Olen aina ollut heikkona tämäntyyppisiin rakennuksiin ja viihdyn. Viihtyisin pitempäänkin, mutta hyppyjalat vinksuvat, joten suunnistamme Tapsan kanssa Sibanaparkiin, jossa Suomi-seura pitää tanssi-iltojaan. Sieltä tultua pakkaamme laukut aamua varten valmiiksi. Lähteminen kouraisee. On mahdottoman haikea olo. Kuin kotoa lähtisi eikä paluusta olisi tietoa…

  

Sunnuntaina sitten starttaamme Aurinkomatkojen bussilla hotelli Parque Vacacional Edenistä varttia vaille kymmenen. Matkalla opas kertoo keskiviikkona lähteneen ryhmän peräti neljältä jäseneltä varastetun kentällä lompakot, joten hän muistuttaa vielä kerran pitämään tarkkaa huolta rahapusseista ja käsilaukuista. Täällä ei auta olla yhtä huoleton ja luottavainen kuin kotimaassa, lintukodossamme, jossa kulttuuri on tyystin toisenlainen.

  

Helsinkiin lennähdämme toista tuntia myöhässä. Tutkasysteemi kentällä temppuilee emmekä pääse yhteyskäytävän lähellekään, niinpä joudumme siirtymään busseilla lentoaseman ovelle. Vettä tulee kaatamalla. Kastumme.

  

Kenttärakennuksessa odotamme pikavuoron lähtöä lähes neljä tuntia. Siinä bussia vartoessamme Anna paljastaa, ettei hän ollut nähnyt Mustan Madonnan luolassa kerrassaan mitään ja että hänellä on koko jutusta tiettyjä epäilyksiä. En tiedä mitä ajatella, mutta käyn kuitenkin varmuuden vuoksi kaatamassa lähteen veden vessaan ja jätän pullonkin roskikseen, etten vain vahingossakaan toisi kotiin mitään epätoivottua. Samoin käy pyramideilta kähveltämälleni kasville, sillä se ei ole kestänyt matkan rasituksia vaan on menehtynyt piilopaikassaan.

V * 2. KOTIMAISEMISSA?

Marraskuun neljäntenä bussi suuntaa iltakahdeksan jälkeen kohti Helsinkiä. Pitkä pakaroiden varassa matkaaminen puuduttaa ja kun päästään lentokentälle, on ihan pakko pysytellä liikkeellä, sillä edessä on jälleen tuntikausien koneessa istuminen ja koipien verisuonet huutavat jo nyt.

  

Kun perillä tungeksimme ahtaasta koneesta ulkoilmaan, Teneriffan lämmin tuulonen henkäisee kentällä kesäisen tervetulotoivotuksen ja olo paranee huomattavasti. Hotelli Edeniin päästyä pää on jo kauttaaltaan hiestä märkä ja me molemmat suihkun ja puhtaan vaatetuksen tarpeessa.

  

Infotilaisuuteen menemme kävelemällä. Sinne on onneksi lyhyt matka, hyvin jyrkkä tosin enkä voi olla ajattelematta, millaista siellä olisi jääkeleillä. Sitten hoksaan, että tuskin siellä sellaisia kelejä juuri onkaan, ollaanhan todellisessa kesämaassa.

  

Illan tummetessa kuvaamme parvekkeelta vuohia ja kukkoja, joita tepastelee edessä viheriöivällä kentällä. Seuraavana aamuna viehätys loppuu, kun kukko aloittaa kiekumisensa puoli viideltä.

Sunnuntaina kukko hätistelee haaremiaan kolmelta. Luemme tunnin verran ja nukahdamme sitten uudelleen. Aamukahvin jälkeen ollaan jo yhdeksän maissa matkaamassa jyrkkää vuoristotietä bussilla, joka paukkuu ja roksahtelee. Pelkään, jaksaisiko se vetää meidät pitkiä rinteitä ylös asti, tiekin kun on paikka paikoin kurjassa kunnossa. Tien varren moniväriset ja –kuntoiset talot kertovat vaatimattomasta elämästä. Tasakatoilla liehuvat pyykit tuulen ja auringon kuivattavina. Rinnepenkereillä kasvaa perunaa.

  

Oppaamme Gracia tarinoi Martinista, jonka tapaisimme. Tämä on luvannut huolehtia Neitsyen v. 1992 löydetystä luolasta loppuelämänsä, jos parantuisi suusyövästä. No, hän parantui ja siitä lähtien hän on täyttänyt lupaustaan.

  

Hikisen, jalkoihin kovasti ottavan jyrkän nousun jälkeen meidät otetaan vastaan sydämellisin halauksin ja poskisuudelmin. Martinilla on vaimo ja naapuripariskunta mukanaan. Aluksi seisotaan piirissä käsi kädessä ja tunnustellaan energioita. Minua huippaa, joten niitä löytyy. Luolavuoroani odotellessani istuskelen energiakivellä ja katselen luolaan meneviä ja sieltä palaavia matkakumppaneitani.

  

Sisälle mennään neljän ryppäissä. Katosta tippuvan veden takia on oltava paljain jaloin ja takki päällä. Jokainen sytyttää kynttilän alkupuolen syvennykseen ja niitä tuikkii pitkin liejusta liukkaan ja kivisen reitin vartta. Perillä olevasta lähteestä, johon vesi katosta tippuu, kaappaan pieneen limsapulloon vettä, koska sillä sanottiin olevan parantavaa vaikutusta. Haluan kokeilla sen tehoa kipeisiin jalkoihini ja vartaloni ihottumaan. Ennen kuin ennätän estää Tapsa pesaisee lähteessä ohimennen käytävän seinämiin nojailusta likastuneet kätensä ja naureskelee nolona sättiessäni häntä kauhistuneena siitä, että hän oli tietämättään häpäissyt toisten pyhänä pitämää paikkaa. No, onneksi kukaan ei nähnyt…

  

Minua jännittää vähän, näyttäytyisikö naisen muotoinen valohahmo, jonka moni oli siellä nähnyt, Gracia mukaan lukien. Mutta luolassa on tyhjää enkä aisti muuta kuin että minua huimaa taas ja jostain syystä itkettääkin, mutta sehän nyt ei ole minulle mitenkään harvinaista. Meidän mukana kulkeneen Katjan mies oli kokenut paikan niin ahdistavaksi, että hänen oli pitänyt meitä odotellessaan kävellä pitkin maita ja mantuja. Sisälle luolaan hän ei pystynyt menemään.

  

Luolassa Martin palvelee jokaista samalla tavalla kuin Jeesuskin oli tehnyt: pesee jalat ja piirtää öljyllä kolme ristinmerkkiä otsaan sekä välittää halatessaan parantavaa energiaa. Ulkona hän tarjoaa leipää ja viiniä.

  

Vuorelta alastulo koskee nilkkoihin kamalasti ja vaikka minulla on Gracian kävelykeppi tukenani, ovat jalkani alhaalla pelkkiä täriseviä klönttejä vain enkä pääse bussiin ilman Tapsaa, joka on käsikynkännyt minua loppumatkan.

  

Sitten ajetaan Carachicoon (cara = kallis, chico = poika, lapsi). Kun näen matkalla merestä kohoavan jyrkkäseinäisen kalliosaaren, hulvahtaa ylitseni huikaiseva tunneaalto; tuon, juuri tuon oli Tyhjä Kirja minulle näyttänyt, tiedän sen! Muutenkin tuntuu kuin olisin tullut tuiki tuttuun paikkaan, osaan kävellä suoraan puiston halki sopimallemme paikalle, vaikka en tietenkään koskaan aikaisemmin ole käynyt siellä. Viipyessämme laavan alle jääneille pystytetyn muistomerkin luona tunkee eräälle mukana olevalle naiselle vahvasti mieleen, että joku meistä oli ollut siellä laavavirran aikana.

  

Lävitseni kulkee omituinen vilunpuistatus ja haluan lähteä siitä paikasta heti kauas pois. Ennen matkaa näkemäni unenomainen näky häilähtelee yhä mieleni sopukoissa. Etsiessäni Tapsaa näen hänen kiertelevän alueen reunassa, potkiskelevan maata ja poimivan sitten käteensä jotakin, kääntelevän sitä kummallinen ilme silmissään ja pistävän sen sitten taskuunsa. Uteluuni hän murahtaa jotain epämääräistä enkä tinkaa enempää.

  

Illalla käymme syömässä seisovasta pöydästä ja sieltä palatessamme tyhjennämme ylimmän kerroksen ravintolassa pullollisen Teneriffa-punaviiniä. Päästyämme viimein huoneeseemme puhtimme lopahtaa.

* Kotimaisemissa? (jatkuu)

Maanantaina menemme Guimarin pyramideille, joita Anna sanoo meidän kaikkien olleen aikoinaan rakentamassa. Opas kertoo, että pyramidialueella juhlitaan kesäkuussa kesäpäivän seisausta. Silloin, päiväntasauksen iltana, erään pyramidin portaat kohdistuvat suoraan laskevaan aurinkoon ja saarelaiset kerääntyvät sinne ihailemaan auringon seisahtumista tuokioksi vuorenhuippujen ylle. Muutenkin kaikkia pyramideja ja muureja rakennettaessa on otettu huomioon auringon ja muidenkin taivaankappaleiden sijainnit vuoden tärkeinä päivinä.

  

Kiertelemme pitkin terasseja ja portaikkoja, jotka yhdistävät toisiinsa temppelialueen kuusi pyramidia. Ennen Thor Heyerdahlin väliin tuloa ei virallinen tutkijataho ollut ollut kiinnostunut rakennelmista ja ne olivatkin pysyneet kunnossa vain, koska saarelaiset olivat käyttäneet niitä vihannesten auringossa kuivattamiseen. Kähvellän sieltä laukkuuni oudon kasvin.

Pyramideilta ajamme toistakymmentä kilometriä rotkon vierellä kulkevaa kapeaa, mutkaista tietä. Se tuntuu loputtomalta, samalla sekä pelottavalta että ihanalta! Minun on ihan pakko mennä auton rotkon puoleiselle sivulle istumaan saadakseni kurkistella kaikkiin kauheisiin mahdollisiin pudotuksiin…

  

Candelariassa tutustumme Mustan Madonnan kirkkoon. Mustan Madonnan kerrotaan ajautuneen Guimarin laakson Socorro-nimiseen rantakylään ja tämän tapauksen muistojuhlaa vietetään joka vuosi. Kirkko on värikäs, maalauksin koristeltu. Kaunis.

  

Sieltä menemme torilla päivystävien guanchi-kuninkaiden jättimäisten patsaiden ohi meren rantaan, jossa kuulen taas yöllä valvottaneen äänen; meri ärjyy syvyyksissään ja tyrskyää mustahiekkaiseen rantaan. Tämä oli se uskomaton ääni, joka oli tullut hävittäjälaivueena uneeni, ja joka oli saanut minut valpastumaan ja hiipimään yöllä parvekkeelle luullessani läheisen tulivuoren purkautuvan juuri silloin. Outoa, että juuri se pelko syöksyi ensimmäisenä mieleeni.

  

Hotelliin palattuamme lämmitämme pakastepizzaa ja lähdemme sitten ilmaisbussilla kaupunkiin. Bussi joutuu odottamaan tiukassa mutkassa kokonaista 20 minuuttia, sillä eräs auto on parkkeerattu kapealle kadulle niin, ettei bussi sovi ohi. Vasta kun nosturiauto on jo tilattu, omistaja yllättäen ilmestyy ja vie auton pois.

  

Osumme suomalaisen kerhon tanssipaikalle, jossa tanssimme ja tanssimme. Nautin illasta, nautin ja iloitsen, sillä kipua en tunne nyt missään!

  

Takaisin hotelliin suhautamme taksilla ja nousemme hissillä taas yhdeksänteen kerrokseen, missä osumme parahiksi kuuntelemaan kahden espanjalaisen soittoa ja laulua. Vuorilta vilkkuvat talojen valot sysimusta yö taustanaan sykähtelevät musiikin rytmeissä ja huokaan ihastuksesta. Tänne voisin jäädä! Tilaamme tintot yömyssyksi ja hipsimme huoneeseemme. Vasta nyt huomaamme, että yläikkuna on ollut auki koko ajan. Laitamme sen kiinni, joten toivottavasti kukko ei enää pahemmin häirinne.

  

Keskiviikkoaamu valkenee sateisena, kun suuntaamme Teidelle. Siellä on sumuista ja kylmää, autossa ei ole lämminpuhallusta, joten ikkunat huurtuvat ja tulivuori jää näkemättä. Jännittää, pysyttäisiinkö tielläkään, sillä etulasi peittyy voimakkaaseen usvaan eikä kuskikaan varmaan kovin selvästi näe eteensä. Selkeällä säällä sieltä olisi ollut huikeat näköalat yli koko saaren. Harmittaa. Anna näkee siellä kuitenkin jotain, sellaista, mitä me muut emme näe...

  

Paluumatkalla poikkeamme hermano Pedron luolaan. Siellä olisi niin helppo vaipua koko ajan syvenevään meditaatioon, mutta täydellistä antautumista haittaavat ylitse jyristävät lentokoneet, jotka nousevat ja laskeutuvat läheiselle kentälle. Siinä herkistellessäni tunnen viileän ilmavirran pyörteilyn, käteni kuumenevat ja sydänchakra aukeaa. Se laajenee laajenemistaan ja pulppuaa loputonta virtaa. Suljettujen silmieni edessä näkyy vastapäivään pyörivä kultainen kehrä ja rintaa pakahduttaa salaperäinen riemu.

  

Päästyäni hotellihuoneeseen menen suoraan parvekkeelle istumaan. Tuntuu kuin leijuisin, kehoa ei ole ja uskomaton levollisuus ja rauha täyttävät mielen.

  

Illemmalla herkuttelemme kaupungilla Girassolin kymmenen euron noutopöydässä. 30 kylmää alkupalavaihtoehtoa ja 14 lämmintä...

Koko loppuillan liu´un pehmein askelin, sydänchakran lähde pulppuaa yhä ja pirskauttelee valkokultaisia säkeniään ympärilleni. Mielessäni vallitsee selittämätön pyhyyden tunne, kuin etäisenä kaikuna ikuisuuden varovaisesta hipaisusta. 

V * 1. ISOBEL

Tyhjä Kirja vie minut merenrantakalliolle. Ylläni on silkinohut, sinertävä luomus, vaaleanruskeita hiusryöppyjäni peittää korkea, ylöspäin suippeneva päähine. Sen huipulta putoaa alas ohut harsomainen, sininen huntu. Olen Isobel...

Aallot pärskivät rantakiviin. Isobel nojaa kallioon ja tuijottaa merelle. Hänen olonsa on jännittynyt, sydän takoo levottomasti. Sekin odottaa.

  

Malttamattomana hän käännähtää ja kiiruhtaa lähteelle, joka kumpuaa pystysuoran seinämän uumenista, valuu sen kylkeä pitkin ja keräytyy kallion juurelle muodostuneeseen syvennykseen kadoten lopuksi luonnon muovaamaa kourua pitkin mereen. Hän kumartuu, kupertaa kouransa astiaksi ja kohtaa veden kalvoon heijastuvan kuvajaisensa. Suuret siniset silmät läikkyvät huolestuneina, avuttomina. Äkkiä hän valpastuu ja tarkentaa katsettaan; lähteen pohjalla välkähtelee, mutta siellä pyörähtelevä virtaus haittaa näkyvyyttä. 

  

Varoen hän työntää kätensä lähteeseen. Pinta rikkoutuu eikä hän hetkeen erota esinettä. Veden kylmyys kirpaisee, silti hän ujuttaa kättään pohjaa kohti. Ohut hiha kastuu kainaloa myöten. Sormet hapuilevat hetken pohjahiekassa ennen kuin ne osuvat kohteeseensa. Varoen hän tarttuu esineeseen, nostaa sen näkösälle ja ryhtyy enimmät vedet hihastaan ravistettuaan tarkastelemaan saalistaan.

  

Hopeanhohtoisen sormuksen ympärille on kietoutunut samanvärinen käärme. Sen meripihkasilmät välähtävät. Isobel työnnältää sormusta kauemmaksi, muttei malta laskea sitä käsistään. Samassa rantaan kahahtaa vene. Säikähtyneenä hän juoksee lähimmän pensaan taakse piiloon. Hän ei halua tulla yllätetyksi.

  

Kalliolle nousee mies. Hänen baskerimalliseen päähineeseensä on työnnetty sulka, puseron hihat ovat leveät ja niiden laskokset erottuvat erivärisinä. Valkoiset ihonmyötäiset housut päättyvät polvien alle ja niin ikään valkoisiin polvisukkiin verhotut jalat piilottelevat mustissa solkikengissä. 

  

Mies tarkastelee ympäristöään, kuulostelee ja hyppää alas kalliolta. Sitten hän kiiruhtaa lähteelle, kurkistaa sinne ja pyörähtää katselemaan ympärilleen, etsii.

  

Kyyneleet sumentavat Isobelin silmät ja hän lähtee juoksemaan. Mies naurahtaa matalasti, levittää kätensä ja sulkee tytön tiukasti syliinsä. Isobel painautuu häneen kyynelten kostuttamin poskin.

- Shh shh shh. Mies tuudittaa häntä sylissään. Sitten hän kohottaa kädellään rakastettunsa leukaa. - Sadettako?

- Hopeasadetta, nyyhkii tämä ja yrittää hymyillä. - Onnen sadetta siitä, että vielä sain nähdä sinut!

- Mitä sinulla siinä on? Mies ottaa hänen kätensä ja aukaisee nyrkin sormi kerrallaan. - Sinä löysit sen, hän riemuitsee. - Minulla on samanlainen. Katso… Ne vartioivat rakkauttamme... Muista, että tämä on sinulle lupauksena siitä, että tulen takaisin, hän vakuuttaa pujottaessaan sormusta Isobelin sormeen. - Pidä tätä aina. Etsin sinut, kun palaan. Löydän sinut kyllä. Jos en tässä, niin sitten tulevassa elämässä. Ja silloin, kun ojennan sen, tiedät, että olen palannut.

  

Vielä hetken auvoinen, viipyvä syleily. Isobel tuntee kiihkeät sydämen lyönnit ja sitten mies on poissa.

  

Isobel havahtuu kalliosaaren toiselta puolelta kantautuvaan juoksuaskelten töminään ja huutoihin. Hän vaipuu voimattomana myttynä maahan. Toivoo, rukoilee, että rakkaansa pääsee pakoon.

  

Mieslauma ympäröi hänet. Karkeaääninen rumilus tempaa hänet ylös. Kysymyksiä satelee, hän ei vastaa niihin ja tuntee seuraavaksi läimäyksen, joka lähettää hänet unettomaan yöhön.

  

Hän herää luolassa, lähellä oviaukon kaltereita. Vuoren juurella kuhisee ihmisjoukko, joka kuulostelee tarkkaavaisena, peloissaankin. Kaukaisuudesta kuuluu kumeaa jyrinää. Maa tärähtelee. Jyminä paisuu paisumistaan. Se lähenee. Joku kirkaisee vihlovasti. Tanner tömisee pakenevien jalkojen alla.

  

Isobel tarrautuu kaltereihin, rukoilee ulospääsyä. Kukaan ei kuule. Tärähtelyyn sekoittuva ääni on kuin kuohujaan kiidättävän virran jylinää. On kuuma. Tukahduttavan kuuma. Jotakin punaisenkeltaista valuu vuoren rinnettä alas.

  

Isobel jää yksin kaltereitten taakse. Hän rientää peräseinälle, hakee hätäisesti pakoreittiä. Sitä ei löydy ja epätoivoissaan hän koettaa pujottautua tankojen lävitse. Pakokauhussaan hän survoo vartalonsa toiselle puolelle, mutta jumiutuu kaltereiden väliin. 

  

Turhaan hän rimpuilee. Kuuma virta, laava, jota vuori syöksee kidastaan, lähenee vääjäämättömästi. Sisimmässään Isobel on tiennyt sen koko ajan. Senkin hän tietää nyt, ettei pelastusta enää löytyisi ja hetkessä tuli nielaisee kaiken. Silmänräpäys vain ja hän liitelee vapaana kaiken yläpuolella…

Kamala kokemus! Kamala näky! Romanttinen, mutta hirveä.  

Olenko noinkin joskus loppuni kohdannut?

Pyörin loppuyön, en enää millään saa unenpäästä kiinni. Muistikuva on liian järisyttävä. Sen täytyy olla unta, pahinta painajaista vain.