V * 3. KÄÄRMESORMUS

Seuraavana kesänä istun näköalatuolissani huikaisevan sinisen järveni rannalla. Pikkuinen mökki ottaa aurinkoa takanani. Silmät puoliummessa se hyräilee jotain onnen sadelaulua. Mökkikö hyräilee? Niinpä niin… Ihan selvästi kuulen sen ja hämärä kuva häivähtää mielessäni.

  

Muistatko? kuiskaa tuulikin. Kalliosaari, tulivuori…

 Löysitköhän minut? Tai sen, mitä minusta oli jäljellä, jos nyt yleensäkään mitään niissä helvetillisissä lieskoissa pystyi jäämään? Sormuksen ehkä? Palaisiko sormus sellaisessa  kuumuudessa? Kyllä kai, jos mikään ihme ei säilö sitä koteloonsa... Jos et silloin löytänyt, niin koska? Joko tässä elämässä? Ja mihin sinun sormuksesi joutui?

Menneeseen ajautumisen keskeyttää veneen kokan kolahtaminen laituriin.

- Käytäisiinkö katiskoilla? Laitetaan muuan verkkokin.

  

Laskeudun portaat ja istuudun paattiin. Vetäisen airoista ja vene käännähtää läheistä niemeä kohti.

- Koeta nyt soutaa edes vähän sinnepäin, minne pitääkin! Mitä sinä oikein meinaat? räsähtää kokasta, mutta säästän itseäni ja mietin omiani.

  

Soudan järvelle merkkikukkujen luokse. Tapsa nostaa katiskan ja tiputtaa siitä muutaman ahvenen saaviin. Sitten hän heittää pyydyksen kauemmas selälle ja tarttuu verkon puikkariin. - Nyt koeta pitää suunta suunnilleen suorana. Aamu saa näyttää, kannattiko tämä.

  

Hän laskee verkot, minä soudan. Nukkumaan mennessä väsy painaa ja uni tulee kutsumatta.

  

Aamulla herään Taimin lauluun. Hän vetää täysillä yhtä suosikeistani. ”Metsälammen rantaan torppaan punaiseen sinut elämäntoveri vien…”

  

Sisarella on hyvä ääni ja kuuntelen sitä siinä venytellessäni. Taimi istuu kiikussa ja rönähdän laiskasti hänen viereensä. Hilla ilmestyy saunan suunnasta kylmälaukun kanssa Heimo ja Sulevi kintereillään.

- Joko se on rillauksen aika? hän kysyy naureskellen.

- Rillauksen aika on silloin kun sen aika on, saa hän selkeän vastauksen ja minä siirryn grillikatokseen tulitikkuja etsimään. 

  

Myöhemmin hiivin näköalapaikalleni harmitellen, miten koko aurinkoinen aamupäivä on kulutettu keskinäiseen kinasteluun ja tyhjänpäiväiseen möksötykseen.

Sellaistako elämää olimme tosiaankin halunneet? Nyt, kun ahdistus muuten jo vetää  lonkeroitaan kauemmaksi?

Annan katseeni upota järven kimalteeseen. Jostakin kantautuu kahvin tuoksu.

  

Mieleni on musta. Tunnen yhä känää miestäni kohtaan. Eikö tämä muista, mikä päivä tänään on? En kyllä muistutakaan! Sitten päässä häivähtää epävarmasti: Miehen velvollisuusko on aina muistaa ensimmäisenä? Ajatus häipyy kuitenkin saman tien.

  

Eteeni ilmaantunut utuinen hahmo koskettaa lempeästi poskeani, muuttaa katseeni suuntaa niin, että näen pihalle. Yllätyn huomatessani Selenan ja Helenan istuvan mökin portailla. Liityn heidän seuraansa ihmetellen, miksi he vaikuttavat niin surkeilta. - Mikä nyt on?

  

Tontut vilkaisevat toisiinsa, vaikenevat.

- Tultiin hyvästelemään, Helena virkkaa viimein vaisusti.

- Yhteinen tiemme päättyy nyt. Monien elämiesi kohtauspiste kulkee kohti täyttymystään etkä enää tarvitse meitä, Selena selittää juhlallisesti.

- Kuolenko minä? kuiskaan järkyttyneenä. Olenhan tiennyt, että kaikesta on joskus päästettävä irti, mutta että elinikäisistä ystävistä eroaminen olisi nyt jo edessä... Entä Tapsa ja lapset? Siskot?

  

Otan tonttuystäviäni kaulasta, nyyhkäisen. Vuosikymmenten unenomaiset kohtaamiset pyörivät ajatuksissani, vaikka ne aikuisiässä olivatkin ihan vain joskus hipaisseet. Silti ne kaikki ujuivat alitajunnan hämyissä selkeinä, tuoreina... 


Selena työntää minua kauemmaksi, katsoo silmiin. - Et toki, siihen on vielä aikaa… Ymmärrät kyllä ihan kohta... Mutta kuulehan, kirjoita muistiin kaikki, mitä olet kokenut… Niin meidän kanssamme kuin muutenkin… Se auttaa sinua hyväksymään tämänkertaisen tiesi kaikkine kuoppineen kuin kohoumineenkin…

- En halua nähdä kun lähdette, soperran. En ymmärrä, mitä ystävä tarkoittaa. 

- Muistattehan, että rakastan teitä aina?

  

Suljen pienet ystäväni hetkeksi syliini ja pakenen sitten mökkiin. Rauhoituttuani palaan terassille, mutta portaat ovat tyhjät. Haikeana kävelen rannalle takaisin ja istahdan raskaasti penkereellä odottavalle tuolille. Utupilvikin on hajonnut. Olen täysin yksin.

  

Äkkiä vieressäni rasahtaa ja häpsähdän houreistani. Silmissäni kiemuroi yhä kyynelten usva. Tapsa kohottaa kädellään leukaani. 

– Sataako täällä? hän naurahtaa ja ojentaa jotakin. 

- Löysin tämän silloin kun käytiin siellä laavapaikalla. Muistatko? Säästin sitä sinulle yllätykseksi, halusin antaa sen vasta tänään, hääpäivänä… Katsohan. Minusta siinä on jotain tuttua… Ihan kuin olisin nähnyt sen ennenkin.

  

Kun kurkotan ottamaan vastaan lahjaani, käteni liike pysähtyy. Maailma kiepsahtaa radaltaan. Ääretön helpotuksen ja ymmärryksen aalto valahtaa olemukseeni.

  

Mieheni kämmenellä olevasta sormuksesta välähtävät käärmeen meripihkaiset silmät.  

* Kotimaisemissa? (jatkuu 2)

Seuraavana päivänä pistäydymme Loro Parkissa, papukaijapuistossa. Siis käymäseltään vain, sillä koko puistoa emme olisi millään jaksaneet urakoida kerralla läpi. Sen jälkeen yritämme ottaa aurinkoa hotellin altaan äärellä. Tuulee koleahkosti, silti minä uskaltaudun uimaankin, mutta vesi on äärettömän kylmää emmekä viivy paikalla tuntia kauempaa. Illalla käymme ryhmän kanssa läpi edellisen päivän retkituntemuksia ja poikkeamme pikku porukalla Kasino Tauroon illalliselle.

  

Aamuyöstä oli sadellut eikä aurinkoa näy perjantainakaan. Niinpä me vain lepäilemme, kulutamme aikaa kaupungilla ja kiertelemme paikasta toiseen tuliaisia katsastamassa.

  

Seuraavana päivänä kokoonnumme ryhmäläisten kanssa syömään Monasteriaan, entiseen luostariin. Ruokaa odotellessamme kuljeskelemme ympäriinsä tunnustelemassa paikan värähtelyjä. Olen aina ollut heikkona tämäntyyppisiin rakennuksiin ja viihdyn. Viihtyisin pitempäänkin, mutta hyppyjalat vinksuvat, joten suunnistamme Tapsan kanssa Sibanaparkiin, jossa Suomi-seura pitää tanssi-iltojaan. Sieltä tultua pakkaamme laukut aamua varten valmiiksi. Lähteminen kouraisee. On mahdottoman haikea olo. Kuin kotoa lähtisi eikä paluusta olisi tietoa…

  

Sunnuntaina sitten starttaamme Aurinkomatkojen bussilla hotelli Parque Vacacional Edenistä varttia vaille kymmenen. Matkalla opas kertoo keskiviikkona lähteneen ryhmän peräti neljältä jäseneltä varastetun kentällä lompakot, joten hän muistuttaa vielä kerran pitämään tarkkaa huolta rahapusseista ja käsilaukuista. Täällä ei auta olla yhtä huoleton ja luottavainen kuin kotimaassa, lintukodossamme, jossa kulttuuri on tyystin toisenlainen.

  

Helsinkiin lennähdämme toista tuntia myöhässä. Tutkasysteemi kentällä temppuilee emmekä pääse yhteyskäytävän lähellekään, niinpä joudumme siirtymään busseilla lentoaseman ovelle. Vettä tulee kaatamalla. Kastumme.

  

Kenttärakennuksessa odotamme pikavuoron lähtöä lähes neljä tuntia. Siinä bussia vartoessamme Anna paljastaa, ettei hän ollut nähnyt Mustan Madonnan luolassa kerrassaan mitään ja että hänellä on koko jutusta tiettyjä epäilyksiä. En tiedä mitä ajatella, mutta käyn kuitenkin varmuuden vuoksi kaatamassa lähteen veden vessaan ja jätän pullonkin roskikseen, etten vain vahingossakaan toisi kotiin mitään epätoivottua. Samoin käy pyramideilta kähveltämälleni kasville, sillä se ei ole kestänyt matkan rasituksia vaan on menehtynyt piilopaikassaan.

V * 2. KOTIMAISEMISSA?

Marraskuun neljäntenä bussi suuntaa iltakahdeksan jälkeen kohti Helsinkiä. Pitkä pakaroiden varassa matkaaminen puuduttaa ja kun päästään lentokentälle, on ihan pakko pysytellä liikkeellä, sillä edessä on jälleen tuntikausien koneessa istuminen ja koipien verisuonet huutavat jo nyt.

  

Kun perillä tungeksimme ahtaasta koneesta ulkoilmaan, Teneriffan lämmin tuulonen henkäisee kentällä kesäisen tervetulotoivotuksen ja olo paranee huomattavasti. Hotelli Edeniin päästyä pää on jo kauttaaltaan hiestä märkä ja me molemmat suihkun ja puhtaan vaatetuksen tarpeessa.

  

Infotilaisuuteen menemme kävelemällä. Sinne on onneksi lyhyt matka, hyvin jyrkkä tosin enkä voi olla ajattelematta, millaista siellä olisi jääkeleillä. Sitten hoksaan, että tuskin siellä sellaisia kelejä juuri onkaan, ollaanhan todellisessa kesämaassa.

  

Illan tummetessa kuvaamme parvekkeelta vuohia ja kukkoja, joita tepastelee edessä viheriöivällä kentällä. Seuraavana aamuna viehätys loppuu, kun kukko aloittaa kiekumisensa puoli viideltä.

Sunnuntaina kukko hätistelee haaremiaan kolmelta. Luemme tunnin verran ja nukahdamme sitten uudelleen. Aamukahvin jälkeen ollaan jo yhdeksän maissa matkaamassa jyrkkää vuoristotietä bussilla, joka paukkuu ja roksahtelee. Pelkään, jaksaisiko se vetää meidät pitkiä rinteitä ylös asti, tiekin kun on paikka paikoin kurjassa kunnossa. Tien varren moniväriset ja –kuntoiset talot kertovat vaatimattomasta elämästä. Tasakatoilla liehuvat pyykit tuulen ja auringon kuivattavina. Rinnepenkereillä kasvaa perunaa.

  

Oppaamme Gracia tarinoi Martinista, jonka tapaisimme. Tämä on luvannut huolehtia Neitsyen v. 1992 löydetystä luolasta loppuelämänsä, jos parantuisi suusyövästä. No, hän parantui ja siitä lähtien hän on täyttänyt lupaustaan.

  

Hikisen, jalkoihin kovasti ottavan jyrkän nousun jälkeen meidät otetaan vastaan sydämellisin halauksin ja poskisuudelmin. Martinilla on vaimo ja naapuripariskunta mukanaan. Aluksi seisotaan piirissä käsi kädessä ja tunnustellaan energioita. Minua huippaa, joten niitä löytyy. Luolavuoroani odotellessani istuskelen energiakivellä ja katselen luolaan meneviä ja sieltä palaavia matkakumppaneitani.

  

Sisälle mennään neljän ryppäissä. Katosta tippuvan veden takia on oltava paljain jaloin ja takki päällä. Jokainen sytyttää kynttilän alkupuolen syvennykseen ja niitä tuikkii pitkin liejusta liukkaan ja kivisen reitin vartta. Perillä olevasta lähteestä, johon vesi katosta tippuu, kaappaan pieneen limsapulloon vettä, koska sillä sanottiin olevan parantavaa vaikutusta. Haluan kokeilla sen tehoa kipeisiin jalkoihini ja vartaloni ihottumaan. Ennen kuin ennätän estää Tapsa pesaisee lähteessä ohimennen käytävän seinämiin nojailusta likastuneet kätensä ja naureskelee nolona sättiessäni häntä kauhistuneena siitä, että hän oli tietämättään häpäissyt toisten pyhänä pitämää paikkaa. No, onneksi kukaan ei nähnyt…

  

Minua jännittää vähän, näyttäytyisikö naisen muotoinen valohahmo, jonka moni oli siellä nähnyt, Gracia mukaan lukien. Mutta luolassa on tyhjää enkä aisti muuta kuin että minua huimaa taas ja jostain syystä itkettääkin, mutta sehän nyt ei ole minulle mitenkään harvinaista. Meidän mukana kulkeneen Katjan mies oli kokenut paikan niin ahdistavaksi, että hänen oli pitänyt meitä odotellessaan kävellä pitkin maita ja mantuja. Sisälle luolaan hän ei pystynyt menemään.

  

Luolassa Martin palvelee jokaista samalla tavalla kuin Jeesuskin oli tehnyt: pesee jalat ja piirtää öljyllä kolme ristinmerkkiä otsaan sekä välittää halatessaan parantavaa energiaa. Ulkona hän tarjoaa leipää ja viiniä.

  

Vuorelta alastulo koskee nilkkoihin kamalasti ja vaikka minulla on Gracian kävelykeppi tukenani, ovat jalkani alhaalla pelkkiä täriseviä klönttejä vain enkä pääse bussiin ilman Tapsaa, joka on käsikynkännyt minua loppumatkan.

  

Sitten ajetaan Carachicoon (cara = kallis, chico = poika, lapsi). Kun näen matkalla merestä kohoavan jyrkkäseinäisen kalliosaaren, hulvahtaa ylitseni huikaiseva tunneaalto; tuon, juuri tuon oli Tyhjä Kirja minulle näyttänyt, tiedän sen! Muutenkin tuntuu kuin olisin tullut tuiki tuttuun paikkaan, osaan kävellä suoraan puiston halki sopimallemme paikalle, vaikka en tietenkään koskaan aikaisemmin ole käynyt siellä. Viipyessämme laavan alle jääneille pystytetyn muistomerkin luona tunkee eräälle mukana olevalle naiselle vahvasti mieleen, että joku meistä oli ollut siellä laavavirran aikana.

  

Lävitseni kulkee omituinen vilunpuistatus ja haluan lähteä siitä paikasta heti kauas pois. Ennen matkaa näkemäni unenomainen näky häilähtelee yhä mieleni sopukoissa. Etsiessäni Tapsaa näen hänen kiertelevän alueen reunassa, potkiskelevan maata ja poimivan sitten käteensä jotakin, kääntelevän sitä kummallinen ilme silmissään ja pistävän sen sitten taskuunsa. Uteluuni hän murahtaa jotain epämääräistä enkä tinkaa enempää.

  

Illalla käymme syömässä seisovasta pöydästä ja sieltä palatessamme tyhjennämme ylimmän kerroksen ravintolassa pullollisen Teneriffa-punaviiniä. Päästyämme viimein huoneeseemme puhtimme lopahtaa.

* Kotimaisemissa? (jatkuu)

Maanantaina menemme Guimarin pyramideille, joita Anna sanoo meidän kaikkien olleen aikoinaan rakentamassa. Opas kertoo, että pyramidialueella juhlitaan kesäkuussa kesäpäivän seisausta. Silloin, päiväntasauksen iltana, erään pyramidin portaat kohdistuvat suoraan laskevaan aurinkoon ja saarelaiset kerääntyvät sinne ihailemaan auringon seisahtumista tuokioksi vuorenhuippujen ylle. Muutenkin kaikkia pyramideja ja muureja rakennettaessa on otettu huomioon auringon ja muidenkin taivaankappaleiden sijainnit vuoden tärkeinä päivinä.

  

Kiertelemme pitkin terasseja ja portaikkoja, jotka yhdistävät toisiinsa temppelialueen kuusi pyramidia. Ennen Thor Heyerdahlin väliin tuloa ei virallinen tutkijataho ollut ollut kiinnostunut rakennelmista ja ne olivatkin pysyneet kunnossa vain, koska saarelaiset olivat käyttäneet niitä vihannesten auringossa kuivattamiseen. Kähvellän sieltä laukkuuni oudon kasvin.

Pyramideilta ajamme toistakymmentä kilometriä rotkon vierellä kulkevaa kapeaa, mutkaista tietä. Se tuntuu loputtomalta, samalla sekä pelottavalta että ihanalta! Minun on ihan pakko mennä auton rotkon puoleiselle sivulle istumaan saadakseni kurkistella kaikkiin kauheisiin mahdollisiin pudotuksiin…

  

Candelariassa tutustumme Mustan Madonnan kirkkoon. Mustan Madonnan kerrotaan ajautuneen Guimarin laakson Socorro-nimiseen rantakylään ja tämän tapauksen muistojuhlaa vietetään joka vuosi. Kirkko on värikäs, maalauksin koristeltu. Kaunis.

  

Sieltä menemme torilla päivystävien guanchi-kuninkaiden jättimäisten patsaiden ohi meren rantaan, jossa kuulen taas yöllä valvottaneen äänen; meri ärjyy syvyyksissään ja tyrskyää mustahiekkaiseen rantaan. Tämä oli se uskomaton ääni, joka oli tullut hävittäjälaivueena uneeni, ja joka oli saanut minut valpastumaan ja hiipimään yöllä parvekkeelle luullessani läheisen tulivuoren purkautuvan juuri silloin. Outoa, että juuri se pelko syöksyi ensimmäisenä mieleeni.

  

Hotelliin palattuamme lämmitämme pakastepizzaa ja lähdemme sitten ilmaisbussilla kaupunkiin. Bussi joutuu odottamaan tiukassa mutkassa kokonaista 20 minuuttia, sillä eräs auto on parkkeerattu kapealle kadulle niin, ettei bussi sovi ohi. Vasta kun nosturiauto on jo tilattu, omistaja yllättäen ilmestyy ja vie auton pois.

  

Osumme suomalaisen kerhon tanssipaikalle, jossa tanssimme ja tanssimme. Nautin illasta, nautin ja iloitsen, sillä kipua en tunne nyt missään!

  

Takaisin hotelliin suhautamme taksilla ja nousemme hissillä taas yhdeksänteen kerrokseen, missä osumme parahiksi kuuntelemaan kahden espanjalaisen soittoa ja laulua. Vuorilta vilkkuvat talojen valot sysimusta yö taustanaan sykähtelevät musiikin rytmeissä ja huokaan ihastuksesta. Tänne voisin jäädä! Tilaamme tintot yömyssyksi ja hipsimme huoneeseemme. Vasta nyt huomaamme, että yläikkuna on ollut auki koko ajan. Laitamme sen kiinni, joten toivottavasti kukko ei enää pahemmin häirinne.

  

Keskiviikkoaamu valkenee sateisena, kun suuntaamme Teidelle. Siellä on sumuista ja kylmää, autossa ei ole lämminpuhallusta, joten ikkunat huurtuvat ja tulivuori jää näkemättä. Jännittää, pysyttäisiinkö tielläkään, sillä etulasi peittyy voimakkaaseen usvaan eikä kuskikaan varmaan kovin selvästi näe eteensä. Selkeällä säällä sieltä olisi ollut huikeat näköalat yli koko saaren. Harmittaa. Anna näkee siellä kuitenkin jotain, sellaista, mitä me muut emme näe...

  

Paluumatkalla poikkeamme hermano Pedron luolaan. Siellä olisi niin helppo vaipua koko ajan syvenevään meditaatioon, mutta täydellistä antautumista haittaavat ylitse jyristävät lentokoneet, jotka nousevat ja laskeutuvat läheiselle kentälle. Siinä herkistellessäni tunnen viileän ilmavirran pyörteilyn, käteni kuumenevat ja sydänchakra aukeaa. Se laajenee laajenemistaan ja pulppuaa loputonta virtaa. Suljettujen silmieni edessä näkyy vastapäivään pyörivä kultainen kehrä ja rintaa pakahduttaa salaperäinen riemu.

  

Päästyäni hotellihuoneeseen menen suoraan parvekkeelle istumaan. Tuntuu kuin leijuisin, kehoa ei ole ja uskomaton levollisuus ja rauha täyttävät mielen.

  

Illemmalla herkuttelemme kaupungilla Girassolin kymmenen euron noutopöydässä. 30 kylmää alkupalavaihtoehtoa ja 14 lämmintä...

Koko loppuillan liu´un pehmein askelin, sydänchakran lähde pulppuaa yhä ja pirskauttelee valkokultaisia säkeniään ympärilleni. Mielessäni vallitsee selittämätön pyhyyden tunne, kuin etäisenä kaikuna ikuisuuden varovaisesta hipaisusta. 

V * 1. ISOBEL

Tyhjä Kirja vie minut merenrantakalliolle. Ylläni on silkinohut, sinertävä luomus, vaaleanruskeita hiusryöppyjäni peittää korkea, ylöspäin suippeneva päähine. Sen huipulta putoaa alas ohut harsomainen, sininen huntu. Olen Isobel...

Aallot pärskivät rantakiviin. Isobel nojaa kallioon ja tuijottaa merelle. Hänen olonsa on jännittynyt, sydän takoo levottomasti. Sekin odottaa.

  

Malttamattomana hän käännähtää ja kiiruhtaa lähteelle, joka kumpuaa pystysuoran seinämän uumenista, valuu sen kylkeä pitkin ja keräytyy kallion juurelle muodostuneeseen syvennykseen kadoten lopuksi luonnon muovaamaa kourua pitkin mereen. Hän kumartuu, kupertaa kouransa astiaksi ja kohtaa veden kalvoon heijastuvan kuvajaisensa. Suuret siniset silmät läikkyvät huolestuneina, avuttomina. Äkkiä hän valpastuu ja tarkentaa katsettaan; lähteen pohjalla välkähtelee, mutta siellä pyörähtelevä virtaus haittaa näkyvyyttä. 

  

Varoen hän työntää kätensä lähteeseen. Pinta rikkoutuu eikä hän hetkeen erota esinettä. Veden kylmyys kirpaisee, silti hän ujuttaa kättään pohjaa kohti. Ohut hiha kastuu kainaloa myöten. Sormet hapuilevat hetken pohjahiekassa ennen kuin ne osuvat kohteeseensa. Varoen hän tarttuu esineeseen, nostaa sen näkösälle ja ryhtyy enimmät vedet hihastaan ravistettuaan tarkastelemaan saalistaan.

  

Hopeanhohtoisen sormuksen ympärille on kietoutunut samanvärinen käärme. Sen meripihkasilmät välähtävät. Isobel työnnältää sormusta kauemmaksi, muttei malta laskea sitä käsistään. Samassa rantaan kahahtaa vene. Säikähtyneenä hän juoksee lähimmän pensaan taakse piiloon. Hän ei halua tulla yllätetyksi.

  

Kalliolle nousee mies. Hänen baskerimalliseen päähineeseensä on työnnetty sulka, puseron hihat ovat leveät ja niiden laskokset erottuvat erivärisinä. Valkoiset ihonmyötäiset housut päättyvät polvien alle ja niin ikään valkoisiin polvisukkiin verhotut jalat piilottelevat mustissa solkikengissä. 

  

Mies tarkastelee ympäristöään, kuulostelee ja hyppää alas kalliolta. Sitten hän kiiruhtaa lähteelle, kurkistaa sinne ja pyörähtää katselemaan ympärilleen, etsii.

  

Kyyneleet sumentavat Isobelin silmät ja hän lähtee juoksemaan. Mies naurahtaa matalasti, levittää kätensä ja sulkee tytön tiukasti syliinsä. Isobel painautuu häneen kyynelten kostuttamin poskin.

- Shh shh shh. Mies tuudittaa häntä sylissään. Sitten hän kohottaa kädellään rakastettunsa leukaa. - Sadettako?

- Hopeasadetta, nyyhkii tämä ja yrittää hymyillä. - Onnen sadetta siitä, että vielä sain nähdä sinut!

- Mitä sinulla siinä on? Mies ottaa hänen kätensä ja aukaisee nyrkin sormi kerrallaan. - Sinä löysit sen, hän riemuitsee. - Minulla on samanlainen. Katso… Ne vartioivat rakkauttamme... Muista, että tämä on sinulle lupauksena siitä, että tulen takaisin, hän vakuuttaa pujottaessaan sormusta Isobelin sormeen. - Pidä tätä aina. Etsin sinut, kun palaan. Löydän sinut kyllä. Jos en tässä, niin sitten tulevassa elämässä. Ja silloin, kun ojennan sen, tiedät, että olen palannut.

  

Vielä hetken auvoinen, viipyvä syleily. Isobel tuntee kiihkeät sydämen lyönnit ja sitten mies on poissa.

  

Isobel havahtuu kalliosaaren toiselta puolelta kantautuvaan juoksuaskelten töminään ja huutoihin. Hän vaipuu voimattomana myttynä maahan. Toivoo, rukoilee, että rakkaansa pääsee pakoon.

  

Mieslauma ympäröi hänet. Karkeaääninen rumilus tempaa hänet ylös. Kysymyksiä satelee, hän ei vastaa niihin ja tuntee seuraavaksi läimäyksen, joka lähettää hänet unettomaan yöhön.

  

Hän herää luolassa, lähellä oviaukon kaltereita. Vuoren juurella kuhisee ihmisjoukko, joka kuulostelee tarkkaavaisena, peloissaankin. Kaukaisuudesta kuuluu kumeaa jyrinää. Maa tärähtelee. Jyminä paisuu paisumistaan. Se lähenee. Joku kirkaisee vihlovasti. Tanner tömisee pakenevien jalkojen alla.

  

Isobel tarrautuu kaltereihin, rukoilee ulospääsyä. Kukaan ei kuule. Tärähtelyyn sekoittuva ääni on kuin kuohujaan kiidättävän virran jylinää. On kuuma. Tukahduttavan kuuma. Jotakin punaisenkeltaista valuu vuoren rinnettä alas.

  

Isobel jää yksin kaltereitten taakse. Hän rientää peräseinälle, hakee hätäisesti pakoreittiä. Sitä ei löydy ja epätoivoissaan hän koettaa pujottautua tankojen lävitse. Pakokauhussaan hän survoo vartalonsa toiselle puolelle, mutta jumiutuu kaltereiden väliin. 

  

Turhaan hän rimpuilee. Kuuma virta, laava, jota vuori syöksee kidastaan, lähenee vääjäämättömästi. Sisimmässään Isobel on tiennyt sen koko ajan. Senkin hän tietää nyt, ettei pelastusta enää löytyisi ja hetkessä tuli nielaisee kaiken. Silmänräpäys vain ja hän liitelee vapaana kaiken yläpuolella…

Kamala kokemus! Kamala näky! Romanttinen, mutta hirveä.  

Olenko noinkin joskus loppuni kohdannut?

Pyörin loppuyön, en enää millään saa unenpäästä kiinni. Muistikuva on liian järisyttävä. Sen täytyy olla unta, pahinta painajaista vain.

IV * 5. SYDÄMEN KYYNELEET

Herätessäni on valoisaa ja takassa hehkuu enää himmeä hiillos. Lisään puita ja saan ne vielä syttymäänkin.

  

Päivemmällä suuntaan saunalle, hanki kantaa. Lakaisen lattiat ja täytän lumella niin kiukaan vesisäiliön kuin kaikki muutkin astiat. Sytytän tulen uuniin ja ammennan lunta astioihin lisää sitä mukaa kun entinen sulaa vedeksi. Tauoilla istuskelen terassilla katsellen, miten auringon katolta pehmittämä lumi tippuu räystäiltä vesipisaroina. Istun vain ja annan taivaankiekon säteiden lämmittää kohmeista kehoani ja alakuloista sydäntäni.

  

Haen mökistä kirjan, tälläydyn saunan lämpiämistä odotellessani ylimmälle lauteelle lukemaan.
  

Kehooni laskeutuu raukeus. Nuokahtelen. Nojaan seinään etten putoaisi. Usva hiipii ympärilleni. Höristän korviani, sillä jostakin kantautuu hevosen kavioiden vaimea tömähtely. Keinun. Istun satulassa, vartaloni myötäilee ratsun liikkeitä...

Hevonen pysähtyy korskahtaen.

- Nu, shto? Mitä nyt? kuuluu takaa isän ääni.

- Jotain on, tuolla edessä, Petja kuiskaa.

  Isä ratsastaa hänen vierelleen, kuulostelee, samalla kun yrittää hillitä paikallaan tanssahtelevaa harmaata oriaan.

- En minä kuule mitään, hän vastaa ja maiskauttaa ratsulleen liikkeellelähtömerkin.

  

Tien mutkasta aukeaa näköyhteys matalaan hirsirakennukseen ja he pysähtyvät puiden suojiin tarkkailemaan. Äkkiä ovesta astuu mies pitkäpiippuinen ase tanassa. Petjan musta ratsu säikähtää äkillistä ääntä ja kohoaa takajaloilleen eikä Petja yllättäen osaakaan pitää varaansa.

  

Hän makaa mahallaan toivoen, ettei pyssymies huomaisi. Turha toivo. Tuokion he napittavat toisiaan silmästä silmään, sitten Petja kuulee napsahduksen isän virittäessä asettaan ja seuraavassa hetkessä hän tietää tulleensa tiensä päähän, se näkyy portailla seisovan miehen silmistä. Hän ei ennätä kierähtää syrjään, kun jo tärähtää.

  

Lämmin leimahdus rinnassa ja seuraavassa hetkessä hän leijuu ilmassa, kieppuu suoraan ylös. Maahan jää makaamaan noin 20-vuotias vaaleahiuksinen sotilas, johon häntä ei yhdistä enää mikään ja josta hän ei välitä tuon taivaallista…

Hui, olen tipahtaa lauteilta, säpsähdän ja usva väistyy hetkeksi.

  Tuon kieppumisen olen kokenut niin usein, unissani.

Kuolema oli ollut helppo, ei kipua missään, vain leiskahdus ja spiraalina ylös. Nyt muistan olleeni venäläinen sotilas, asuneeni päivän ratsastusmatkan päässä Pietarista. Minulla oli kaksi sisartakin, joista toinen, kapeakasvoinen ja vaaleahiuksinen oli ollut hyvin herttainen ja minulle kaikkein läheisin. Isä samaistuu yllättäen Tapsan olemukseen ja sisar lähisukulaisen. Siljan?

  

Lauteilla tulee liian kuuma. Hilaudun alemmaksi samalla asusteitani vähennellen. Vihdoin käyn nakkaamassa loputkin vaatteet pukuhuoneen laverille ja palaan lauteille. Heitän löylyä, venyttelen ja oloni muuttuu yhä sumuisemmaksi. 

  

Tuossa tuokiossa olen aukaisemassa uutta sivua noidan antamasta kirjasesta. Kurkistan lähteeseen...

Sieltä heijastuvat japanilaisen nuoren miehen kasvot. Mies nousee pystyyn suloinen odotus mielessään ja kiirehtii askeleitaan. Tielle saavuttuaan hän näkee vasemmalla nuoren naisen. Riemu paisuttaa hänen rintaansa; sieltä saapuu hänen vaimonsa, Suzuki! Tulee viimeinkin! 

   

Fuji tarttuu vaimoaan kädestä ja yhdessä he taivaltavat hiekkaista polkua ylöspäin. Sen vierellä kohoavan vuoren rinteelle on siroteltu pieniä asumuksia.

  

He saapuvat kotinsa eteen, astuvat sisälle. Siellä Fuji istuutuu lattialle matalan pöydän ääreen Suzukin kiiruhtaessa toiseen huoneeseen. Pian vaimo palaa ja laskee savikulhon pöydälle miehensä eteen. Ennen kuin tämä ennättää kohottaa sitä huulilleen, ilmestyy viereisestä oviaukosta kimonopukuinen pieni poika, joka juoksee iloisesti nauraen isän luokse. Tämä nostaa lapsen syliinsä ja kietoo toisen kätensä vierelleen polvistuneen vaimonsa hartioille…

Polvilleni tippuvat liikutuksen kyyneleet havahduttavat minut. Siinä olivat minun vaimoni ja poikani! Vaimoni? Räpyttelen hölmistyneenä silmiäni. Hämmennyn.

  Ei, uskomatonta! Mahdotonta!

Hetkeen en pysty liikahtamaankaan. Tapsan kasvot häivähtävät pojan kasvojen tilalla, ohikiitävän tuokion vain, mutta tajuan yhteyden… Heittäydyn pitkäkseni, painan pään käsiini ja sallin ahdistavien ajatusten tulla. Vasta nyt… Pilvi peittää otsan ja viiltävä suru pyyhkäisee ylitseni. Äskeisen kokemuksen avaamat sulut päästävät pisaravirran sekoittumaan hikikarpaloihin ja yhdessä ne kierivät laudepuiden välistä lattialle.

   

Rintaa puristava kova möykky repeää vihdoinkin, halkeaa keskeltä ja räjähtää jokaiseen ilmansuuntaan.

  Saisinpa lähteä nyt, lennähtää vapauteen värisevin siivin!

Tämä olisi paras paikka siihen, minun ainoa oma, ulkomaailmasta eristävä koloni, lapsuuteni rakas ranta! Kukaan ei katoamisestani välittäisi, tuskin sitä edes huomattaisiin. Enhän ole enää korvaamaton kenellekään, päinvastoin hantturoin tiellä, pyörin haittona. Esteenä, mitättömäksi mytättynä, lannistuneena elämän yhäkin liiallisten vaatimusten edessä. Äitikään ei enää olisi kaipaamassa - häntä onkin niin ikävä, niin ikävä... Ja lapset, niin, lapset... He unohtaisivat pian, sopeutuisivat elämän rytmiin. Heillekään en ole ollut hyväksi. Kenties olenkin tehnyt vain pahaa, tietämättäni, tarkoittamattani… Koko ajan? Kaikille?

  Enkeli, minun oma enkelini! Kuuletko sinä? Ota syliin, tuudita, auta... Yksin en jaksa! En enää.

Itku hyökyää syvinä, raastavina aaltoina. Annan kaiken ryöpytä ulos, kukaan ei kuule tuskaani, kukaan ei kummastele äänekästä vaikerrustani. Käperryn kippuraan, koluan haavojeni vihlovimmatkin pohjukat, puristan kaiken pois…

  

Lopulta itku laantuu pelkäksi monotoniseksi, epätoivoiseksi yninäksi. Viimein ääntä ei enää lähde, on vain kähinää.

  

Näkymätön hellä käsi silittää hiuksiani ja huilumainen ääni herkistää kuuntelemaan. Nelli! Nelli…  Lapsuusmuistoja turkoosikivestä ja kaikesta muusta tulvii mieleen. Sieluni liitää taas…

  

Kun vihdoin palaan, mahaan koskee, rintaan sattuu ja silmät tihruavat viiruisina. Voimattomana myttynä makaan hetken. Sitten tulee vilu. Tärisen sekä sisäisestä että ulkoisesta kylmyydestä. Kiuaskaan ei enää kunnolla sihahda.

  

Niinpä joudun vääntäytymään ylös ja virittelemään tulen uudelleen. Kun lattiallakin taas tarkenee, laittelen hiljoksiin pesuvedet, peseydyn verkkaisesti, haen vaatteet pukuhuoneesta ja vedän ne päälleni saunan puolella. Kaikki tapahtuu automaattisesti, hidastettuna filminä.

  

  Kiitos, kun jaksoit jälleen kantaa tuskani!

Silitän lauteita, heitän vielä lähtiessäni kiuaskiville kauhallisen loppulöylyiksi. Löylytelkööt Anna ja Kaapo nyt vuorostaan.

  

Tulehan taas, kun elämä satuttaa, höyrähtää lempeä vastaus ja laudeporras vingahtaa samaa tarkoittaen. Täältä löytyy syli aina!

  

Ulkona tummenee jo, on viileä sininen hämärä ja ympäristö näyttäytyy epätodellisena. Kun olen saanut sukseni mökin terassille ja päässyt sisälle asti, takka on taas musta. Niinpä tietysti. Siispä jälleen uudet valkeat roihuamaan ja makkarat sen lekolle paistinpannuun lämpiämään. Syötävä on, ettei ihan nääntyisi…

  

Istahdan nojatuoliin liekkeihin tuijotellen. Olo on rauhoittunut, puhtaaksi pesty yltä, päältä ja sisältä. Huomenna voin taas palata jatkamaan kilpajuoksua elämän kanssa. Taistelemaan olemassaolostani.

* Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki (jatkuu)

Illalla vain nautimme yhdessäolosta, mökki ja minä. Vietämme yhteistä koti-iltaa. Istun ikkunan edustan nojatuolissa lukemaan valmistautuen. Viinilasi odottaa käden ulottuvilla. Takan sydämessä liekehtii polttava tuli.

  

Takka räiskäyttää kipinäsateen lattialle. Varo vähän, huomautan hajamielisesti kirjani sivuja selaillen, mutta silloin säkenöi ja kipunoi oikein kunnolla. Mitä sinä oikein metelöit? pudistan päätäni ja lakaisen jäljet. Minua väsyttää. 

  

Aistin Nellin hennon olemuksen lähelläni. Tiedän, että hän on juuri ojentamassa minulle Tyhjää Kirjaa. Minun ei tarvitse ottaa sitä vastaan, mutta otan silti. Painan katseeni ja huomaamatta vajoan levottomaan horteeseen.

Jacq kiiruhtaa Versailles'in linnaa ympäröivän valtavan, symmetriseksi rakennetun puutarhan läpi. Hänen matkansa kulkee sen suurimman tekojärven, Grand Canalin läheltä. Vilkaistessaan sinne hän toteaa ohimennen, ettei siellä tällä hetkellä näy juurikaan venetsialaisilla gondoleilla soutelijoita, sillä Peilisalissa ovat alkamassa suuret tanssiaiset, samanlaiset kuin eilenkin ja toissapäivänä ja, niin, kuten niin monena muunakin viikonpäivänä. Ja jos mitä, niin tanssimista Jacq rakastaa, hän ei halua menettää ensimmäistäkään pyörähdystä. Sitä paitsi on varottava myöhästymällä loukkaamasta kaiken keskipistettä, kuningasta, jonka ympärillä kaikki elämä pyörii samalla tavalla kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Toivottavasti hän ei ole huomannut Jacqin puuttumista herätys- ja pukeutumisrituaalistaan, jonka jokaisen yksityiskohdan Jacq tietää pienintäkin vivahdetta myöten. Koska vesi voisi liottaa kuninkaasta irti jaloa aatelisverta, hänet on pyyhitty ensin alkoholilla, minkä jälkeen hänet on puuteroitu, puettu hienoihin vaatteisiin sekä peruukkiin ja kohta hänet vietäisiin syömään yhteistä ateriaa hovin kanssa. Siihen Jacqkin juuri ja juuri näillä näkymin ennättäisi.

  

Hän pohtii, miten kauan vaimo jaksaisi taas seistä, sillä oikeus istumiseen on vain kuninkaalla. Vaimolla on lonkkavika, joten kauan hän ei kestäisi. Samasta syystä hän ei myöskään kykene seuraamaan miestään Peilisalin säihkyvien valoheijastusten keskelle, mutta mitäpä Jacq siitä huolta kantaisi, päinvastoin; siellähän on  muita naisia yllin kyllin, ihania, soreasäärisiä ja myötämielisiä. Heidän keskellään hän tuntee olevansa parkettien terävääkin terävämpi partaveitsi, juovuttavien maljojen ja yön hämyisten hetkien suomien sykähdyttävien sulojen kyllästymätön, etuoikeutettu nautiskelija.

  

Vaimo oli pystynyt pakertamaan maailmaan yhden vaivaisen kakaran vain ja sekin oli jo etukäteen kyllästyneenä kuollut synnytyksessä, mutta olivathan monet muut naiset synnyttäneet Jacqille sitäkin useampia lapsia, vaikka niistä ei puhuttu, ei oltu tietävinäänkään. 

  

Kaikista seuralaisistaan useimmin hänen rinnallaan viihtyvä Marie, hieno ja ylhäinen hovinainen, oli lahjoittanut hänelle muutama vuosi sitten tytön, jota äiti ei tosin joutanut kaikilta hovikiireiltään juurikaan hoitamaan. Oikeastaan hän ei näyttänyt välittävän lapsesta hituistakaan, joten tyttö oli jätetty palvelijoiden käsiin.

  

Usein Jacq oli kuullut Marien pilkkaavan hänen vammaista vaimoaan, mutta se oli kyllä ihan täysin tämän oma syy; oliko pakko olla niin avuton! Pysyköön vain siellä linnassa, jonka pyöreässä, harmaassa tornissa oli Jacqilla oma yksityinen huoneensa, niin, silloin kun hän nyt sinne kaikilta velvollisuuksiltaan ennätti. Sieltä pääsi näppärästi pujahtamaan intohimon täyttämille retkille, joiden tähtäimessä olivat niin naiset kuin metsän riistakin. Hän oli kyltymätön. Hän halusi metsästää kaikkea. Hän halusi saada kaiken, sillä minkä muut saivat, niin sehän oli häneltä pois.

  

Marie liihottelee vastaan puistotien varrella solisevan suihkulähteen luona. Hän vetäisee Jacqin pronssisen patsaan taakse ja suutelee häpeämättömällä kiihkolla.

  

Jacq vilkaisee ympärilleen. - Varokaa vähän! hän suhahtaa. - Minun on oltava ihan kohta syömässä kuninkaan seurueessa.

- Höpsistä. Jotain epätavallista on tapahtunut ja kaikki ovat kuohuksissaan. Kuningas söi tavallista aikaisemmin ja näin ollen moni muukin myöhästyi. Onneksi kuningas ei näyttänyt juurikaan kiinnittävän siihen huomiota. Nyt hän on jo ihailemassa itseään Peilisalin lukuisista peileistä. Tulkaa. Marie vetäisee hänet mukaansa.

  

Jacq seuraa epäröiden. Marie ohjaa hänet maan ainoan appelsiinipuun luokse, kurkottaa ja noukkii yhden hedelmistä käteensä.

- Nautitaan tästä niin kauan kuin tuo puu on vielä ulkona, hän kujeilee. - Kuulin kuninkaan puhuvan ministerinsä kanssa tulevasta rajuilmasta ja ministeri käski palvelijoiden siirtää puun sisätiloihin ennen iltaa.

- Ettekö sitten tiedä, mitä on tapahtunut? kysyy Jacq hedelmää kuoriessaan.

  

Marie pudistaa päätään. Sitten hän huomauttaa: - Vaimonne näkyi kiirehtivän vaunuilleen. Tallimestari meni hänen mukaansa. Naisen silmäys on paljonpuhuva.

  

Jacq höristää korviaan. - Monsieur Laubertko? hän saa tuskin kiukultaan pihistyksi.

  

Marie nyökkää tarkkaillen syrjäsilmin hänen ilmeitään. Jacq tarttuu päättäväisellä otteella naisen kyynärvarteen ja rupeaa kuljettamaan häntä palatsia kohti.

- Se kirottu sika! hän pärskähtää ja jouduttaa askeleitaan. Mikä oli hänen, kuului vain hänelle eikä siitä kukaan saisi siivuakaan. Ja ilman epäilystäkään joku oli parhaillaan kajoamassa hänen omaisuuteensa.

  

Jacq saattelee seuralaisensa suurten ulko-ovien tuntumaan, työntää appelsiinin hänen käteensä, tempaisee hattunsa päästään ja kumartaa niin, että sen höyhen viistää maata. - Suokaa anteeksi, minun on mentävä, hän mutisee. - Toivottavasti en menetä päätäni tämän takia. Sitten hän onkin jo kiiruhtamassa talleille, missä hänen hevosensa odottaa.

  

Ratsun kavioiden kipunoiva kapse säestää kiukkuisia ajatuksia hänen iskiessään eläintä raipalla saadakseen sen kiihdyttämään vauhtinsa äärimmilleen. Hevonen luimistelee korviaan, vaahto valuu sen suusta, mutta hän ei tunne armoa.

  

Äkkiä pimeydestä rynnistää tielle ratsujoukko. Se sulkee kulkuväylän ja hevonen pysähtyy. Pysähdys on niin äkkinäinen, että Jacq ei osaa varautua siihen vaan syöksyy ratsun pään yli. Hän kokee samassa silmänräpäyksessä monta asiaa: ilmalennon, pään maahan iskeytymisen ja niskasta kuuluvan napsahduksen.

  

Hetkellisen pimeyden jälkeen hän katselee ylhäältäpäin pettymyksestä raivoavia miehiä. Nämä ovat kerääntyneet hevosen jaloissa liikkumattomana myttynä lojuvan hahmon ympärille. Jacq katselee näkymää tuokion, mutta se ei kiinnosta häntä tippaakaan, joten kohta hän suuntaa kulkunsa kohti kirkkaasti loistavaa valoa…

Niin, tuo oli Ranskasta, Ludvig IV:n hovista, jossa olin hovimiehenä, ajattelen sekavasti, unisesti. Puistattaa. 

  Tuollainen ällötyskö olin joskus? Noita tekojaniko korjailin nyt? 

Mutta mitä ilmeisimmin silloinen elämäni oli päättynyt juuri noin. Oikein olin muistanutkin, mitä noihin valoa kohti menemisen ja jälkeen jäänyttä ruumista kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden suhteen tuli.

  Mitäpä tuosta enää huolta kantaa, kun kerran itse lähtee kokonaan toisiin maailmoihin?

Takka rätisee taas, käyn kohentamassa pesää ja silitän yläosan kivikoristeita. Siinä on kolmetoista kiveä, huomaan nyt ensimmäisen kerran. Epäonnen luku... Miten en aikaisemmin ole tullut niitä laskeneeksi?

  

Siirrän nojatuolin aivan takkaa vastapäätä, kohotan lasini ja juon maljan meidän molempien kunniaksi. Heitän hehkuun muutaman pisaran ja takka imaisee sen tyytyväisyydestä sihahtaen. Sen sydämessä leiskuu ja hulmahtelee.

  

Viivythän vielä! se anoo ja minä viivyn, tuijotan syvälle liekkeihin ja luulen ihan, että sielumme kohtaavat. Jollain tasolla… 

  

Unohdun paikoilleni, kunnes havahdun huomaamaan hiilloksenkin sammuneen. Raukeana nousen, suljen pellin ja kömmin mökkini hirsiseen kainaloon. Ennen nukahtamista vielä tunnen, kuinka se rauhoittuu aloilleen ja äännähtää tyytyväisenä, kuorsauksen sekaisella äänellä: Tule vielä vähän lähemmäksi, tule ihan liki... 

* Miranda (jatkuu)

 Nuotioiden valo häätää pustaa hallitsevan pimeän seinämän vankkureiden muodostaman kehän taakse. Miranda istuu vankkureitten rattaan edessä sisartaan odotellen ja korttipakkaansa plaraillen. Heidän olisi tehtävä huomiseksi tarkka suunnitelma läheistä kylää silmällä pitäen. Mitä kukin tekee, sanoo ja miten.

   

Hän katselee solakkaa veljeään, joka kauempana harjaa hevostaan, juottaa sille vettä ja tarkastelee huolella sen kavioita. Miranda muistelee, miten Zobar oli päivällä näytellyt taitojaan kyydittämällä itseään viidellä hevosella. Kolme niistä oli juossut edessä, kahden jälkimmäisen selkään oli ratsastaja laittanut jalkansa, yhden kumpaankin. Näin hän oli kiitänyt seisaallaan ansaittua huomiota herättäen ja raivokkaita suosionosoituksia keräten. Miten Miranda olikaan ollut hänestä ylpeä!

   

He olivat vaeltaneet päivän pitkin tasaista pustaa, jossa ei ollut näkynyt ainuttakaan kukkulaa tai notkelmaa. Lampaat ja vuohet sekä harmaat, pitkäsarviset naudat olivat näykkineet niukkaa kasvillisuutta aroseutua halkaisevan reitin varrella, olipa välillä näkynyt lauma vesipuhveleitakin ja nyt ihan leiripaikan lähettyvillä oli mutalammikossa rypenyt joukko karvaisia Mangalica-sikoja. Kun vankkurit oli laitettu kehään, oli valmistettu nuotiolla ateria, joka koostui pääosin lihasta, paprikasta ja viinistä, alkumaljana oli nautittu perinteistä palenka-viinaa.

   

Äkkiä hänen korviinsa kantautuu kitaran helähdyksiä ja katse siirtyy veljestä sisaren mieheen, Ioniin. Tämä tapailee hetken säveltä soittimestaan ja pian ryöpsähtää ilmoille tulinen tanssi. Musiikki läikehtii ja värähdyttelee suonia. Se vetäisee Mirandan pystyyn ja hän alkaa pyörittää ranteitaan, liikutella sormiaan sekä värisyttää leveänä hulmuavan värikkään hameen peittämää lannettaan.

  

Kitara laulaa menneisyyden riemuista ja murheista, se nyyhkyttää kärsimyksistä, kertoo vankeudesta, nälästä ja kuolemasta. Tuota pikaa sen rinnalle kiirii viulun väräjävä vaikerointi. Moron-serkku on rientänyt sointuineen avuksi.

   

Miranda tanssii. Hän valaa liikkeisiinsä kaiken sen katkeransuloisen tuskan ja ilonkin, minkä musiikki hänen sielustaan irrottaa. Hän lepattaa kuin tulenliekki, jonka liekit roihahtelevat säkenöiden pimeään iltaan. Vierelleen hän saa Mariza-sisarensa, joka hyppää mukaan huivinsa helyjä taitavasti kilisyttäen. He antavat menneisyyden surun, raivon ja riemunkin purkautua rajuna, alkukantaisena voimana. Ympärille kerääntyneet katsojat lyövät käsillään tahtia. Joku miehistä liikehtii ringin reunalla, liikuttaa kämmeniään sulavasti, sormet yhdessä. Henkinen yhteys väreilee tanssijoiden ja katsojien välillä vahvana, ollaan ikään kuin yhteisessä transsitilassa…

Huumaantuneena riistäydyn näystä. Epäuskoisissa ajatuksissani yhdistyvät Mariza ja eräs lähipiiriini kuuluva henkilö yhdeksi ja samaksi sieluksi…

  

Muistan, miten aina olen halunnut tanssia, tanssia ja tanssia, lähes kivuksi asti se tunne on joskus valtautunut. Ja olemmehan me Tapsan kanssa tanssineetkin, nuorena lavojen tanssit eivät vain tuntuneet riittävän minulle – olisin halunnut opetella aina vain lisää ja lisää. Musiikin avulla, tanssiin heittäytymällä maailman tuomat koettelemuksetkin olisi helpommin saanut karkotettua…

  

Aikani olin houkutellut miestäni kansantanssiryhmään, mutta kun tämä kerta kerran jälkeen kieltäytyi, luovutin lopulta. Kun hän sitten kypsässä iässä intoutui lavatanssikursseille uusien askeleiden, uusien tanssien toivossa, innostuimme molemmat liikaa ja veimme harrastuksemme äärimmäisyyksien rajoille. Niinpä jalkani tekivät lopulta kertakaikkisen tenän ja harrastusta oli vähennettävä. Se oli harmi, sillä minusta oli tuntunut siltä kuin olisimme toisinaan liidelleet kokonaan irti maasta, lattiapinnan yläpuolella, niin yhteen silloin sulimme…

  Noilta romanielämän ajoiltako se liikunnan rytmi ja musiikin polttava kaiho on peräisin?

Kun ukkonen alkukesän innossaan jyristää yllättäen seudun yli kallioita tärisyttäen ja tuuli pyyhkäisee kevyen pihapöydän nurin sekä rojauttaa rannan vanhan ja lahonneen kuusen järveen, saan tarpeekseni. Tänne en jäisi. Miten voisinkaan, kun ei nukuttanut, mieli oli levoton ja ajatukset kiertelivät rauhattomia teitään? Kaiken lisäksi näytti siltä, että tämä paikka ei tällä kertaa pystynytkään lohduttamaan, ensimmäisen kerran…

  

Sateen välillä laantuessa kerään kamppeeni, napsautan aitan kaasulämmittimen pois päältä ja suuntaan takaisin kaupunkiin. Tapsan luokse ei sisuni salli.

  Onko nyt elinikäinen tukeni ja turvani pettänyt, mökkimaailmani romahtanut?

Ajan ja ajan. Lähellä valtatietä tarkennan katsettani; tiellä painii kaksi koiranpentua. Liian vantteria ja pönäköitä ne kuitenkin ovat koiriksi… Sävähdän - kisailijathan ovatkin karhunpentuja, jotka minut äkättyään häviävät metsään. Hidastan vauhtia ja toivon sieppaavani vilahduksen emostakin, mutta mitään ei näy. Metsä kätkee omansa.

IV * 1. STEFAN

Aika tekee tehtäväänsä, minä verryn vähitellen niin, että pystyn jo itsenäiseen pakoiluun maammoni majoille, synnyinseudulleni, mökilleni. Siellä parantavat väreilyt kuplivat, siellä laastareiden parhaimmat liimat liisteröivät. Siellä resuinen sieluni levähtää… Ansiotöihinhän en enää kelpaa. Kun minusta ei ole...

  

Kevät on jo varsin pitkällä päästessäni vihdoin mökkimaisemiin. Kaipaus oli niin monta kertaa aikaisemminkin hätistellyt lähtemään, mutta pakkasettomat päivät pitivät hangenpinnan pehmeänä ja upottavana enkä mielinyt pohjia myöten kahlaamalla uuvuttamaan itseäni, sillä tokkopa kinokset kantaisivat suksiakaan. Sitten oli ilmaantunut muita esteitä ja lähtö oli viivästynyt ja viivästynyt.

  

Mutta nyt lumi on sulanut ja mökkitie helposti kuljettavassa kunnossa. Aurinko paistaa ja luonto ilakoi. Järvenselkä on vapautunut jäisestä taakastaan ja kimaltelee hopeaisena kauempana.

  

Perille saavuttuani leväytän mökin oven selkosen selälleen, pönkkään sen ja kiipeän katolle suojalautoja poistamaan. Kun takassa roihuaa tuli, riennän kirja kädessäni auringon lämmittämään kiikkuun. Ulkona on toistaiseksi lämpimämpää kuin talven koleuden säilöneen mökin sisällä. 

  

Yläpuolella lehtiumpujaan puhkeileva koivu värisyttää oksiaan ja levittää suojelevan katoksen ylleni. Tuuli suhisuttaa pihapuita ja kuljettaa pienen pieniä helmiväreitä järven aalloilla. Häikäisevän sininen taivas kaareutuu kaiken yllä. Suljen tuokioksi silmäni ja nautin saadessani olla täällä taas, kotirantani rakastavassa sylissä.

  

En maltakaan lukea vaan lasken kirjan viereeni, katselen pihan ruskeata lehtipeittoa ja huokaisen. Taas sama souvi edessä. Piha kannattaa ilman muuta raaputtaa nyt, kuivista kohdista ainakin. Järvi on kaikonnut jälleen vesiyhtiön säännöstelyn vuoksi kauas, melkein keskiselälle asti, joten vettä ei sieltä saakka kannattaisi ruveta riuvoamaan ja perusteellisempien sisäsiivousten suunnittelu saisi tältä erää jäädä.

  

Väsyttää. Miksi vieläkin väsyttää? Vaikka työkiireet ovat takana, niin silti. On kuin toivoa mistään uudesta ei enää olisi. Voisiko jotain vielä muuttua? Olisiko odotettavaa jossain kaukana, jotakin ennalta arvaamatonta? 

  

Olipa niin tai näin, luovuttaa ei saa, se on selvää. Siispä askel eteen ja toinenkin. Kirja hyllyyn ja lehtihara käteen…

  

Illalla istun rannan näköalapaikalla, kuuntelen tuulen laulua ja laineiden liplatusta. Silmäni harhailevat pilvien erikoisissa muodoissa, oloni muuttuu tutun raukeaksi ja katseeni uppoaa jonnekin syvälle…

Seuraavassa hetkessä tarpoudun polulla. Nummi levittäytyy eteeni laajana ja märkänä. Ylläni on villainen kietaisuvaate, plaid, joka on vyöllä kiinnitetty vyötärölle ja loppuosa kiedottu olkapään yli niin, että se suojaa vartalon yläosaa sateelta. Vasemmalla olallani kannan jousta ja selässäni nuolikoteloa.

  

Sataa tihuuttaa, tietä on vaikea erottaa sumuverhon läpi. Paimenminä, Stefan, painaa päänsä ja puskee vasten tuulta. Metsäkauriin siro silhuetti kuvastuu hetkeksi taivasta vasten kauempana häämöttävän kallion laella, mutta katoaa sitten.

  

Pyyhkäistessään jälleen kerran sateen kostuttamat kiharat kasvoiltaan paimen havaitsee kituen kohoavan lehtikuusen latvassa maakotkan. Se tuijottaa kanervikkoon ahnaasti, herkeämättä. Stefan terästää katsettaan ja samassa hän löytääkin etsimänsä.

  

Pikkuinen karitsa katselee häntä pisaroita valuttavan kasvuston suojista pelokkaasti, yrittää liikahtaa, mutta jää sitten avuttomana kyyhöttämään. Stefan kumartuu hitaasti ja ojentaa kätensä silitykseen. Karitsa värähtää, mutta ei karkaa. Poika nostaa sen varovasti syliinsä ja huomaa samassa pikkuisen aristavan toista jalkaansa. Hän ympäröi jalan kämmenillään. Kun käsien kuumotus lakkaa ja ne muuttuvat viileiksi jälleen, hän laskee eläimen maahan. - Kokeilehan nyt, pääsetkö liikkeelle, hän kehottaa lempeästi.

  

Kotka liikauttaa siipiään. Stefan pitää sitä tiukasti silmällä samalla kun tarkkailee holhokkiaan. Karitsa ottaa muutaman askeleen, pysähtyy ja katsoo auttajaansa silmiin, sitten se lähtee koikkelehtimaan eteenpäin aluksi varoen, vähitellen yhä varmemmin askelin. Se pysähtyy kuitenkin ison ohdakerykelmän lähettyville ja laskeutuu täristen kontalleen. Kotka liikahtaa jälleen.

- Pidähän sinä kuitenkin pestisi! Stefan karjaisee sille ja kiiruhtaa karitsan luokse. - Pikku raukka, sinullahan on tietenkin kylmä! hän huudahtaa, nostaa eläinlapsen syliinsä sovitellen sen vaatehuopansa suojiin ja lähtee jatkamaan kohti  mäenkumparetta, jonka takana toiset lampaat odottavat häntä, paimentansa. Perillä hän voisi hautautua plaidinsa alle lepäämään ja lämmittelemään.

Havahdun hätkähtäen. Siinä se nyt oli – poika, joka oli ihan pienestä asti kummitellut mielessäni. Ja ne kuumuutta hohkavat kädetkin… Oliko tuo äskeinen unta vai miksi se tuntuu niin oikealta, todelta? Rauhattomana pyörähdän sisälle, painaudun vuoteelleni ja kuuntelen huoneen hengitystä, seinähirsien rasahtelua. Käyn näyn läpi uudelleen kohta kohdalta, se ei kaikkoa kauemmaksi kuten tavalliset unet, vaan leijuu itsepäisesti mielessä tapahtuneena tosiasiana, kokemuksena, jonka tiedän eläneeni.

   

Viimein ajatus hämärtyy, himmenee ja liu´un vähitellen unen vietäväksi.