* Kotona taas (jatkuu)

Pilvi rupeaa itkemään ja istuudun tien vierelle. Silmissäni hämärtää omituisen tutunoloisesti. Hämmennyksissäni ravistan päätäni ja rupean availemaan lapsen pukua. Työni keskeytyy kun äkkään eteeni ilmestyneen harsomaisen olennon. Tämä virnistää veitikkamaisesti.

- Oi, Selenahan siinä! oivallan ja kohottaudun haltioissani.

- Missä olet ollut? mieleeni häivähtää kysymys, mutta samassa joudun syventymään Pilvin olotilaan ja siitä jälleen kohottautuessani huomaan Selenan hävinneen.

Illemmalla vetäydyn rannalle. Pilvi nukkuu vaunuissaan rantakuusen varjoissa. Aurinko helmeilee järven sinisillä laineilla, jotka hiljaa liplatellen pussailevat rantahietikkoa.

Heittäydyn pitkäkseni ja nostan käsivarteni päänaluseksi. Voiko tämän ihanampaa paikkaa olla päällä maan? Oi, kiitos. Kiitos!

Viereltä kuuluva kahahdus saa minut raottamaan silmiäni. Ei kai täällä käärmeitä pitänyt olla? Vieraat nähtyäni pomppaan riemastuneena pystyyn. Selena ja Helenahan siinä seisovat minua katsellen. Helena kannattelee sylissään somaa tonttupoikaa.

Halaan heitä kaikkia. Hartaasti. Pikkuinen poika tarkastelee minua silmät pyöreinä.

- Hei! Kutitan lasta leuan alta. - Sinäpä oletkin uusi tuttavuus. Mikä sinun nimesi on?

- Tämä on Teemu. Helena kohottaa lastaan ylpeänä ja laskee hänet syliini. Vien Teemun kurkistamaan Pilvin vaunujen sisälle ja siirrän hyttyssuojan syrjään. - Katso, tässä sinulle leikkitoveri, jahka kasvatte, virkan. Tonttupoika nauraa hersyvästi ja kurottaa kättään tarttuakseen Pilvin jalkaan, joka lepää rentona lakanan päällä.

- Annetaan Pilvin vielä nukkua, että on sitten herättyään paremmalla tuulella, kuiskaan ja luovutan Teemun Helenalle takaisin voidakseni varovasti laittaa oman tyttöni pyöreänä rusottavan jalan piiloon lakanan alle.

  

Istahdamme rantapenkereelle.

- Ja nyt minä kyllä haluaisin saada tietää, mitä kaikkea tällä välin on tapahtunut, aloitan ystävieni puoleen kääntyen.

  

Nämä katsahtavat toisiinsa.

- Mitäpä täällä... Tehtävät pysyvät samanlaisina, yleensä... No, tietysti tuo Teemu ja hänen isänsä ovat uusinta uutta… 

  

Kysyn varovasti, ovatko Anna ja Kaapo vielä näillä seuduilla.

- Totta kai, minnepä ne olisivat menneet? Kaapo työjelee nykyään saunatonttuna ja Anna auttelee parhaansa mukaan mitä nyt kotitöiltään joutaa.

- Entä Rennen porukka? Pidättelen hengitystäni.

- Ne muuttivat muualle, kun Reija tapasi uuden miehen.

- Toivottavasti vielä heitäkin näen, kun nyt täällä enemmän rupean oleskelemaan, henkäisen. - Ihanaa, että pystyn näkemään teidät taas!

  

Vaiteliaina heittäydymme penkereelle, Teemukin on nukahtanut ja loikoo nyt ylempänä.  Sitten vaunuista ilmoitetaan hennosti, että jotain tarttis tehdä, joten joudun kampeutumaan ylös. Hämmästyen huomaan olevani kaksin Pilvin kanssa, tontut ovat häipyneet sanaa sanomatta. Vai... olinkohan uinahtanut vain?

Taas? 

I * 1. KOTONA TAAS

Rintarepussani nukkuu keväällä syntynyt Pilvi-vauva. Rannalta kuuluu kirveen kalsketta ja moottorisahan pärinää. Sinne on nousemassa meille kesämökki, kovin pikkuruinen tosin, sillä se on palvellut ensin Tapsan kotitalon saunana  ja sittemmin autotallina. Tapsan isä sitä on ruvennut väsäämään, sillä eihän meillä siihen muuten varaa olisi.  

  

Kelaan ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Tapsa oli löytynyt lukiosta, taakseni sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo työelämässä ja minunkin opiskeluni loppuisi tulevana lukuvuonna.  

  

Mietin sitäkin, miten meillä on nyt vahvempi yhteys syntymäkotikuntaankin, paikkaan, josta olimme maailmalle lentäneet, paikkaan, jota rakastan, jonne aina olen ikävöinyt. En voi käsittää, miksi jotkut häpeilevät tätä aikoinaan Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta maankolkkaa… Miksi omaa synnyinpaikkaansa pitäisi väheksyä? Tai miten siihen edes olisi varaakaan? Siltähän on kuitenkin saatu elämiseen tarvittavat alkueväät. Ja johonkinhan jokainen syntyi, putkahti maailmaan siellä, missä äiti juuri silloin sattui asustelemaan! 

  

Järkeilen, että jos kerran rakastaa vanhempiaan ja isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan halveksunta kohdistuu automaattisesti heihinkin. Nämähän sinne maankolkkaan olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet. 

  

Voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen? Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa omalle jälkipolvelleen oikeaa tietoa? Vai kasvaako hänenkin ymmärryskykynsä ja suvaitsevaisuutensa sielun kehityksen myötä ja juuret lujittavat asemiaan? Toivottavasti, sillä minun käsitykseni mukaan jokainen ihminen osallistuu aina tulevan elämänsä tienhaarojen suunnitteluun ja etsii ennen syntymistään senkertaisen elämän tuomiin opetusaiheisiin tarvitsemansa perheet ja ympäristöt. 

  

Äkkiä korvani tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hätkähdän, rypistän otsaani ja pysähdyn. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon. 

  

Selena ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkoittanut kokonaan! 

Pilvi inahtaa. Hellästi silitän  hänen selkäänsä, tyttö kääntää hiukan päätään ja jatkaa uniaan rintaani vasten.

  Miten kallis aarre minulle onkaan suotu sen ensimmäisen menetyksen jälkeen!

Sydämeni tulvehtii kiitoksista.

  Nuku pieni kulta, nuku aarteeni. Äiti on tässä…

Suukotan pientä kaljuhaituvaista päälakea ja tähyilen ympärilleni, näkyisikö lapsuuden leikkitovereita missään ja hetken kuvittelenkin erottavani vilahduksen kauempana. Palaisivatkohan hekin mökin myötä?