IV * 5. SYDÄMEN KYYNELEET

Herätessäni on valoisaa ja takassa hehkuu enää himmeä hiillos. Lisään puita ja saan ne vielä syttymäänkin.

  

Päivemmällä suuntaan saunalle, hanki kantaa. Lakaisen lattiat ja täytän lumella niin kiukaan vesisäiliön kuin kaikki muutkin astiat. Sytytän tulen uuniin ja ammennan lunta astioihin lisää sitä mukaa kun entinen sulaa vedeksi. Tauoilla istuskelen terassilla katsellen, miten auringon katolta pehmittämä lumi tippuu räystäiltä vesipisaroina. Istun vain ja annan taivaankiekon säteiden lämmittää kohmeista kehoani ja alakuloista sydäntäni.

  

Haen mökistä kirjan, tälläydyn saunan lämpiämistä odotellessani ylimmälle lauteelle lukemaan.
  

Kehooni laskeutuu raukeus. Nuokahtelen. Nojaan seinään etten putoaisi. Usva hiipii ympärilleni. Höristän korviani, sillä jostakin kantautuu hevosen kavioiden vaimea tömähtely. Keinun. Istun satulassa, vartaloni myötäilee ratsun liikkeitä...

Hevonen pysähtyy korskahtaen.

- Nu, shto? Mitä nyt? kuuluu takaa isän ääni.

- Jotain on, tuolla edessä, Petja kuiskaa.

  Isä ratsastaa hänen vierelleen, kuulostelee, samalla kun yrittää hillitä paikallaan tanssahtelevaa harmaata oriaan.

- En minä kuule mitään, hän vastaa ja maiskauttaa ratsulleen liikkeellelähtömerkin.

  

Tien mutkasta aukeaa näköyhteys matalaan hirsirakennukseen ja he pysähtyvät puiden suojiin tarkkailemaan. Äkkiä ovesta astuu mies pitkäpiippuinen ase tanassa. Petjan musta ratsu säikähtää äkillistä ääntä ja kohoaa takajaloilleen eikä Petja yllättäen osaakaan pitää varaansa.

  

Hän makaa mahallaan toivoen, ettei pyssymies huomaisi. Turha toivo. Tuokion he napittavat toisiaan silmästä silmään, sitten Petja kuulee napsahduksen isän virittäessä asettaan ja seuraavassa hetkessä hän tietää tulleensa tiensä päähän, se näkyy portailla seisovan miehen silmistä. Hän ei ennätä kierähtää syrjään, kun jo tärähtää.

  

Lämmin leimahdus rinnassa ja seuraavassa hetkessä hän leijuu ilmassa, kieppuu suoraan ylös. Maahan jää makaamaan noin 20-vuotias vaaleahiuksinen sotilas, johon häntä ei yhdistä enää mikään ja josta hän ei välitä tuon taivaallista…

Hui, olen tipahtaa lauteilta, säpsähdän ja usva väistyy hetkeksi.

  Tuon kieppumisen olen kokenut niin usein, unissani.

Kuolema oli ollut helppo, ei kipua missään, vain leiskahdus ja spiraalina ylös. Nyt muistan olleeni venäläinen sotilas, asuneeni päivän ratsastusmatkan päässä Pietarista. Minulla oli kaksi sisartakin, joista toinen, kapeakasvoinen ja vaaleahiuksinen oli ollut hyvin herttainen ja minulle kaikkein läheisin. Isä samaistuu yllättäen Tapsan olemukseen ja sisar lähisukulaisen. Siljan?

  

Lauteilla tulee liian kuuma. Hilaudun alemmaksi samalla asusteitani vähennellen. Vihdoin käyn nakkaamassa loputkin vaatteet pukuhuoneen laverille ja palaan lauteille. Heitän löylyä, venyttelen ja oloni muuttuu yhä sumuisemmaksi. 

  

Tuossa tuokiossa olen aukaisemassa uutta sivua noidan antamasta kirjasesta. Kurkistan lähteeseen...

Sieltä heijastuvat japanilaisen nuoren miehen kasvot. Mies nousee pystyyn suloinen odotus mielessään ja kiirehtii askeleitaan. Tielle saavuttuaan hän näkee vasemmalla nuoren naisen. Riemu paisuttaa hänen rintaansa; sieltä saapuu hänen vaimonsa, Suzuki! Tulee viimeinkin! 

   

Fuji tarttuu vaimoaan kädestä ja yhdessä he taivaltavat hiekkaista polkua ylöspäin. Sen vierellä kohoavan vuoren rinteelle on siroteltu pieniä asumuksia.

  

He saapuvat kotinsa eteen, astuvat sisälle. Siellä Fuji istuutuu lattialle matalan pöydän ääreen Suzukin kiiruhtaessa toiseen huoneeseen. Pian vaimo palaa ja laskee savikulhon pöydälle miehensä eteen. Ennen kuin tämä ennättää kohottaa sitä huulilleen, ilmestyy viereisestä oviaukosta kimonopukuinen pieni poika, joka juoksee iloisesti nauraen isän luokse. Tämä nostaa lapsen syliinsä ja kietoo toisen kätensä vierelleen polvistuneen vaimonsa hartioille…

Polvilleni tippuvat liikutuksen kyyneleet havahduttavat minut. Siinä olivat minun vaimoni ja poikani! Vaimoni? Räpyttelen hölmistyneenä silmiäni. Hämmennyn.

  Ei, uskomatonta! Mahdotonta!

Hetkeen en pysty liikahtamaankaan. Tapsan kasvot häivähtävät pojan kasvojen tilalla, ohikiitävän tuokion vain, mutta tajuan yhteyden… Heittäydyn pitkäkseni, painan pään käsiini ja sallin ahdistavien ajatusten tulla. Vasta nyt… Pilvi peittää otsan ja viiltävä suru pyyhkäisee ylitseni. Äskeisen kokemuksen avaamat sulut päästävät pisaravirran sekoittumaan hikikarpaloihin ja yhdessä ne kierivät laudepuiden välistä lattialle.

   

Rintaa puristava kova möykky repeää vihdoinkin, halkeaa keskeltä ja räjähtää jokaiseen ilmansuuntaan.

  Saisinpa lähteä nyt, lennähtää vapauteen värisevin siivin!

Tämä olisi paras paikka siihen, minun ainoa oma, ulkomaailmasta eristävä koloni, lapsuuteni rakas ranta! Kukaan ei katoamisestani välittäisi, tuskin sitä edes huomattaisiin. Enhän ole enää korvaamaton kenellekään, päinvastoin hantturoin tiellä, pyörin haittona. Esteenä, mitättömäksi mytättynä, lannistuneena elämän yhäkin liiallisten vaatimusten edessä. Äitikään ei enää olisi kaipaamassa - häntä onkin niin ikävä, niin ikävä... Ja lapset, niin, lapset... He unohtaisivat pian, sopeutuisivat elämän rytmiin. Heillekään en ole ollut hyväksi. Kenties olenkin tehnyt vain pahaa, tietämättäni, tarkoittamattani… Koko ajan? Kaikille?

  Enkeli, minun oma enkelini! Kuuletko sinä? Ota syliin, tuudita, auta... Yksin en jaksa! En enää.

Itku hyökyää syvinä, raastavina aaltoina. Annan kaiken ryöpytä ulos, kukaan ei kuule tuskaani, kukaan ei kummastele äänekästä vaikerrustani. Käperryn kippuraan, koluan haavojeni vihlovimmatkin pohjukat, puristan kaiken pois…

  

Lopulta itku laantuu pelkäksi monotoniseksi, epätoivoiseksi yninäksi. Viimein ääntä ei enää lähde, on vain kähinää.

  

Näkymätön hellä käsi silittää hiuksiani ja huilumainen ääni herkistää kuuntelemaan. Nelli! Nelli…  Lapsuusmuistoja turkoosikivestä ja kaikesta muusta tulvii mieleen. Sieluni liitää taas…

  

Kun vihdoin palaan, mahaan koskee, rintaan sattuu ja silmät tihruavat viiruisina. Voimattomana myttynä makaan hetken. Sitten tulee vilu. Tärisen sekä sisäisestä että ulkoisesta kylmyydestä. Kiuaskaan ei enää kunnolla sihahda.

  

Niinpä joudun vääntäytymään ylös ja virittelemään tulen uudelleen. Kun lattiallakin taas tarkenee, laittelen hiljoksiin pesuvedet, peseydyn verkkaisesti, haen vaatteet pukuhuoneesta ja vedän ne päälleni saunan puolella. Kaikki tapahtuu automaattisesti, hidastettuna filminä.

  

  Kiitos, kun jaksoit jälleen kantaa tuskani!

Silitän lauteita, heitän vielä lähtiessäni kiuaskiville kauhallisen loppulöylyiksi. Löylytelkööt Anna ja Kaapo nyt vuorostaan.

  

Tulehan taas, kun elämä satuttaa, höyrähtää lempeä vastaus ja laudeporras vingahtaa samaa tarkoittaen. Täältä löytyy syli aina!

  

Ulkona tummenee jo, on viileä sininen hämärä ja ympäristö näyttäytyy epätodellisena. Kun olen saanut sukseni mökin terassille ja päässyt sisälle asti, takka on taas musta. Niinpä tietysti. Siispä jälleen uudet valkeat roihuamaan ja makkarat sen lekolle paistinpannuun lämpiämään. Syötävä on, ettei ihan nääntyisi…

  

Istahdan nojatuoliin liekkeihin tuijotellen. Olo on rauhoittunut, puhtaaksi pesty yltä, päältä ja sisältä. Huomenna voin taas palata jatkamaan kilpajuoksua elämän kanssa. Taistelemaan olemassaolostani.

* Elossa vai ei? (jatkuu)

Nukun kaksi kuukautta. Herään vain lääkärissäkäyntien ajaksi. Mies vie ja tuo. Yksin taistelen matkat autolta sisälle ja takaisin. Hyvä kuitenkin, että kuljetus pelaa. Muutenhan joutuisin taksilla matkaamaan ja sehän nyt ei kerta kaikkiaan sovi!

Vihdoin valoa sen verran, että alan kiinnostua televisiosta. Onhan jotain ääntä, joka pitää elämässä kiinni. Ei tarvitse rasittua, kun antaa saippuaihmisten temmeltää.

  

Katselen paksua pölykerrosta huonekalujen päällä. Se pitäisi pyyhkiä… ei kiinnosta… olkoon, täytyy niiden saada pöly jollakin tavalla pois sittenkin, kun minua ei enää ole. Imuroi se Tapsa kyllä joskus. Vaistoan jännityksen, kun toinen joutilaana makaa päivät pitkät eikä tee mitään!

- Kyllä sinä jaksat televisiota katsoa, mutta ulos et. Ota nyt hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni ja lähde kävelylle. Minä lähden kaveriksi, täytyyhän sinun saada raitista ilmaa. Virkistyisit.

Tahtoisinhan minä haluta, mutta en pysty. Tiedän, ettei pää kantaisi; kulkisin riippupäin vaikka jalat toimisivatkin. Ilman tukea en etenisi muutamaa metriä kauemmaksi. Toisen sitä on vaikea uskoa. Miten voisikaan, jos omaa kokemusta asiasta ei ole?

  

Painan pääni syvemmälle tyynyyn.

  Armahda minua! Pelasta perheeni tällaisesta hävettävästä taakasta!

Ihan tosissani pyydän kuolemaa. Jos sen itse hakisin, olisi samat asiat läpikäytävä joskus myöhemmin, seuraavassa elämässä.

  Päiviä myöhemmin onnistun kuitenkin kampeutumaan ylös. Tapsan kynkässä askellan ulos varovasti, ponnistellen.

  Näetkö, miten yritän? Olethan nyt mielissäsi? Kaipa kannat kotiin, jos uuvun tielle?

Tapsan työkaveri kävelee vaimoineen vastaan. Ojennan käteni, kasvojeni liikkumattomuutta, perusilmeettömyyttä, en pysty hallitsemaan. Pohdin, huomaako mieheni työkaverin sairaanhoitajavaimo, mistä on kysymys.

  Teen varmaan tässäkin jotain väärin! Päästä Herra minut taas vain sänkyyni, ja jos suinkin mahdollista, kokonaan pois täältä; miten helvetissä (anteeksi... tuo ei liene oikea sana) elämä voisi jatkua näin? Pitääkö minun mennä ja heittäytyä johonkin löytämättömään paikkaan? Etten joutuisi vastaamaan tyhmiin ja liikaa vaativiin kysymyksiin?

Yöllä taas kipuilen ja pyörin tuskani kourissa.

  Miksi minä en pääse pois? Se askel olisi niin lähellä ja helppo!

- Odota aamuun, silloin näyttää toisenlaiselta! kuulen äänettömän äänen. - Tuo, mitä pohdit, on itsekäs tie ja väärä malli tuleville sukupolville. Se ohjaa heidätkin luovuttamaan ja samalla poikkeamaan ennakkoon sopimastaan elämäntiestä.

  

Uskon ja odotan unta. Seuraava elämä toisi nuo samat asiat eteen, joten mitä järkeä olisi ottaa ne kaikki vastaan yhä uudelleen ja uudelleen, elämästä toiseen? Tämä on katsottava nyt loppuun!

  

Pilvi soittaa yliopistokaupungista ja kertoo tuovansa jouluna poikaystävänsä, opiskelutoverinsa. Saako tuoda? Totta kai, eihän lapselta sellaista voi kieltää. Jospa minä jaksaisin! Pysynhän minä pystyssä jo pitkiä aikoja.

  

Poika kiikuttaa mallikkaasti kukkakimpun käteeni ja kumartaa. Tyttö jakkupuvussa on ihan erilainen kuin ennen, aikuisempi.

  

Laitan ruokaa, hikoilen, siivoan jäljet, vapisen, keitän kahvia, käyn ruokaostoksilla Tapsan kyydissä, sillä vieläkään en pysty ajamaan. Huilaan kaikki väliajat. Kun nuoret ovat kotosalla, en mene pitkäkseni, levähtelen vain tuolissa telkkari auki, että he luulisivat minun katsovan sitä. Nukahtelen siinä, kerään voimia. Sitten taas sapuskaa pöytään!

  

Kukaan ei hoksaa ojentaa auttavaa kättä. Edes Tapsa, joka muulloin on joutunut tekemään, koska minusta ei ole ollut tekijäksi, ei tule apuun. Haluaako hän todistaa, että kyllä minä pystyn, kun vain tarpeeksi kovasti tahdon? Otan itseäni niskasta?

  

Pilvi ei edes tiedä äitinsä sairaudesta. Kai sitten on oikein näin, että minun on vain yritettävä kaikkeni? Valutan hikeä, laahustan ja vapisen, mutta onnistun. Olen jo sen verran saanut levättyä uupumistani pois, että onnistun. Joten kuten.

  

Eräänä päivänä toiset haluavat mennä kiinalaiseen syömään. Minä en lähde mukaan. En halua antaa pois sitäkin tilaisuutta lepoon, sillä senkin ajan, minkä he ovat poissa, saan nukkua! Enkä halua antautua mahdollisuuteen, että oppilaani tai heidän vanhempansa näkevät kurjuuteni…

  

Minulle ollaan käärmeissään. Miten voinkin olla noin epäkohtelias, etten lähde, vaikka vieraskin on? Eivät he ymmärrä, etten halua lähteä turvonneine kasvoineni ja silmineni kaupungille, siellähän voisi tulla vastaan kuka tuttu tahansa - kaupunkihan on täynnä työtovereita, koululaisia ja heidän vanhempiaan! Vieläkään minulla ei ole ilmeitä eikä halua vastata ainaisiin kyselyihin, miten voin!

  

Myöhemmin poika oli sanonut Pilville, että tuleekohan tästäkin tuollainen ilmeetön television tuijottaja! Tapsakaan ei ollut ymmärtänyt valistaa tytärtään, miten äiti on ollut sairas ja on yhä. Tai hänhän taisikin luulla, että teeskentelen tai syön joitain mömmöjä!  

  

Sen verran itsekunnioitusta minulla on sentään aina ollut, etten ole edes kuvitellut sotkeutuvani tabumaailmaan. Mutta niin vähän siis se rakkainkin minua tunsi. Ei kuitenkaan jätä minua, kaikesta huolimatta!

  

Serotoniinia psykiatri oli heti määrännyt ja jotain rauhoittavaa kyllä myöskin, mutta koska tiedän jälkimmäisen aiheuttavan riippuvuutta, otan sitä vain puolikkaan joskus tai neljänneksen, kun ahdistus uhkaa nielaista syövereihinsä enkä pysty nukkumaan ja ohi on mennyt jo monta samanlaista yötä. Lääke levittää rintaan rentoutuneemman olon ja kuristus kurkusta lientyy hetkeksi, antaa lepohetken ainakin muutamiksi yön tunneiksi.

  

Kun joskus lähtisin, niin lähtisin tietoisella ja selkeällä mielellä, en minkään mömmömaailman kautta…