Säntään viereiseen luokkaan pyytämään apua lähimmältä työtoveriltani, mutta hän ei ole siellä. Avuttomana kääntelen kukkapuskaa käsissäni ja saan sen lopulta revityksi auki. Seuraavaksi nyyhkyttelen rehtorin kansliaan. On pakko. Siellä vierekkäin istuvat kirkon edustajat, pastori ja nuorisotyöntekijä, suovat minulle hädin tuskin katsettaan, mutta sitten Tapanin opettaja tulee ja sulkee syliinsä. Se saa hetkeksi kokoamani itsehillinnän ratkeamaan ja nyt valitan ääneen… Tuula astahtaa askeleen ja äännähtää tukahtuneesti. Istun ystävieni keskelle.
Luokassa en osaa tehdä mitään muuta kuin halata Annin parasta ystävää tämän saapuessa. Tyttö katselee hämillään kyyneleitäni mennessään paikoilleen muita odottamaan. - Opettaja itki! kuulen myötätuntoiset kuiskaukset.
Rehtori tulee luokkaani, on aikuinen. Minä en sitä tällä hetkellä ole, kaukana siitä. Olen yhtä avuton ja sekaisin kuin oppilaanikin. Hän puhuu lapsille ja pyytää heitä jokaista kirjoittamaan Annin äidille kirjeen. Kertomaan, miltä heistä tuntuu ja mitä muuta he haluavat tälle sanoa.
Istun puhumattomana, sivullisena ja katselen Annin pulpettia, jonka päälle olen kukkakimppuni laittanut, toivoen, että siihen ilmestyisi iloinen koulutyttö jälleen, että kaikki tämä olisikin hirveää erehdystä, kauheaa painajaisunta.
Nyt taitaa jotenkin pyyhkiä yli,.. Tämäkö minut nyt viimeinkin sitten nitistää? Lasten takia on koetettava pysyä jaloillani, en saa luovuttaa. Kun oikein kovasti yritän, pystyn siihen… takoo päässäni. Tätä olen aina pelännyt. Että jotain kamalaa tapahtuu… Eihän elämän näin pidä mennä! Viljami, minun tulisi olla saattamassa sinua! Miten voin olla monessa eri paikassa? Älä lähde vielä, odota, että ennätän hyvästellä…
Rehtorille minusta ei ole mitään apua eikä minua onneksi jätetäkään sinä päivänä yksin luokkani kanssa, aina siellä on joku toinen huolehtimassa ja päivä saadaan jotenkin kulutetuksi loppuun. En vain muista, miten. Seuraavana päivänä oletetaan, että jatkan normaalisti. Ja minä yritän, ponnistan kaikella tahdonvoimallani.
Viikolla mietitään, mitä muistolauseeksi. Pääni tunnelmat eivät tunnu selviävän, en jaksa paneutua, yritän kuitenkin saada lapset pohtimaan. He ehdottavat kaikenlaista, sopimatontakin, vaikka eivät tietenkään sitä itse tajua. Lopuksi päädytään yksinkertaisesti sanomaan: ”Anni, emme koskaan unohda sinua!” Enempään minä en pysty, minulla on täysi työ pidätellä itseäni repeämästä.
Eräänä aamuna järjestäjälistasta on mustattu Annin nimi yli. Suutun suhteettoman kovasti. - Anni on aina tämän luokan jäsen, vaikka häntä ei näykään! julistan ja kirjoitan nimen näkyville uudestaan. Vierelläni kuvittelen näkeväni Annin nyökkäävän mielissään.
Joskus myöhemmin opettajainhuoneessa nuorisotyöntekijä kysyy ohimennen, olinko saanut puhua kenenkään kanssa jutusta. Vastaan, että olin. Kuinka en olisi? Olen hämmästynyt; kenen kanssa tässä vielä pitäisi puhua? Minullahan ovat siskot ja mies, joiden kanssa selata. Tai ainakin pitäisi selata… Sen kummemmin kukaan ei kysy. Patti sydämeni vieressä kasvaa ja valtaa alaa yhä enemmän ja enemmän.
Siunaustilaisuuteen mennään koko luokan voimin. Kirkossa istun kahden oppilaani välissä, toisen on määrä viedä kukkakimppu, toisen lukea jäähyväisviesti. Päässäni surisee, kuulen jotenkin huonosti, päätyynyssä-päivät lähestyvät huimaavaa vauhtia.
Kuin unessa kävelen lasten kanssa kirkon etuosaan, jään seisomaan ja odottamaan siihen keskelle, en ymmärrä siirtyä arkun viereen, jonka ääressä rehtorit seisovat katsoen minuun kummissaan.
Voisiko joku ohjata minua, sillä olen kaiken jo olemassa olevan ja tulemassa olevan surun turruttama? En tiedä mitä tehdä, olen tahdoton olio vain. Menen minne käsketään ja jos ei käsketä, etsin jostain tyhjältä näyttävän paikan ja olen siinä.
Kouluavustaja vie luokan koululle takaisin siirtyessäni rehtorien mukana muistotilaisuuteen. Nähdessäni Annin äidin seisovan mustissaan ovella ottamassa vastaan vieraita itsehillintäni murtuu ja purskahdan itkuun. Itken koko ajan vielä halatessani Annin sisaruksiakin, minulla ei ole voimia pysytellä tyynenä ja hillittynä, kuten sivistykseen olisi kuulunut. Annin äidin tuskaan samaistun enkä kestä sitä. Tiedän samalla surevani jo etukäteen siinä toistakin menetystä.
Sama tapahtuu, kun ruvetaan laulamaan ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin…” Isot kyyneleet hyökkäävät varoittamatta ulos ja ne vierivät mahdotonta vauhtia silmistä, hädin tuskin ennätän kaivaa laukusta liinaa tulvan eteen. Rehtorikin jo kaivaa laukkuaan antaakseen omansa.
Seuraavana yönä puhelin soi. Viljami! kaikuu päässäni juostessani vastaamaan. Arvaan jo. Anja kertoo veljen lähteneen. Oli edellisenä päivänä ruvennut luettelemaan jo edesmenneiden läheisten nimiä ja ikään kuin katsellut näiden ohikulkemista. Nyt yöllä hän oli äkkiä kutsunut vaimoaan.
- Henni, nyt mennään! oli sanonut ja katsonut sokeilla silmillään suoraan vaimoonsa. Ja sitten hän oli mennyt.
Tulikohan se isä esikoistaan noutamaan?
Puhelun loputtua vajoan nojatuoliin ja sytytän kynttilän. Koetan kuvitella saattelevani veljeni pitkiä valkoisia portaita ylös aina valtavan suurille porteille saakka, näen selvästi mielessäni kyllä ne portit, mutta en saa tapahtumaan toden tuntua, jotenkin veli ei ole mukana. Minne hän oikein jäi?
Myöhemmin Silja kertoo isänsä viipyneen heidän kanssaan vielä kauan siellä sairaalahuoneessa, joten siksi tämä ei varmaankaan siihen saatteluunkaan ollut joutunut. Läsnäolo oli ollut vahva. Hyvä niin. Elämähän jatkuu.
Niin siellä kuin täälläkin.
Valvon koko yön miettien, surren, etteivät minunkaan käteni välittäneet veljelle helpotusta, en sitä olisi kyllä voinut montakaan kertaa edes ehdottaa, sillä aina sairaalahuoneessa oli joku muukin lisäksemme eivätkä kaikki uskoneet energiavirtoihin, tai niin ainakin silloin ajattelin. Eihän sellaisista asioista puhuta...
Olinhan toki pyytänyt apuun kuuluisia henkiparantajia. Pohjoisessa asuva nainen ei ollut edes vaivautunut vastaamaan, vaikka olin lähettänyt hänelle kuoren ja postimerkinkin vastausta varten. Tapio Kaitaharju ilmoitti tekevänsä parhaansa, mutta hänen sanojensa mukaan hänenkään vallassaan ei lopputulos olisi. Myös toinen etelässä asuva nainen lupasi rukoilla Viljamin puolesta ja sitähän minäkin kaiken aikaa tein, loputtomasti. Tapahtukoon Sinun tahtosi… Se oli rukouksen vaikein kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti