I * 4. INGE

Hyräilen ripustellessani lasten piirustuksia näkyville. Sinitarrat vain paperin kulmiin ja seinälle. Järjestäjänä taulua pyyhkinyt Tanja astelee vierelle. - Miksi sinä ope aina lauleskelet? hän kysäisee, koskettaa kättäni.

Naurahdan. - Ehkä minulla vain sattuu olemaan niin hyvä mieli, etten voi olla laulamattakaan, vastaan astuen taaksepäin nähdäkseni, ovatko taideteokset suorassa. Sipaisen oppilastani kevyesti hiuksista. Miten ihania nuo lapset ovatkaan!

   

Niin, nyt on kaikki taas kunnossa, on ollut jo jonkin aikaa. Olen ottanut niin sanotusti elämäni ohjat omiin käsiini ja irrottautunut kokeellisesti erilliseksi yksilöksi.

   

Vapauden huuma on ollut valtava. Koulutusmatkat ja työtovereitten yhteiset riennot ovat saaneet minusta riemukkaan, väliin liiankin riehakkaan kanssakulkijan. Työyhteisö on mahtava ja suorastaan rakastan heitä kaikkia; kenenkään kanssa ei koskaan ole tarvinnut peistä taittaa ja yhteistyö on sujunut kaikin puolin joustavasti. On ihanaa olla töissä sellaisessa paikassa!

  

Lapsia olen aina rakastanut ja luokan tullessa vastuulleni olen ottanut kunkin vuorollaan siipieni suojiin, oman perheeni jatkoksi. Kun lapset siirtyivät yläluokille, seurasin heidän kehitystään lämpöisin ajatuksin. He tulisivat aina olemaan erityisiä, jokainen heistä. Niin ajattelen muidenkin opettajien tuntevan, sillä minun mielestäni tähän työhön liittyy kutsumus, joka vaatii jatkamaan niin kauan kuin pää ja jalat kantavat. Ei siitä voi luistaa, hehän ovat perhettäni nyt ja vastuu on kannettava viimeiseen asti, ihan kuten omistakin lapsista.

   

Välitunti loppuu ja lapset vyöryvät sisälle. Jokainen rauhoittuu pulpettinsa viereen seisomaan ja hiljaisuuden laskeuduttua annan luvan istuutua.

  

On matikkaa. Järjestäjät kiertelevät tarkastamassa, ovatko kaikki tehneet kotitehtävänsä ja ilmoittavat tuloksen minulle. Luotan heihin, jokainen tekemättä jäänyt tehtävä kerrotaan minulle ja teen merkinnän vihkooni myöhempää käsittelyä varten. Sitten laskut käydään taululla läpi ja varmistetaan, että ne ovat oikein myös omissa kirjoissa.

  

Seuraavana on pikkuvälitunnin vuoro. Ryömitään pulpettien alle, lauletaan, ropsutellaan sormenpäillä lattiaan tai pulpetin pohjaan ja hypätään lopuksi tanssimaan. 
  
  ”Monta pientä peikkolasta istuu kärpässienen alla. Sataa ropsis rops, sataa ropsis rops, sataa aivan kaatamalla…”

  

Pisaroiden tanssin jälkeen istuudutaan takaisin töihin. Järjestäjien pyyhittyä taulun rupean opettamaan uutta asiaa. Huomaan Villen nostaneen lapun pulpetilleen. Siinä lukee VAROKAA VILLEÄ!

- Hyvänen aika! Miksi sinua pitää varoa? tiedustelen pojalta varovaisesti. - Ethän tuota kovinkaan vaaralliselta näytä.

- Do ku bulla od dii kauhea duha, eddä voi darddua buihingi, Ville vastaa nenänpielet punoittaen ja nojaa istuimensa selustaan nenäliina kourassaan.

- No oletpa sinä huomaavainen, päivittelen. - Koetetaan varoa. Hymyilen kääntyessäni taululle takaisin.

   

Lapsiakin naurattaa Villen vitsikkyys, mutta sitten syvennytään uuteen asiaan ja kirjan tehtäviin. Kiertelen katselemassa, miten asian omaksuminen sujuu ja autan tarvittaessa. Tarkistuspisteet luokan takaosassa ovat ahkerassa käytössä ja pulpetteihin palattua joillakin pulpeteilla suhisee pyyhekumi vimmatusti.

  

Kävelen taululle merkitsemään sen vasempaan reunaan läksyä. Äkkiä kuulen takaani rämäyksen. Tuolillaan keikkunut Petteri kömpii takaraivoaan pidellen pystyyn ja istuutuu nolona paikoilleen. Olen lukemattomat kerrat kieltänyt häntä ja monia muitakin keikkumasta ja varoittanut seurauksista, mutta kielto muistetaan hetken ja kohta se on haihtunut unohduksen kainaloon.

- Näytähän, tuliko sulle edes kunnon pattia päähän. Olen hetkessä pojan vieressä. - Sattuuko siihen?

   

Poika pudistaa päätään enkä löydä takaraivosta onneksi ainakaan mitään pahempaa jälkeä, pientä punoitusta ehkä.

- Jos olo tuntuu huonolta, niin käy näyttämässä terkkarille. Saat jäädä varmuuden vuoksi välitunniksi sisälle, ehdotan.

   

Tunnin loputtua huomaan Petterin kuitenkin hävinneen. Ulkoleikit houkuttavat eivätkä salli sisälle jäämistä. No, ei siinä sitten mitenkään pahemmin käynyt, totean helpottuneena kiiruhtaessani välituntivalvojaksi. Sieltä ei passaa myöhästyä, ettei mitään häikkää pääsisi sattumaan.

  

Mennessäni muistelen Petterin ensimmäistä koulupäivää. Miten takapulpetista oli ruvennut kesken kaiken kuulumaan nyyhkytystä. Ekaluokkalaiseksi pitkä poika siellä oli koettanut epätoivoisesti saada itkunsa asettumaan, mutta huonolla menestyksellä ja kyynelten virta oli valunut vuolaana.

- Mikä hätänä? Haluaisitko mennä vessaan vai onko jokin muu hätä? Olin mennyt pojan luokse ja laittanut käteni hänen hartioilleen.

- No kun minä tulin ajatelleeksi, että mitä ne kotona nyt tekevät ja miten se äiti siellä pienten kanssa pärjää… Nyyhkytys oli valtautunut äänekkääksi vollotukseksi.

- Kuulehan, ei niillä mitään hätää ole… Näetpähän sitten taas, kun menet sinne.

Olin silitellyt pojan hiuksia lohduttaen. - Niitä samoja ajatuksia minullakin aikoinaan kulki, mietin, että miten ne siellä kotona… Kouluun lähteminen ja kodin jättäminen on kuitenkin yksi niitä kasvamiseen kuuluvia asioita ja jokainen sen joutuu vuorollaan tekemään… Ikäväähän se aluksi on ja vaikeaakin, mutta kyllä siihen tottuu. Et sinä ensimmäinen lapsi tässäkään luokassa ole, joka samasta asiasta huolehtii. Etkä varmaan viimeinenkään, olin huoahtanut.

  

Jotkut pojat olivat yritelleet naurun hörinää, mutta heihin olin luonut tiukan katseen ja päät olivat painuneet noloina takaisin työn ääreen. Pian Petteri oli rauhoittunutkin, pyyhkinyt vaivihkaa poskensa puseronhihaan ja tarttunut uudella innolla kynäänsä.

  

Seuraavalla tunnilla lauletaan. Olin opettanut lapsille samoja lauluja, joita itse aikoinani olin alakoulussa oppinut.

  Tuuli hiljaa henkäilee… Pensaan alle piiloutuu pieni jänöparka… Nytpä tahdon olla ma… Tiedän paikan armahan… jne.

Päivän päättyessä lysähdän kättelyjen jälkeen tuolilleni. Olen voipunut, rättipoikkiväsynyt, sillä vilkkaan luokan kurissapito ottaa voimille. Se imaisee kaiket mehut. Lisäksi kotona odottava tunnelma haalentaa ristiriitaisuudellaan työelämän värikkään kuteen. Töissä saatan vielä joskus laulaakin, mutta muualla ovat laulujen aiheet kutistuneet vähiin, hyvä jos ne pakolliset kuviot saan kuljettua… 

* Havahtuminen (jatkuu 2)

Rehtorin huoneesta lähti se joku ja Tuula huolehti minut sinne sohvalle.

- Tuula, hae äkkiä Anita! rehtori hätääntyi.

  

Suljin silmäni, päässä kieppui ja olin irtaantumaisillani pyörteen mukana kattoon. Rehtori tarttui puhelimen luuriin: - Nyt kyllä soitan ambulanssin!

- Älä, säikähdin.

  Minne se Tyrri joutuu, entä Tapani?

 - Soita Tapsalle, jospa taas kolmen päivän päästä olen kunnossa.

  

En halunnut sairaalaan enkä paareille. Ambulanssi herättäisi oppilaissa liian suurta huomiota ja repeilevät oletukset leviäisivät.

   

Anita tuli ja sanoi heti, että sairaalaan.

  Ei. Ei ambulanssia! Tapsa hakee. Jos nyt joudun sairaalaan, jään sinne enkä näe kotia enää milloinkaan…

Mikä Tapsan numero? Olin unohtanut sen. Aivoissa ei liikkunut yhtään mitään. Makasin vain silmät ummessa. Lopulta numero löytyi luettelosta, mieheni työpaikan sentään muistin.

   

Rehtori haki täpötäyden laukun luokasta, kun sitä hätäilin. Sitten Tapsa saapui vaikean ja vaivautuneen näköisenä. Hän tarttui minua toisesta ja Anita toisesta käsipuolesta. Yhdessä he taluttivat minut autoon. Oi, miten minua hävetti!

   

Kotona heittäydyin vuoteelle ja heräsin hetkeksi joskus iltapäivällä, kun Tapsa toi Tapanin kotiin. Poika oli järkyttynyt. Koulussa hän oli tiukannut, mihin äiti oli laitettu, koska sehän oli tullut hänen mukanaan aamulla. Mitä sille oli tehty?

   

En edes hymähtänyt ja nukahdin heti uudelleen. Käväistessäni taas houremaailman tällä puolen kuulin Tapsan valmistavan päivällistä ja kertovan samalla Pilville, mitä oli tapahtunut. En halunnut syödä, enhän tosin päässyt ylöskään. Tahdoin vain nukkua. Salaa toivoin, ettei tarvitsisi herätäkään…

   

Aamulla sama jähmeys päässä enkä edes yrittänyt pystyyn ja niin koko päivä kului unen tuoman unohduksen helmassa.

   

Kolmantena päivänä Tapsa vei minut lääkäriin, koska se kuului asiaan. Kotikäyntejä ei lääkäri tekisi, olipa potilas kuinka sairas tahansa. Mikäli ei pysy pystyssä, niin ryömiköön paikalle.

  

Kun taaskaan mitään ”oikeata” syytä ei löytynyt, työterveyslääkäri ilmoitti korvatulehduksesta, antoi kuurin ja kirjoitti sairaslomaa viikon loppuun.

  

Olo ei kummennut ja käännyin epätoivoissani yksityislääkärin puoleen.

  Pakkohan tähän jokin syy oli löytyä! Elämä ei jatku näin, sen on pakko sammua, muuta mahdollisuutta ei enää ole!

Lääkäri komensi pään ja kaularangan kuvauksiin ynnä lukuisiin verikokeisiin. Kalliiksihan se tuli, mutta arvelin voivani maksaa sen vain siitä helpotuksesta, että saisin tietää, mikä minua riivasi.

  

Riivaajaa ei kuitenkaan ollut näkyvissä. Ei löytynyt kerrassaan mitään vikaa. Koska alapaine huilasi toisella sadalla ja aiheutti huimausta, lääkäri määräsi vihdoinkin siihen lääkityksen ja jatkoi sairaslomaa.

   

Loppujen lopuksi sairastin kolme kuukautta ennen kuin olo oli sen verran kohentunut, että voin palata töihin. Ihana rehtori vielä suostui vähentämään tuntejakin paluun takaamiseksi. Ja se auttoi. Mitä nyt välillä iskivät nämä päätiukastityynyssä-päivät, mutta ne helpottivat sen kolmen päivän jälkeen siinä määrin, että entinen elämä pääsi jatkumaan suhteellisen normaalina. Siis yhtä toivottomana ja näköalattomana kuin ennenkin...

Mieleni ajelehtii näissä muistoissa ja ohjaajan hajanaisia lauseita kantautuu silloin tällöin ajatusteni lomaan…

  Luonne saadaan perimän mukana, persoona taas kehittyy syntymän jälkeen.

Kurssinvetäjä vertaa luonnetta maljakkoon ja persoonaa siihen, mitä maljakkoon laitetaan. Luonnetta, kuten maljakon muotoakaan ei voi muuttaa, mutta persoonaan voidaan vaikuttaa kasvatuksella…

  Psykoterapia on ahdistuksen alkusyyn esiin kaivamista ja potilaan ohjaamista kestämään totuus…  Esim. jo Hippokrates käytti unta hyväkseen sairauden määrittämisessä. Hän määräsi hikoilu-, oksetus- ja ulostuslääkettä, jos potilas näki vääristyneitä unia, joissa asiat olivat sekaisin, nurinpäin… Uni toimii tavallaan iskunvaimentajanakin eli se terapoi ennalta, parantaa. Sillä on myös tiedon hyöty. Esim. Edison näki keksintönsä usein unessa, samaa tietä tuli ilmi bensiinin ja atomin kaava,  Schubert kuuli musiikkia nukkuessaan ja merkitsi aamulla nuotit paperille. Wagner teki unensa pohjalta neljä sinfoniaa…

Kurssittaja tähdentää vielä, että unessa on aina kullekin yksilöity avain, joka auttaa käsittämään näetyn merkityksiä, yleistunnelma on tärkeä ja erittäin herkän ihmisen uneen voi tulla jonkun toisenkin uni… Unen selityksessä on otettava huomioon, onko kysymyksessä mahdollisesti päivän tapahtumien jäänteitä vai vaikuttavatko siihen psykologiset tekijät, esim. onko parisuhde kunnossa…

   

Sitten hän rupeaa selostamaan laajalti unessa nähtyjen esineiden, eläinten ja ihmisten arkkityyppejä ja pakotan itseni keskittymään ja tekemään muistiinpanoja.

   

Arkkityypit tuntuvat heprealta ja aloitan varmuuden vuoksi unieni muistiin kirjoittamisen ja niiden merkitysten säännöllisen pohtimisen. 

* Havahtuminen (jatkuu)

Uni on vaivannut kaikki nämä vuodet ja kun tulee mahdollisuus osallistua unikursseille, ilmoittaudun sille suoraa päätä.

  

Alussa kurssinpitäjä selostaa laajasti unien historiaa, psykologisoi ja piirrättää paperille määrättyihin paikkoihin kuvia. Jaan oman paperini osiin ohjeiden mukaisesti. Piirrän taivaan ja järven, vasemmalle sivustalle pystyaidan ja grillikatoksen sekä maahan oravan. Paperin alaosaan sijoitan veneen ja ruusupensaan. Oikealla ylhäällä lentelee lintuja, järven rantaan nousee hatarakattoinen ja -seinäinen talo sekä sen vierustalle mansikkamaa.

   

Joku hermostuu: - Eikö meidän pitänyt unia tutkia eikä mitään piirroksia värkätä?

   

Vetäjä rauhoittelee: - Ihan kohta kaikki selviää, ei huolta.

   

Hän katselee piirustustani ja kertoo, mitä näkee siinä. Että elämänpiirini tulisi muuttumaan parempaan suuntaan, että minulla on yliluonnollisia kykyjä ja että näen enneunia. Lisäksi minulla on omaisuuden hankintavaisto eli osaan vedellä oikeista naruista...? Läheisiä omaisia on jo henkimaailmassa ja raskauksia on ollut kolme.

- Näin, hän kertoo, - näin voi uniakin selittää, kun oppii itselleen tärkeiden tiettyjen symbolien merkitykset. Samat merkitykset eivät toimi kaikilla, jokaisella ovat omansa.

  

Kuuntelen ällistyksissäni. Raskauksissa ohjaaja kaiketikin erehtyy, neljähän niitä on, ehkä se neljäs porras vain on niin huomaamaton…, mutta kaikki muu sen sijaan taitaa sattua aika lähelle. Nuo enneunet sun muut painan itsestään selvinä asioina taustalle, mutta se, kuinka pitkän ajan päästä se elämänpiiri tulisi kohenemaan, kiinnostaa eniten. Kuinka kauan vielä rätköttäisin sängyssä ne vakituisiksi tulleet kolme päivää, jonka jälkeen pystyin taas palaamaan töihin, turtana, mutta kuitenkin siitä taas joksikin ajaksi pikkuhiljaa elpyvänä?

  

Miten niitä päiviä häpeänkään, vaikka en niille mitään mahdakaan! Ne tulevat aina yllättäen, alkavat otsan pakotuksella ja jatkuvat pumpulikävelyllä. Lääkärit eivät löydä mitään elimellistä syytä ja saan vaikutelman, että korvieni väliä seilaavat tyhjät tuulet...

   

Oirehtiminen oli alkanut vähitellen. Päätä pakotti yhtenään ja väsytti suunnattomasti. En jaksanut kunnolla enää äidittää omia lapsiani ja tein kotona vain kaikkein välttämättömimmän – hoidin kaupassa käynnit, ruoan, opitut siivoukset - muuhun eivät voimat riittäneet. 

   

Isompi lapseni tuli koulusta, sulki huoneensa oven ja minä jäin loukkaantuneena jatkamaan jo koulussa alkanutta ottelua nuoremman kanssa. Lopen uupuneena en tiennyt suuntaa, en löytänyt ohjenuoraa – oli vain selviydyttävä päivään seuraavaan. Kukaan ei puuttunut asiaan. Minähän olin kouluni sitä varten käynyt, kasvattajaksi!

   

Öisin velloivat mielessä pahanmielen tuntemukset; talloinhan väkisinkin omat, hartaasti odotetut ja toivotut lapseni huolten ja elämän vaatimusten jalkoihin! Miksi en saanut jäädä kotiin huolehtimaan omistani?

  Oi, Herra, miksi?

Sydän rupesi täyttymään ahdistuksen ahnailla ja jatkuvasti lisätilaa kourivilla nyrkeillä. Eräänä päivänä se kirmaisi rytmittömään laukkaan, ei suostunut pysymään paikoillaan, hyppi ja pomppi vain epäsäännöllisesti ja pyrki kurkkuun. Rehtori lähetti minut oitis päivystykseen rynnättyäni kansliaan kesken tunnin, mutta terveyskeskukseen päästyäni rytmi oli jo normalisoitunut ja palasin töihin ihmetellen ohimennen outoa savua, joka otsassa leijaili. Enhän polttanut tupakkaakaan, joten mistä ihmeestä sinne savua olisi päässyt?

   

Sitten yhtenä arkiaamuna en herättyäni kyennytkään kunnolla pitämään silmiäni auki ja ylös nouseminenkin tuntui äärettömän raskaalta ja vaivalloiselta. Silmiäni siristellen rupesin kuitenkin haalimaan normaaliin tapaan vaatteita päälleni. Päätä pakotti ja savu kiemurteli otsaluun takana. Näytti selvältä, etten jaksaisi töissä, mutta ilman kunnollista syytä en voinut jäädä poiskaan, sillä enhän herra nähköön tiennyt, mikä oli vaivana. Ja kun kerran kävelemään pystyin. Ja puhumaan. Eikä kuumettakaan ollut. Jospa se jatko selviäisi perillä.

   

Tyrri, minun pieni punainen autonkopperoni vei minut melkein itsenäisesti, vanhasta muistista, työpaikan parkkipaikalle Tapani takapenkillään. Kävelin luokkaani ja istahdin muistelemaan, mitä tänään olikaan määrä tehdä. Näköä hämärsi, pää painui pöytää kohti. Kun se saavutti sen pinnan, rupesin kirjoittamaan kouluavustajalle ohjeita, sillä vihdoinkin käsitin, että kohta olisi mentävä viemään rehtorille sanaa. Lopulta luovutin – enhän enää tiennyt, mitä piti tehdä enkä välittänyt sillä hetkellä tietääkään; nyt se olisi toisten huoli. Minun teki vain mieli panna pitkäkseni siihen lattialle.

   

Pakkasin robotin elkein kaapista laukkuun tavaroitani, joita sinne oli vuosien mittaan kertynyt. Ehkä tein nyt kuolemaa ja ne olisi saatava pois toisten jaloista. Laukku pullisteli, laitoin sen hyllylle ja lähdin kansliaan. Jalat eivät ylettyneet ihan lattiaan asti, vaikka kuinka yritin. Pumpuli velloi niiden alla ja tukea oli otettava sekä seinistä että portaiden kaiteista. Horjutti. 

  

Rehtorin luona oli joku ja uiskentelin kanslistin luokse. Selitin, etten nyt jostain syystä millään pysynyt pystyssä. Tuula tormasi luokseni, tarttui kiinni ja vaati menemään pitkäkseni.

  Mitähän se ajatteli, olinhan niin älyttömän näköinenkin… Voi Herra Jumala! 

I * 3. HAVAHTUMINEN

Pilvin ollessa vähän yli kaksivuotias ilmoittaa uusi lapsi tulostaan. Hänen syntymänsä laskettu aika olisi osunut samaan päivään Pilvin ja Tapsan jo keskenään jakaman syntymäpäivän kanssa, mutta jostain syystä hän ei jaksakaan sinnitellä loppuun asti. Jo toinen minut hylännyt tulija...

  

Palatessani sairaalasta Tapsan kotona hoidossa ollutta Pilviä hakemaan, polvistun lattialle, syleilen lastani ja itken menetystäni, itken...

  

Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei lohduta. Asia ohitetaan; ehkä se ei sovi suuhun, kuuluu puhumattomiin aiheisiin tai kenties oikeita sanoja ei vain löydy... Eikähän entisvanhaan ole kuulunut tapoihinkaan puhua tuollaisista asioista ääneen, joten mitenpä nytkään osattaisiin... Hiukan häveten vetäydyn olohuoneen sohvalle. Alavatsa on arka ja turvonnut. En uskalla nostaa lastani vaan vedän hänet kainalooni. On yritettävä jatkaa näin. On jaksettava.

  

Vuodet vierivät. Muutan perheineni toiseen kaupunkiin, lähemmäksi mökkiä ja lapsuudenkotia.
  

Vasta kolmen vuoden kuluttua on Tapanin vuoro tulla ja se tuo ilon pilkahduksen muuten tasaiseen arjen harmauteen. Nyt meillä on kaksi lasta. Kauan heitä odotin, kauan kaipasin. Sydämessäni kannan kuitenkin aina neljää lasta, kaksi heistä oli vain kesken kaiken perunut tulonsa.

  Kauhistuivatkohan he elämää, jonka mukanani saisivat?

Tapani ei ehdi täyttää vuottakaan, kun puhelimen välittämä sanoma tavoittaa epäuskoisena kuuntelevat korvani. Isä on saanut aivo- ja sydäninfarktin eikä mitään ole tehtävissä. Lähtö olisi odotettavissa milloin tahansa, laskenta on jo alkanut.

  

Vanhempani ovat olleet kotimiehinä Henrikin kotona Anja-siskon miehineen ulkomailla lomaillessa. Isä oli maistanut pikkuleipää ja tuuminut leikkisästi: - Tämähän se lihottaa. Ja mennyt pannuhuoneeseen. Kun häntä ei kuulunut takaisin, oli äiti poikennut katsomaan. Isä oli maannut pitkällään pannuhuoneen lattialla. - Et kai sinä nyt siihen nukkumaan rupea? äiti oli huolestunut. Toinen oli äännähtänyt vain: - Ei.

  

Ambulanssi. Isän suusta vain EI.

  

Lasken kuulokkeen ja huuliltani purkautuu epätoivo. Pilvi juoksee huoneestaan eteiseen ihmeissään ja minun on tukahdutettava huuto, joka kurkussa kurisee. Painan hetkeksi kasvoni takkirivistön suojiin, piilotan tuskani väliaikaisesti sinne, sitten kokoan itseni ja nostan tyttären syliini.

- Ukki on sairastunut, soperran.

   

Tyttö silittelee hiuksiani. - Kyllä se paranee, hän lohduttaa.

- Toivotaan niin, kuiskaan lasta syliini pusertaen. Nyt Tapani ei koskaan pääse tutustumaan toiseen ukkiinsa, takoo mielessäni hätäisesti. Muistan, miten isän silmissä olivat kiehnänneet liikutuksen vedet hänen saadessaan pojan ensimmäisen kerran syliinsä...

   

Seuraava aamu tuo viestin, että isän sydän on sammunut lopullisesti. Tiedon soittanut veli lohduttaa, mutta parantavia sanoja ei hänelläkään ole. Istutan Pilvin polvelleni ja kerron ukin siirtyneen pois tästä maailmasta.

   

Pilvi kysyy, onko ukista tullut nyt enkeli. En osaa siihen muuta vastausta antaa kuin että tavallaan on, että ukki katselisi meitä taivaasta ja opastaisi meitä. Siihen lapsi tyytyy ja päästän hänet leikkimään. 

  

Äiti on nyt yksin. Onneksi Viljami, Anja, Hilla ja Taimi perheineen asuvat kaikki siellä lähellä, joten aivan ypöyksin hän ei sentään jäänyt.

  

Loma loppuu, arki hyökkää säälimättömine kiireineen ja hätineen, välituntiselkkauksineen ja loppumattomine huolineen muun muassa siitä, etteivät oppilaat jäisi valvontaa vaille hetkeksikään. Sakset pitää piilottaa lukkojen taakse ja mielellään olisin piilottanut kaikki muutkin luokan terävät esineet. Minunhan se syy olisi, jos jotain sattuisi enkä olisi paikalla.

  

Kaikkeen en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Tilanteet vievät suliin mahdottomuuksiinkin; jos kouluavustaja tuo toisen liikuntaryhmän uimahallille ja saattaa omat oppilaani koululle, kun en itse ennätä viedä enkä hakea yhden välitunnin aikana (koska edellisiä pitää ensin valvoa sauna- ja peseytymistiloissa, sitten niitä tulevia...), olisi matkalla mahdollisesti sattunut onnettomuus sälytetty kuitenkin minun harteilleni. Minun tulisi siis olla kahdessa paikassa yhtä aikaa! Se jyystää ja jäystää tuntoani, hätäännyttää. Miten näin päättömiä sääntöjä kukaan pystyy noudattamaan?

  

  Kuinka voisin pitää kaikki lapseni turvassa? Miksi tuollaisia mahdottomuuksia annetaan? Ja tätä työtä kadehditaan! huokailen itsekseni yön synkkinä hetkinä.

  

Eräänä aamuna hyökkään hätäännyksissäni lähimmän työtoverini luokkaan, jossa on kaksoistunti menossa. Huomaan sen vasta oven avattuani ja peräännyn anteeksipyydellen.

  Mitä, oi mitä minä nyt teen?

Vääntelen käsiäni, laukkaan ikkunasta ovelle. Vähän ajan kuluttua Helvi ilmestyy luokseni tiedustellen, mikä on hätänä. – Olit kuin selkääsi saanut, sanoo.

- Minun pikku oppilaani on joutunut vastaanottokotiin, selitän tippa silmässä.

- Voi sinua… Niinhän tässä väliin käy, ystävä huokaa. - Kun vanhemmat eivät pääse umpikujastaan ilman apua, niin lasten elämä on kuitenkin suojattava, joten vastaanottokoti on ihan hyvä ratkaisu. Pahaltahan se tuntuu, mutta me siihen ei kuitenkaan pystytä vaikuttamaan. Koetetaan vain tukea mahdollisuuksien mukaan. Kaikkia osapuolia… 

  

Kokeneen kollegan puhe rauhoittaa ja helpottuneemmin mielin jaksan sen päivän loppuun. Sitten ilmestyykin jo muuta. Soitetaan, että isä voisi olla tulossa hakemaan väkivalloin lastaan koulusta ja minun olisi syytä valmistautua luokkani kanssa. Valmistautua? Miten? Ketään ei ollut tulossa apuun eikä neuvomaan, mitä pitäisi tehdä.

  

Onneksi isä ei tule, tulee vain vastaanottokodin täti. Kehoni ja mieleni on yhä hälytystilassa. Sulan olemattomiin sen lapsen murheita ajatellessani. Ja itken. Sitten lapsi viedään toisen kunnan sijaiskotiin ja ongelma on ohi. Minun osaltani ei ole, sillä suren lasta vielä pitkään.

  

Huoli ja kiire sekä koulussa että yksityiselämässä rupeavat nakertamaan henkisiä voimavarojani. Pelko jaksamisesta ja tapahtumien vyöryn alle jäämisestä valtaa mieleni aika ajoin ja tekee sen rauhattomaksi. Koettaessani löytää selviytymiskeinoja harhailen hautausmaan hiljaisuudessa, sen levollisina kohoavien kumpujen välissä, sen viileää rauhaa huokuilevien puiden varjoissa. Turvaudun myös siihen ainoaan instituutioon, josta voin odottaa avun löytyvän ja juoksen kirkkoon kuuntelemaan urkujen voimallista pauhinaa. 

  

Musiikki puhuttelee väkevästi ja antaudun sille täysin sydämin. Tunnen, miten lämmin virta huuhtelee rintaani ylös, alas, ylös, alas... Virta tyynnyttää levottomat ajatukseni ja pyyhkäisee ahdistuksen hetkeksi syrjään. 

  Minua lohduta ja hoida… 

I * 2. VALKOINEN PILVI

Raotan silmiäni. Jokin minut on herättänyt. Nyt se kuuluu taas, se ääni! Terästän kuuloani saadakseni selvää sanoista. Ääni soi, se humisee huiluna, monella tasolla samanaikaisesti.

  ”Vaikka sielu ois vanha ennestään, se joutuu silti etsimään, sillä ilman karikoita ei oivalla elämän kiemuroita eikä käsitä sen tarkoitusta...”

Katseeni sipaisee vieressä nukkuvaa Tapsaa ja ääretön hellyys kuristaa kurkkua. Sitten jotain liikahtaa pienen ikkunan vierellä, siihen nousee sumua, joka hetkisen kuluttua tiivistyy. Henkäisen. Sehän on Nelli! Nelli hymyilee valoisasti ja viittaa ikkunanpenkillä lojuvaan kirjaseen. Noidan antama Tyhjä Kirja!

  Miten se täällä on? Eikö se kuulunut vain lapsuusaikojen päiviin ja öihin, niiden unimatkoihin?

Mieleeni sykähtää vastaus: - Se on kaikkialla mukanasi. Avaa, lue ja opi!

  

Otan kirjan. Katselen tuokion kanteen levittäytyviä sateenkaaria, jotka välkehtivät kirkkaina ja kutsuvina. Sisälleni hulvahtaa muistojen tulva. Kokkoniemi… Entisaikojen elämänrytmi… Varoen avaan kannen, sumuinen pilvi pöllähtää sieltä eteeni, mutta vähitellen usva kaikkoaa ja sen keskeltä paljastuu teltan ääriviivat. Intiaaniteltan…

Seison ison tiipiin edessä. Kimalteleva ruohikko vihertää paljaiden jalkojeni alla. Sipaisen harmaantuneita hiuksiani ja heilautan pitkän lettini selkäpuolelle, kohennan siinä törröttävää kaksihaaraista sulkaa ja astelen sisäänkäynnin luokse. Kohotan oviaukon lievettä ja työnnyn sisälle.

   

Vaimo hymyilee nuotion äärestä. - Keitto on valmista ihan kohta, hän huomauttaa, pyöräyttää vielä saviruukun pohjaa myöten hämmennyskepillään, kopauttaa sitä reunaa vasten ja nostaa keittoastian tulelta. 

  

Intiaaniminä, Valkoinen Pilvi, istahtaa biisonintaljalle ja ristii säärensä, tarttuu Sateenkaaren ojentamaan puukulhoon ja kohottaa sen reunan huulilleen. Keitto höyryää kuumana ja siinä olevien yrttien tuoksu kihoaa nenään väkevänä. Se olisi viimeinen ateria, jonka hän nauttisi ennen kolmen päivän päästä pidettävää juhlaa.

  

Syötyään hän laskee kulhon maahan, katsahtaa vaimoonsa. Tämä kiikuttaa nöyrästi miehelleen pitkävartisen piipun. Valkoinen Pilvi nyökkää hyväksyvästi, imee piippuaan ja etäännyttää itsensä ympäröivästä maailmasta. Hänen on ruvettava vähitellen valmistautumaan iltaan, jolloin jumalat puhuisivat.

   

Piippu kurahtaa ja hän ojentaa sen edessään odottavalle vaimolle. Hitaasti hän nousee, venyttelee ja kävelee ulos. Hän jatkaa suoraan joen rantaan, missä höyryävä puhdistusteltta odottaa. Hikimajaan asetuttuaan hän nakkelee vettä sen keskellä hehkuville kiville. Ne sähähtelevät kipakasti pukatessaan ilmaan kosteaa höyryään. Vaimo on osannut lämmittää kivet jälleen kerran sopivan kuumiksi.

  

Aikansa hikoiltuaan hän siirtyy verkalleen nahoilla katetun kuopan ulkopuolelle, laskeutuu jokeen ja peseytyy perusteellisesti.

  

Rannalla hän seisahtaa hetkeksi ja sallii kevyesti puhaltelevan tuulenhengen kuivata yhä jäntevänä kohoavan vartensa. Hän pukeutuu Sateenkaaren ojentamaan puhtaaseen lannevaatteeseen ja istuutuu rantakivelle. Vaimo selvittelee ja kampaa luukammalla hänen vyötärölle ylettyvät hiuksensa, letittää ne kahdelle päällekkäiselle palmikolle ja kiinnittää sulan paikoilleen ohuemman yläpalmikon juureen.

   

Valkoinen Pilvi on istunut hievahtamatta ja antanut silmiensä levätä kevyessä tuohikanootissa, joka makaa kumollaan siinä vieressä.  Sillä on vastikään kerätty vedestä riisiä, joka maistuisi keitettynä herkulliselta vaahterasiirapin kera. Veteen oli jälleen varissut osa siemenistä, joten uutta kasvustoa olisi taas nousemassa.

  

Kun vaimo poistuu, Valkoinen Pilvi siirtyy vieressä valtavana kohoavan kallion luokse. Hän pysähtyy kunnioittavan matkan päähän pyhästä paikasta, polvistuu, nostaa molemmat kätensä ylös ja kumartaa maahan asti kohti seinämän keskellä näkyvää kuilua, joka vie henkimaailman asuinsijoille. Hän koskettaa nahkanyöriin kokoamaansa amulettia, joka edustaa hirveä, hänen voimaeläintään, suojelijaansa ja innoittajaansa. Kämmenensä hän laskee avattuina lootusasentoon ristittyjen jalkojensa päälle, painaa päänsä ja uppoutuu hartaaseen mietiskelyyn.

  

Kolmena päivänä Valkoinen Pilvi toistaa peseytymis- ja mietiskelytuokionsa. Viimeisenä niistä hän siirtyy hartauspaikaltaan takanaan loimuavan nuotion ääreen, missä juhlavalmistelut ovat täydessä käynnissä. Hänen vaimonsa on ruvennut paistamaan kuumennettujen kivien päällä maissileipiä, joiden tulee riittää koko kylän väelle. Sateenkaari vilkaisee mieheensä, mutta ei sano mitään.

  

Valkoinen Pilvi astelee paikoilleen, nostaa rummun eteensä ja istuutuu odottamaan.

  

Kansa kokoontuu hiljaisuuden vallitessa. Valkoinen Pilvi kohottaa kätensä ja aloittaa. Tuota pikaa siihen liittyy pienempien rumpujen kuoro. Hitaana kuiskeena alkanut rummutus paisuu vähitellen, se huumaa kuin kosken kuohu. Pikkuhiljaa levottomana rynnistävän virran pauhu valtaa hänet kokonaan, upottaa hänet rytmin pyörteisiin ja tempaisee irti kaikesta. Äkkiä hän valahtaa pitkäkseen ja jää makaamaan liikkumatta. Rumpujen ääni kuuluu enää vaimeana taustalla hänen henkensä kohotessa ylöspäin, kirkkaan valon imuun antautuen.

   

Kun kieputus viimein loppuu, Valkoinen Pilvi leijuu hyvin korkealla. Hän on muuttunut osaksi jotakin suurta - hän ei ole enää erillinen olento, yksilö, vaan hän on sulautunut saumattomasti yhdeksi toisten olentojen sekä koko kaikkiallisen maailman kanssa. Samalla häntä yhdistää puun juurella näkyvään hahmoon jokin näkymätön voima, side, joka hopeisena seittinä kimaltelee heidän välillään. Hän tuntee olevansa samanaikaisesti molemmissa paikoissa, sekä alhaalla että ylhäällä. Nyt hän käsittää kokonaisuuden, kaikkiallisen maailmanjärjestyksen säännön - näinhän sen pitää ollakin; näin sen tuli olla!

  

Hän kuulee Suuren Hengen jylisevän äänen…

Tähyilen ympärilleni epäuskoisena. Korvissa kumisevat yhä kaukaiset rummut, hitaasti palaan kaukaa, tuhansien vuosien takaa. Kirjan sivut ovat jälleen elottomat ja näkyvissä on vain intiaanikoristeinen tiipii ja minä olen taas minä, minä vain, en se intiaani, jonka hahmoon olin juuri sukeltanut.

  

Olinko saanut taas kosketuksen omaan menneisyyteeni? Siihen, joka ulottuu kauas, tuhansia vuosia sitten elettyyn? Vieläkin kauemmaksi kuin mitä Pentin ja kääpiön mukana olin kokenut. Tästäkö olin niitä välähdyksiä nähnyt?

  

Kaikenlaiset muistot ryömivät tajuntaani. Tiedän kyllä olevani Pihla nyt, mutta samalla olen tuo intiaanikin…

   

Unisena mietin, mitä se Suuri Henki mahtoikaan sanoa. En saa siitä otetta, se sanoma on jätetty uinumaan alitajunnan syviin sokkeloihin. Kenties se kerran putkahtaisi pinnalle yllättäen, hämmentäen ja muistaisin taas kaiken. Kenties. Tai sitten en. 

* Kotona taas (jatkuu)

Pilvi rupeaa itkemään ja istuudun tien vierelle. Silmissäni hämärtää omituisen tutunoloisesti. Hämmennyksissäni ravistan päätäni ja rupean availemaan lapsen pukua. Työni keskeytyy kun äkkään eteeni ilmestyneen harsomaisen olennon. Tämä virnistää veitikkamaisesti.

- Oi, Selenahan siinä! oivallan ja kohottaudun haltioissani.

- Missä olet ollut? mieleeni häivähtää kysymys, mutta samassa joudun syventymään Pilvin olotilaan ja siitä jälleen kohottautuessani huomaan Selenan hävinneen.

Illemmalla vetäydyn rannalle. Pilvi nukkuu vaunuissaan rantakuusen varjoissa. Aurinko helmeilee järven sinisillä laineilla, jotka hiljaa liplatellen pussailevat rantahietikkoa.

Heittäydyn pitkäkseni ja nostan käsivarteni päänaluseksi. Voiko tämän ihanampaa paikkaa olla päällä maan? Oi, kiitos. Kiitos!

Viereltä kuuluva kahahdus saa minut raottamaan silmiäni. Ei kai täällä käärmeitä pitänyt olla? Vieraat nähtyäni pomppaan riemastuneena pystyyn. Selena ja Helenahan siinä seisovat minua katsellen. Helena kannattelee sylissään somaa tonttupoikaa.

Halaan heitä kaikkia. Hartaasti. Pikkuinen poika tarkastelee minua silmät pyöreinä.

- Hei! Kutitan lasta leuan alta. - Sinäpä oletkin uusi tuttavuus. Mikä sinun nimesi on?

- Tämä on Teemu. Helena kohottaa lastaan ylpeänä ja laskee hänet syliini. Vien Teemun kurkistamaan Pilvin vaunujen sisälle ja siirrän hyttyssuojan syrjään. - Katso, tässä sinulle leikkitoveri, jahka kasvatte, virkan. Tonttupoika nauraa hersyvästi ja kurottaa kättään tarttuakseen Pilvin jalkaan, joka lepää rentona lakanan päällä.

- Annetaan Pilvin vielä nukkua, että on sitten herättyään paremmalla tuulella, kuiskaan ja luovutan Teemun Helenalle takaisin voidakseni varovasti laittaa oman tyttöni pyöreänä rusottavan jalan piiloon lakanan alle.

  

Istahdamme rantapenkereelle.

- Ja nyt minä kyllä haluaisin saada tietää, mitä kaikkea tällä välin on tapahtunut, aloitan ystävieni puoleen kääntyen.

  

Nämä katsahtavat toisiinsa.

- Mitäpä täällä... Tehtävät pysyvät samanlaisina, yleensä... No, tietysti tuo Teemu ja hänen isänsä ovat uusinta uutta… 

  

Kysyn varovasti, ovatko Anna ja Kaapo vielä näillä seuduilla.

- Totta kai, minnepä ne olisivat menneet? Kaapo työjelee nykyään saunatonttuna ja Anna auttelee parhaansa mukaan mitä nyt kotitöiltään joutaa.

- Entä Rennen porukka? Pidättelen hengitystäni.

- Ne muuttivat muualle, kun Reija tapasi uuden miehen.

- Toivottavasti vielä heitäkin näen, kun nyt täällä enemmän rupean oleskelemaan, henkäisen. - Ihanaa, että pystyn näkemään teidät taas!

  

Vaiteliaina heittäydymme penkereelle, Teemukin on nukahtanut ja loikoo nyt ylempänä.  Sitten vaunuista ilmoitetaan hennosti, että jotain tarttis tehdä, joten joudun kampeutumaan ylös. Hämmästyen huomaan olevani kaksin Pilvin kanssa, tontut ovat häipyneet sanaa sanomatta. Vai... olinkohan uinahtanut vain?

Taas? 

I * 1. KOTONA TAAS

Rintarepussani nukkuu keväällä syntynyt Pilvi-vauva. Rannalta kuuluu kirveen kalsketta ja moottorisahan pärinää. Sinne on nousemassa meille kesämökki, kovin pikkuruinen tosin, sillä se on palvellut ensin Tapsan kotitalon saunana  ja sittemmin autotallina. Tapsan isä sitä on ruvennut väsäämään, sillä eihän meillä siihen muuten varaa olisi.  

  

Kelaan ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Tapsa oli löytynyt lukiosta, taakseni sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo työelämässä ja minunkin opiskeluni loppuisi tulevana lukuvuonna.  

  

Mietin sitäkin, miten meillä on nyt vahvempi yhteys syntymäkotikuntaankin, paikkaan, josta olimme maailmalle lentäneet, paikkaan, jota rakastan, jonne aina olen ikävöinyt. En voi käsittää, miksi jotkut häpeilevät tätä aikoinaan Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta maankolkkaa… Miksi omaa synnyinpaikkaansa pitäisi väheksyä? Tai miten siihen edes olisi varaakaan? Siltähän on kuitenkin saatu elämiseen tarvittavat alkueväät. Ja johonkinhan jokainen syntyi, putkahti maailmaan siellä, missä äiti juuri silloin sattui asustelemaan! 

  

Järkeilen, että jos kerran rakastaa vanhempiaan ja isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan halveksunta kohdistuu automaattisesti heihinkin. Nämähän sinne maankolkkaan olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet. 

  

Voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen? Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa omalle jälkipolvelleen oikeaa tietoa? Vai kasvaako hänenkin ymmärryskykynsä ja suvaitsevaisuutensa sielun kehityksen myötä ja juuret lujittavat asemiaan? Toivottavasti, sillä minun käsitykseni mukaan jokainen ihminen osallistuu aina tulevan elämänsä tienhaarojen suunnitteluun ja etsii ennen syntymistään senkertaisen elämän tuomiin opetusaiheisiin tarvitsemansa perheet ja ympäristöt. 

  

Äkkiä korvani tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hätkähdän, rypistän otsaani ja pysähdyn. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon. 

  

Selena ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkoittanut kokonaan! 

Pilvi inahtaa. Hellästi silitän  hänen selkäänsä, tyttö kääntää hiukan päätään ja jatkaa uniaan rintaani vasten.

  Miten kallis aarre minulle onkaan suotu sen ensimmäisen menetyksen jälkeen!

Sydämeni tulvehtii kiitoksista.

  Nuku pieni kulta, nuku aarteeni. Äiti on tässä…

Suukotan pientä kaljuhaituvaista päälakea ja tähyilen ympärilleni, näkyisikö lapsuuden leikkitovereita missään ja hetken kuvittelenkin erottavani vilahduksen kauempana. Palaisivatkohan hekin mökin myötä? 

* Mitä tein, ettet halunnut syntyä syliini?

  Siinä se oli - minun ihana, ikävöity lapseni! Kaarimaljassa, verisenä möykkynä, tulonsa peruneena.

 

On iltayö. Yökkö silittää hiuksiani ja puhelee lempeällä äänellä, koettaa lohduttaa. Se ei estä kyyneleitä valumasta. Niiden vana virtaa poskieni yli, loputtomasti, lohduttomasti. 

  

  Mitä tein, ettet halunnut syntyä syliini? Tulla hellittäväkseni? Niin olin riemuiten sinua odottanut! Ja nyt olet siinä…

 

Viereisellä vuoteella nukkuu nuori tyttö, jolle on tehty abortti. Olin kuullut, miten hän edellisenä päivänä vannoi: - En ikinä tee lapsia!   Poikakaverin kanssa olivat vierekkäin vuoteella intohimoisesti suudelleet, kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin eivät juuri olisi estäneet uuden sielun pääsyä maailmaan… 

  

  Herra, miten näin voi käydä? Miten annoit näin tapahtua? Kuinka sinä saatoit?

Kotona heittäydyn sotkuisen työsuhdehuoneen vuoteelle. Katkera syytös karkaa huuliltani: - Et ole yhtään siivonnut edes! Jos olisin tullut lapsen kanssa tähän, olisin lähtenyt takaisin.

 

  Niin varmaankin, uskoo ken haluaa…

- Etpä sinä tullut! Hän ei ymmärrä ja toteamus viiltää sydänhaavan. Käperryn tyhjän sylini ympärille… 

Seisoit enkeli siinä vierelläin...

Seisoit enkeli siinä

vierelläin

enkä apua osannut pyytää.

Itkin sielu tuskasta turtana

mieli maailman reunoilla liitäin.

Hiljaa, varoen kokoon käperryin,

painoin vavisten sydäntä arkaa.

Jospa vielä se jaksaisi sykkiä

ja

hetken elähdyttää

ihmisparkaa.