V * 1. ISOBEL

Tyhjä Kirja vie minut merenrantakalliolle. Ylläni on silkinohut, sinertävä luomus, vaaleanruskeita hiusryöppyjäni peittää korkea, ylöspäin suippeneva päähine. Sen huipulta putoaa alas ohut harsomainen, sininen huntu. Olen Isobel...

Aallot pärskivät rantakiviin. Isobel nojaa kallioon ja tuijottaa merelle. Hänen olonsa on jännittynyt, sydän takoo levottomasti. Sekin odottaa.

  

Malttamattomana hän käännähtää ja kiiruhtaa lähteelle, joka kumpuaa pystysuoran seinämän uumenista, valuu sen kylkeä pitkin ja keräytyy kallion juurelle muodostuneeseen syvennykseen kadoten lopuksi luonnon muovaamaa kourua pitkin mereen. Hän kumartuu, kupertaa kouransa astiaksi ja kohtaa veden kalvoon heijastuvan kuvajaisensa. Suuret siniset silmät läikkyvät huolestuneina, avuttomina. Äkkiä hän valpastuu ja tarkentaa katsettaan; lähteen pohjalla välkähtelee, mutta siellä pyörähtelevä virtaus haittaa näkyvyyttä. 

  

Varoen hän työntää kätensä lähteeseen. Pinta rikkoutuu eikä hän hetkeen erota esinettä. Veden kylmyys kirpaisee, silti hän ujuttaa kättään pohjaa kohti. Ohut hiha kastuu kainaloa myöten. Sormet hapuilevat hetken pohjahiekassa ennen kuin ne osuvat kohteeseensa. Varoen hän tarttuu esineeseen, nostaa sen näkösälle ja ryhtyy enimmät vedet hihastaan ravistettuaan tarkastelemaan saalistaan.

  

Hopeanhohtoisen sormuksen ympärille on kietoutunut samanvärinen käärme. Sen meripihkasilmät välähtävät. Isobel työnnältää sormusta kauemmaksi, muttei malta laskea sitä käsistään. Samassa rantaan kahahtaa vene. Säikähtyneenä hän juoksee lähimmän pensaan taakse piiloon. Hän ei halua tulla yllätetyksi.

  

Kalliolle nousee mies. Hänen baskerimalliseen päähineeseensä on työnnetty sulka, puseron hihat ovat leveät ja niiden laskokset erottuvat erivärisinä. Valkoiset ihonmyötäiset housut päättyvät polvien alle ja niin ikään valkoisiin polvisukkiin verhotut jalat piilottelevat mustissa solkikengissä. 

  

Mies tarkastelee ympäristöään, kuulostelee ja hyppää alas kalliolta. Sitten hän kiiruhtaa lähteelle, kurkistaa sinne ja pyörähtää katselemaan ympärilleen, etsii.

  

Kyyneleet sumentavat Isobelin silmät ja hän lähtee juoksemaan. Mies naurahtaa matalasti, levittää kätensä ja sulkee tytön tiukasti syliinsä. Isobel painautuu häneen kyynelten kostuttamin poskin.

- Shh shh shh. Mies tuudittaa häntä sylissään. Sitten hän kohottaa kädellään rakastettunsa leukaa. - Sadettako?

- Hopeasadetta, nyyhkii tämä ja yrittää hymyillä. - Onnen sadetta siitä, että vielä sain nähdä sinut!

- Mitä sinulla siinä on? Mies ottaa hänen kätensä ja aukaisee nyrkin sormi kerrallaan. - Sinä löysit sen, hän riemuitsee. - Minulla on samanlainen. Katso… Ne vartioivat rakkauttamme... Muista, että tämä on sinulle lupauksena siitä, että tulen takaisin, hän vakuuttaa pujottaessaan sormusta Isobelin sormeen. - Pidä tätä aina. Etsin sinut, kun palaan. Löydän sinut kyllä. Jos en tässä, niin sitten tulevassa elämässä. Ja silloin, kun ojennan sen, tiedät, että olen palannut.

  

Vielä hetken auvoinen, viipyvä syleily. Isobel tuntee kiihkeät sydämen lyönnit ja sitten mies on poissa.

  

Isobel havahtuu kalliosaaren toiselta puolelta kantautuvaan juoksuaskelten töminään ja huutoihin. Hän vaipuu voimattomana myttynä maahan. Toivoo, rukoilee, että rakkaansa pääsee pakoon.

  

Mieslauma ympäröi hänet. Karkeaääninen rumilus tempaa hänet ylös. Kysymyksiä satelee, hän ei vastaa niihin ja tuntee seuraavaksi läimäyksen, joka lähettää hänet unettomaan yöhön.

  

Hän herää luolassa, lähellä oviaukon kaltereita. Vuoren juurella kuhisee ihmisjoukko, joka kuulostelee tarkkaavaisena, peloissaankin. Kaukaisuudesta kuuluu kumeaa jyrinää. Maa tärähtelee. Jyminä paisuu paisumistaan. Se lähenee. Joku kirkaisee vihlovasti. Tanner tömisee pakenevien jalkojen alla.

  

Isobel tarrautuu kaltereihin, rukoilee ulospääsyä. Kukaan ei kuule. Tärähtelyyn sekoittuva ääni on kuin kuohujaan kiidättävän virran jylinää. On kuuma. Tukahduttavan kuuma. Jotakin punaisenkeltaista valuu vuoren rinnettä alas.

  

Isobel jää yksin kaltereitten taakse. Hän rientää peräseinälle, hakee hätäisesti pakoreittiä. Sitä ei löydy ja epätoivoissaan hän koettaa pujottautua tankojen lävitse. Pakokauhussaan hän survoo vartalonsa toiselle puolelle, mutta jumiutuu kaltereiden väliin. 

  

Turhaan hän rimpuilee. Kuuma virta, laava, jota vuori syöksee kidastaan, lähenee vääjäämättömästi. Sisimmässään Isobel on tiennyt sen koko ajan. Senkin hän tietää nyt, ettei pelastusta enää löytyisi ja hetkessä tuli nielaisee kaiken. Silmänräpäys vain ja hän liitelee vapaana kaiken yläpuolella…

Kamala kokemus! Kamala näky! Romanttinen, mutta hirveä.  

Olenko noinkin joskus loppuni kohdannut?

Pyörin loppuyön, en enää millään saa unenpäästä kiinni. Muistikuva on liian järisyttävä. Sen täytyy olla unta, pahinta painajaista vain.