V * 3. KÄÄRMESORMUS

Seuraavana kesänä istun näköalatuolissani huikaisevan sinisen järveni rannalla. Pikkuinen mökki ottaa aurinkoa takanani. Silmät puoliummessa se hyräilee jotain onnen sadelaulua. Mökkikö hyräilee? Niinpä niin… Ihan selvästi kuulen sen ja hämärä kuva häivähtää mielessäni.

  

Muistatko? kuiskaa tuulikin. Kalliosaari, tulivuori…

 Löysitköhän minut? Tai sen, mitä minusta oli jäljellä, jos nyt yleensäkään mitään niissä helvetillisissä lieskoissa pystyi jäämään? Sormuksen ehkä? Palaisiko sormus sellaisessa  kuumuudessa? Kyllä kai, jos mikään ihme ei säilö sitä koteloonsa... Jos et silloin löytänyt, niin koska? Joko tässä elämässä? Ja mihin sinun sormuksesi joutui?

Menneeseen ajautumisen keskeyttää veneen kokan kolahtaminen laituriin.

- Käytäisiinkö katiskoilla? Laitetaan muuan verkkokin.

  

Laskeudun portaat ja istuudun paattiin. Vetäisen airoista ja vene käännähtää läheistä niemeä kohti.

- Koeta nyt soutaa edes vähän sinnepäin, minne pitääkin! Mitä sinä oikein meinaat? räsähtää kokasta, mutta säästän itseäni ja mietin omiani.

  

Soudan järvelle merkkikukkujen luokse. Tapsa nostaa katiskan ja tiputtaa siitä muutaman ahvenen saaviin. Sitten hän heittää pyydyksen kauemmas selälle ja tarttuu verkon puikkariin. - Nyt koeta pitää suunta suunnilleen suorana. Aamu saa näyttää, kannattiko tämä.

  

Hän laskee verkot, minä soudan. Nukkumaan mennessä väsy painaa ja uni tulee kutsumatta.

  

Aamulla herään Taimin lauluun. Hän vetää täysillä yhtä suosikeistani. ”Metsälammen rantaan torppaan punaiseen sinut elämäntoveri vien…”

  

Sisarella on hyvä ääni ja kuuntelen sitä siinä venytellessäni. Taimi istuu kiikussa ja rönähdän laiskasti hänen viereensä. Hilla ilmestyy saunan suunnasta kylmälaukun kanssa Heimo ja Sulevi kintereillään.

- Joko se on rillauksen aika? hän kysyy naureskellen.

- Rillauksen aika on silloin kun sen aika on, saa hän selkeän vastauksen ja minä siirryn grillikatokseen tulitikkuja etsimään. 

  

Myöhemmin hiivin näköalapaikalleni harmitellen, miten koko aurinkoinen aamupäivä on kulutettu keskinäiseen kinasteluun ja tyhjänpäiväiseen möksötykseen.

Sellaistako elämää olimme tosiaankin halunneet? Nyt, kun ahdistus muuten jo vetää  lonkeroitaan kauemmaksi?

Annan katseeni upota järven kimalteeseen. Jostakin kantautuu kahvin tuoksu.

  

Mieleni on musta. Tunnen yhä känää miestäni kohtaan. Eikö tämä muista, mikä päivä tänään on? En kyllä muistutakaan! Sitten päässä häivähtää epävarmasti: Miehen velvollisuusko on aina muistaa ensimmäisenä? Ajatus häipyy kuitenkin saman tien.

  

Eteeni ilmaantunut utuinen hahmo koskettaa lempeästi poskeani, muuttaa katseeni suuntaa niin, että näen pihalle. Yllätyn huomatessani Selenan ja Helenan istuvan mökin portailla. Liityn heidän seuraansa ihmetellen, miksi he vaikuttavat niin surkeilta. - Mikä nyt on?

  

Tontut vilkaisevat toisiinsa, vaikenevat.

- Tultiin hyvästelemään, Helena virkkaa viimein vaisusti.

- Yhteinen tiemme päättyy nyt. Monien elämiesi kohtauspiste kulkee kohti täyttymystään etkä enää tarvitse meitä, Selena selittää juhlallisesti.

- Kuolenko minä? kuiskaan järkyttyneenä. Olenhan tiennyt, että kaikesta on joskus päästettävä irti, mutta että elinikäisistä ystävistä eroaminen olisi nyt jo edessä... Entä Tapsa ja lapset? Siskot?

  

Otan tonttuystäviäni kaulasta, nyyhkäisen. Vuosikymmenten unenomaiset kohtaamiset pyörivät ajatuksissani, vaikka ne aikuisiässä olivatkin ihan vain joskus hipaisseet. Silti ne kaikki ujuivat alitajunnan hämyissä selkeinä, tuoreina... 


Selena työntää minua kauemmaksi, katsoo silmiin. - Et toki, siihen on vielä aikaa… Ymmärrät kyllä ihan kohta... Mutta kuulehan, kirjoita muistiin kaikki, mitä olet kokenut… Niin meidän kanssamme kuin muutenkin… Se auttaa sinua hyväksymään tämänkertaisen tiesi kaikkine kuoppineen kuin kohoumineenkin…

- En halua nähdä kun lähdette, soperran. En ymmärrä, mitä ystävä tarkoittaa. 

- Muistattehan, että rakastan teitä aina?

  

Suljen pienet ystäväni hetkeksi syliini ja pakenen sitten mökkiin. Rauhoituttuani palaan terassille, mutta portaat ovat tyhjät. Haikeana kävelen rannalle takaisin ja istahdan raskaasti penkereellä odottavalle tuolille. Utupilvikin on hajonnut. Olen täysin yksin.

  

Äkkiä vieressäni rasahtaa ja häpsähdän houreistani. Silmissäni kiemuroi yhä kyynelten usva. Tapsa kohottaa kädellään leukaani. 

– Sataako täällä? hän naurahtaa ja ojentaa jotakin. 

- Löysin tämän silloin kun käytiin siellä laavapaikalla. Muistatko? Säästin sitä sinulle yllätykseksi, halusin antaa sen vasta tänään, hääpäivänä… Katsohan. Minusta siinä on jotain tuttua… Ihan kuin olisin nähnyt sen ennenkin.

  

Kun kurkotan ottamaan vastaan lahjaani, käteni liike pysähtyy. Maailma kiepsahtaa radaltaan. Ääretön helpotuksen ja ymmärryksen aalto valahtaa olemukseeni.

  

Mieheni kämmenellä olevasta sormuksesta välähtävät käärmeen meripihkaiset silmät.  

V * 1. ISOBEL

Tyhjä Kirja vie minut merenrantakalliolle. Ylläni on silkinohut, sinertävä luomus, vaaleanruskeita hiusryöppyjäni peittää korkea, ylöspäin suippeneva päähine. Sen huipulta putoaa alas ohut harsomainen, sininen huntu. Olen Isobel...

Aallot pärskivät rantakiviin. Isobel nojaa kallioon ja tuijottaa merelle. Hänen olonsa on jännittynyt, sydän takoo levottomasti. Sekin odottaa.

  

Malttamattomana hän käännähtää ja kiiruhtaa lähteelle, joka kumpuaa pystysuoran seinämän uumenista, valuu sen kylkeä pitkin ja keräytyy kallion juurelle muodostuneeseen syvennykseen kadoten lopuksi luonnon muovaamaa kourua pitkin mereen. Hän kumartuu, kupertaa kouransa astiaksi ja kohtaa veden kalvoon heijastuvan kuvajaisensa. Suuret siniset silmät läikkyvät huolestuneina, avuttomina. Äkkiä hän valpastuu ja tarkentaa katsettaan; lähteen pohjalla välkähtelee, mutta siellä pyörähtelevä virtaus haittaa näkyvyyttä. 

  

Varoen hän työntää kätensä lähteeseen. Pinta rikkoutuu eikä hän hetkeen erota esinettä. Veden kylmyys kirpaisee, silti hän ujuttaa kättään pohjaa kohti. Ohut hiha kastuu kainaloa myöten. Sormet hapuilevat hetken pohjahiekassa ennen kuin ne osuvat kohteeseensa. Varoen hän tarttuu esineeseen, nostaa sen näkösälle ja ryhtyy enimmät vedet hihastaan ravistettuaan tarkastelemaan saalistaan.

  

Hopeanhohtoisen sormuksen ympärille on kietoutunut samanvärinen käärme. Sen meripihkasilmät välähtävät. Isobel työnnältää sormusta kauemmaksi, muttei malta laskea sitä käsistään. Samassa rantaan kahahtaa vene. Säikähtyneenä hän juoksee lähimmän pensaan taakse piiloon. Hän ei halua tulla yllätetyksi.

  

Kalliolle nousee mies. Hänen baskerimalliseen päähineeseensä on työnnetty sulka, puseron hihat ovat leveät ja niiden laskokset erottuvat erivärisinä. Valkoiset ihonmyötäiset housut päättyvät polvien alle ja niin ikään valkoisiin polvisukkiin verhotut jalat piilottelevat mustissa solkikengissä. 

  

Mies tarkastelee ympäristöään, kuulostelee ja hyppää alas kalliolta. Sitten hän kiiruhtaa lähteelle, kurkistaa sinne ja pyörähtää katselemaan ympärilleen, etsii.

  

Kyyneleet sumentavat Isobelin silmät ja hän lähtee juoksemaan. Mies naurahtaa matalasti, levittää kätensä ja sulkee tytön tiukasti syliinsä. Isobel painautuu häneen kyynelten kostuttamin poskin.

- Shh shh shh. Mies tuudittaa häntä sylissään. Sitten hän kohottaa kädellään rakastettunsa leukaa. - Sadettako?

- Hopeasadetta, nyyhkii tämä ja yrittää hymyillä. - Onnen sadetta siitä, että vielä sain nähdä sinut!

- Mitä sinulla siinä on? Mies ottaa hänen kätensä ja aukaisee nyrkin sormi kerrallaan. - Sinä löysit sen, hän riemuitsee. - Minulla on samanlainen. Katso… Ne vartioivat rakkauttamme... Muista, että tämä on sinulle lupauksena siitä, että tulen takaisin, hän vakuuttaa pujottaessaan sormusta Isobelin sormeen. - Pidä tätä aina. Etsin sinut, kun palaan. Löydän sinut kyllä. Jos en tässä, niin sitten tulevassa elämässä. Ja silloin, kun ojennan sen, tiedät, että olen palannut.

  

Vielä hetken auvoinen, viipyvä syleily. Isobel tuntee kiihkeät sydämen lyönnit ja sitten mies on poissa.

  

Isobel havahtuu kalliosaaren toiselta puolelta kantautuvaan juoksuaskelten töminään ja huutoihin. Hän vaipuu voimattomana myttynä maahan. Toivoo, rukoilee, että rakkaansa pääsee pakoon.

  

Mieslauma ympäröi hänet. Karkeaääninen rumilus tempaa hänet ylös. Kysymyksiä satelee, hän ei vastaa niihin ja tuntee seuraavaksi läimäyksen, joka lähettää hänet unettomaan yöhön.

  

Hän herää luolassa, lähellä oviaukon kaltereita. Vuoren juurella kuhisee ihmisjoukko, joka kuulostelee tarkkaavaisena, peloissaankin. Kaukaisuudesta kuuluu kumeaa jyrinää. Maa tärähtelee. Jyminä paisuu paisumistaan. Se lähenee. Joku kirkaisee vihlovasti. Tanner tömisee pakenevien jalkojen alla.

  

Isobel tarrautuu kaltereihin, rukoilee ulospääsyä. Kukaan ei kuule. Tärähtelyyn sekoittuva ääni on kuin kuohujaan kiidättävän virran jylinää. On kuuma. Tukahduttavan kuuma. Jotakin punaisenkeltaista valuu vuoren rinnettä alas.

  

Isobel jää yksin kaltereitten taakse. Hän rientää peräseinälle, hakee hätäisesti pakoreittiä. Sitä ei löydy ja epätoivoissaan hän koettaa pujottautua tankojen lävitse. Pakokauhussaan hän survoo vartalonsa toiselle puolelle, mutta jumiutuu kaltereiden väliin. 

  

Turhaan hän rimpuilee. Kuuma virta, laava, jota vuori syöksee kidastaan, lähenee vääjäämättömästi. Sisimmässään Isobel on tiennyt sen koko ajan. Senkin hän tietää nyt, ettei pelastusta enää löytyisi ja hetkessä tuli nielaisee kaiken. Silmänräpäys vain ja hän liitelee vapaana kaiken yläpuolella…

Kamala kokemus! Kamala näky! Romanttinen, mutta hirveä.  

Olenko noinkin joskus loppuni kohdannut?

Pyörin loppuyön, en enää millään saa unenpäästä kiinni. Muistikuva on liian järisyttävä. Sen täytyy olla unta, pahinta painajaista vain.