Nuotioiden valo häätää pustaa hallitsevan pimeän seinämän vankkureiden muodostaman kehän taakse. Miranda istuu vankkureitten rattaan edessä sisartaan odotellen ja korttipakkaansa plaraillen. Heidän olisi tehtävä huomiseksi tarkka suunnitelma läheistä kylää silmällä pitäen. Mitä kukin tekee, sanoo ja miten.
Hän katselee solakkaa veljeään, joka kauempana harjaa hevostaan, juottaa sille vettä ja tarkastelee huolella sen kavioita. Miranda muistelee, miten Zobar oli päivällä näytellyt taitojaan kyydittämällä itseään viidellä hevosella. Kolme niistä oli juossut edessä, kahden jälkimmäisen selkään oli ratsastaja laittanut jalkansa, yhden kumpaankin. Näin hän oli kiitänyt seisaallaan ansaittua huomiota herättäen ja raivokkaita suosionosoituksia keräten. Miten Miranda olikaan ollut hänestä ylpeä!
He olivat vaeltaneet päivän pitkin tasaista pustaa, jossa ei ollut näkynyt ainuttakaan kukkulaa tai notkelmaa. Lampaat ja vuohet sekä harmaat, pitkäsarviset naudat olivat näykkineet niukkaa kasvillisuutta aroseutua halkaisevan reitin varrella, olipa välillä näkynyt lauma vesipuhveleitakin ja nyt ihan leiripaikan lähettyvillä oli mutalammikossa rypenyt joukko karvaisia Mangalica-sikoja. Kun vankkurit oli laitettu kehään, oli valmistettu nuotiolla ateria, joka koostui pääosin lihasta, paprikasta ja viinistä, alkumaljana oli nautittu perinteistä palenka-viinaa.
Äkkiä hänen korviinsa kantautuu kitaran helähdyksiä ja katse siirtyy veljestä sisaren mieheen, Ioniin. Tämä tapailee hetken säveltä soittimestaan ja pian ryöpsähtää ilmoille tulinen tanssi. Musiikki läikehtii ja värähdyttelee suonia. Se vetäisee Mirandan pystyyn ja hän alkaa pyörittää ranteitaan, liikutella sormiaan sekä värisyttää leveänä hulmuavan värikkään hameen peittämää lannettaan.
Kitara laulaa menneisyyden riemuista ja murheista, se nyyhkyttää kärsimyksistä, kertoo vankeudesta, nälästä ja kuolemasta. Tuota pikaa sen rinnalle kiirii viulun väräjävä vaikerointi. Moron-serkku on rientänyt sointuineen avuksi.
Miranda tanssii. Hän valaa liikkeisiinsä kaiken sen katkeransuloisen tuskan ja ilonkin, minkä musiikki hänen sielustaan irrottaa. Hän lepattaa kuin tulenliekki, jonka liekit roihahtelevat säkenöiden pimeään iltaan. Vierelleen hän saa Mariza-sisarensa, joka hyppää mukaan huivinsa helyjä taitavasti kilisyttäen. He antavat menneisyyden surun, raivon ja riemunkin purkautua rajuna, alkukantaisena voimana. Ympärille kerääntyneet katsojat lyövät käsillään tahtia. Joku miehistä liikehtii ringin reunalla, liikuttaa kämmeniään sulavasti, sormet yhdessä. Henkinen yhteys väreilee tanssijoiden ja katsojien välillä vahvana, ollaan ikään kuin yhteisessä transsitilassa…
Huumaantuneena riistäydyn näystä. Epäuskoisissa ajatuksissani yhdistyvät Mariza ja eräs lähipiiriini kuuluva henkilö yhdeksi ja samaksi sieluksi…
Muistan, miten aina olen halunnut tanssia, tanssia ja tanssia, lähes kivuksi asti se tunne on joskus valtautunut. Ja olemmehan me Tapsan kanssa tanssineetkin, nuorena lavojen tanssit eivät vain tuntuneet riittävän minulle – olisin halunnut opetella aina vain lisää ja lisää. Musiikin avulla, tanssiin heittäytymällä maailman tuomat koettelemuksetkin olisi helpommin saanut karkotettua…
Aikani olin houkutellut miestäni kansantanssiryhmään, mutta kun tämä kerta kerran jälkeen kieltäytyi, luovutin lopulta. Kun hän sitten kypsässä iässä intoutui lavatanssikursseille uusien askeleiden, uusien tanssien toivossa, innostuimme molemmat liikaa ja veimme harrastuksemme äärimmäisyyksien rajoille. Niinpä jalkani tekivät lopulta kertakaikkisen tenän ja harrastusta oli vähennettävä. Se oli harmi, sillä minusta oli tuntunut siltä kuin olisimme toisinaan liidelleet kokonaan irti maasta, lattiapinnan yläpuolella, niin yhteen silloin sulimme…
Noilta romanielämän ajoiltako se liikunnan rytmi ja musiikin polttava kaiho on peräisin?
Kun ukkonen alkukesän innossaan jyristää yllättäen seudun yli kallioita tärisyttäen ja tuuli pyyhkäisee kevyen pihapöydän nurin sekä rojauttaa rannan vanhan ja lahonneen kuusen järveen, saan tarpeekseni. Tänne en jäisi. Miten voisinkaan, kun ei nukuttanut, mieli oli levoton ja ajatukset kiertelivät rauhattomia teitään? Kaiken lisäksi näytti siltä, että tämä paikka ei tällä kertaa pystynytkään lohduttamaan, ensimmäisen kerran…
Sateen välillä laantuessa kerään kamppeeni, napsautan aitan kaasulämmittimen pois päältä ja suuntaan takaisin kaupunkiin. Tapsan luokse ei sisuni salli.
Onko nyt elinikäinen tukeni ja turvani pettänyt, mökkimaailmani romahtanut?
Ajan ja ajan. Lähellä valtatietä tarkennan katsettani; tiellä painii kaksi koiranpentua. Liian vantteria ja pönäköitä ne kuitenkin ovat koiriksi… Sävähdän - kisailijathan ovatkin karhunpentuja, jotka minut äkättyään häviävät metsään. Hidastan vauhtia ja toivon sieppaavani vilahduksen emostakin, mutta mitään ei näy. Metsä kätkee omansa.