AdSence

Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeä. Näytä kaikki tekstit

13.5.2010

II * 3. HILDEGARD





Syksyllä kokeilen vielä kerran töihin menoa. Lapsia on ikävä, samoin työkavereita ja koska nyt jo kutakuinkin pysyn pystyssä, ei tunnu olevan mitään syytä olla menemättä. Jospa ne elämän rutiinit auttaisivat karkottamaan pään savutkin pois?
  
Vanhempien vastaanotolla pyöreähkö äiti arvostelee. Istuu pulpetin takana, poika vierellään. - Mitä ihmettä te täällä koulussa oikein teette, kun Matti ei ole oppinut jakolaskua? hän ihmettelee.
  
Olen taas kerran joutunut viettämään kolme päätyynyssäpäivää ja jakolaskun oli opettanut kouluavustaja. En ollut ehtinyt vielä tarkistaa pistokokeella, miten opetus oli mennyt perille voidakseni ottaa tukiopetukseen ne, joille asia oli jäänyt epäselväksi. Vaikka uusi asia tunnin alussa kerrattiinkiin, ei se aina auttanut kaikkia. Koetan selittää olleeni juuri kolmen päivän sairaslomalla, mutta nainen vain tuhahtaa, että vaikka olisit ollut kolme viikkoa, niin opettaahan asia täytyi. Hän kun oli itse ottanut pojan käsittelyynsä, niin jopa oli tullut älyilleen!
  
Matti on hiljaa, välttelee katsettani ja äkkiä muistan, miten viimeksi päivällä poika oli vilkuillut minuun, mutta ei ollut puhunut mitään, ei eleelläkään ollut osoittanut kaipaavansa apua, vaikka olin alusta asti tehnyt selväksi, että kuljin luokan keskellä juuri sitä varten, että auttaisin. Sijainen ei ollut merkinnyt poissaolijoita ja koska Matti yleensä oppi heti uudet asiat, en ollut mennyt kysymään, oliko jokin epäselvää, olihan minulla parhaillaan apua usein kaipaava Taija opastettavanani.
  
Totean mielessäni, että niinhän vanhempien kuuluukin tehdä, tarkistaa, että lapsi ymmärtää tehtävänsä, mutta en rupea enempää selittelemään, katselen vain omahyväistä naista, joka on selvästikin mielissään siitä, että tulipahan kerrankin sanottua opettajalle selvät sävelet. Itse en ikinä olisi kehdannut ainakaan vieraalle ihmiselle puhua tuolla tavalla, olisinpa ollut kuinka närkästynyt tahansa. No, kukin taaplaa tyylillään.
  
Sitten myöhemmin sattuu toinen rankasti heilauttava juttu. Eräs tyttö on ollut matikan kokeista pois ja tekee välitunnilla sitä minun tarkastaessani toisten papereita. Olen tyystin unohtanut lapsen siinä vierelläni, minulla on kiire nähdä, mihin suuntaan pitää seuraavaksi syventyä ja kun yhdestä sun toisestakin paperista löytyy sama virhe, pärskäytän hartaasti ääneen kirosanan, niin kovasti potuttaa. Ilmeisesti en ollut käsitellyt aihetta riittävän perusteellisesti, yksinkertaisesti en ollut jaksanut... Näin siinä käy, kun puolikuntoisena, ei, neljäsosakuntoisena koettaa raahautua velvollisuuksiensa mukana!

  Leipä loppuu, jos töistä lähden ilman lääkärin lupaa...

En yritäkään estellä, annan sen vain purskahtaa suustani. VOI PERKELE! Isken samalla nyrkkiin puristuneen käteni pöytään. Havahdun vasta kuullessani aran äänen kysyvän, oliko siinä paperissa paljonkin virheitä.
  
Häpeän silmät päästäni ja olisin halunnut singota itseni maata kiertävälle radalle ikuisuuksista ikuisuuksiin, niin minua kauhistuttaa. Enhän kotonakaan juuri kiroile, mutta että tein sen koulussa ja vielä pikkuoppilaani kuullen!
  
Pyydän lapselta anteeksi ajattelemattomuuttani ja tämän jätettyä koepaperinsa syöksyn rehtorin luokse kertomaan, etten ansaitse olla enää opettajana, kerran tuollaisia sanoja jo suusta karkaa.
  
Rehtori lohduttelee, että ihmisiähän ne opettajatkin loppujen lopuksi ovat, mutta en voi millään antaa moista itselleni anteeksi ja vaikka tytön äidille tapahtumasta kerronkin eikä tämä nosta siitä äläkkää, niin silti ymmärrän, etten nyt ilmeisestikään enää jaksa pysytellä oikeilla raiteilla. Jotain on raskaasti vialla, peruuttamattomasti särkynyt sisäisessä maailmassani!
  
Yöllä pääni valtaa taas raskas paine ja tuttu savu täyttää otsan. Verenpaine huitelee pilvissä ja lääkärin puoleen on käännyttävä. Ei minusta varmaankaan enää ainakaan tähän työhön ole, enhän jaksa tehdäkään enää muuta kuin katsoa sivusta lasten puuhia, keskittymiskyky laukkaa kaikkialla muualla ja ahdistus lennättää käytävälle. Uskottava se lopulta on. Mutta mistä leipä lentäisi suuhun? Se jännittää. Minulla on aina ollut edes jonkinlaista omaa ansiotuloa, joten toisen armoillekaan en kuvittele voivani jäädä, kai minun olisi sitten vain lähdettävä pois… jonnekin.
  
Lääkärikin on nähnyt, ettei minusta ole enää työelämään, joten hän jatkaa sairaslomaa vuoden loppuun. Sen jälkeen hän kirjoittaa lähetteen vuoden kestävään keskusteluterapiaan ja sen kuluttua suosittelun eläkkeelle.
  
Seuraavan vuoden loppuun mennessä tulee tieto, että ehdotus on mennyt läpi ja jäisin uuden vuoden alusta työkyvyttömyyseläkkeelle, toistaiseksi…
  
Vähitellen henkinen ja fyysinen lepo rupeavat kantamaan hedelmää, vaikka väsymys väliin vielä kaataakin petiin, mutta askel askeleelta pääsen näkemään auringonkin silloin tällöin. 

8.5.2010

* Havahtuminen (jatkuu 2)

Rehtorin huoneesta lähti se joku ja Tuula huolehti minut sinne sohvalle.

- Tuula, hae äkkiä Anita! rehtori hätääntyi.
  
Suljin silmäni, päässä kieppui ja olin irtaantumaisillani pyörteen mukana kattoon. Rehtori tarttui puhelimen luuriin: - Nyt kyllä soitan ambulanssin!

- Älä, säikähdin.

  Minne se Tyrri joutuu, entä Tapani?

 - Soita Tapsalle, jospa taas kolmen päivän päästä olen kunnossa.
  
En halunnut sairaalaan enkä paareille. Ambulanssi herättäisi oppilaissa liian suurta huomiota ja repeilevät oletukset leviäisivät.
   
Anita tuli ja sanoi heti, että sairaalaan.

  Ei. Ei ambulanssia! Tapsa hakee. Jos nyt joudun sairaalaan, jään sinne enkä näe kotia enää milloinkaan…

Mikä Tapsan numero? Olin unohtanut sen. Aivoissa ei liikkunut yhtään mitään. Makasin vain silmät ummessa. Lopulta numero löytyi luettelosta, mieheni työpaikan sentään muistin.
   
Rehtori haki täpötäyden laukun luokasta, kun sitä hätäilin. Sitten Tapsa saapui vaikean ja vaivautuneen näköisenä. Hän tarttui minua toisesta ja Anita toisesta käsipuolesta. Yhdessä he taluttivat minut autoon. Oi, miten minua hävetti!
   
Kotona heittäydyin vuoteelle ja heräsin hetkeksi joskus iltapäivällä, kun Tapsa toi Tapanin kotiin. Poika oli järkyttynyt. Koulussa hän oli tiukannut, mihin äiti oli laitettu, koska sehän oli tullut hänen mukanaan aamulla. Mitä sille oli tehty?
   
En edes hymähtänyt ja nukahdin heti uudelleen. Käväistessäni taas houremaailman tällä puolen kuulin Tapsan valmistavan päivällistä ja kertovan samalla Pilville, mitä oli tapahtunut. En halunnut syödä, enhän tosin päässyt ylöskään. Tahdoin vain nukkua. Salaa toivoin, ettei tarvitsisi herätäkään…
   
Aamulla sama jähmeys päässä enkä edes yrittänyt pystyyn ja niin koko päivä kului unen tuoman unohduksen helmassa.
   
Kolmantena päivänä Tapsa vei minut lääkäriin, koska se kuului asiaan. Kotikäyntejä ei lääkäri tekisi, olipa potilas kuinka sairas tahansa. Mikäli ei pysy pystyssä, niin ryömiköön paikalle.
  
Kun taaskaan mitään ”oikeata” syytä ei löytynyt, työterveyslääkäri ilmoitti korvatulehduksesta, antoi kuurin ja kirjoitti sairaslomaa viikon loppuun.
  
Olo ei kummennut ja käännyin epätoivoissani yksityislääkärin puoleen.

  Pakkohan tähän jokin syy oli löytyä! Elämä ei jatku näin, sen on pakko sammua, muuta mahdollisuutta ei enää ole!

Lääkäri komensi pään ja kaularangan kuvauksiin ynnä lukuisiin verikokeisiin. Kalliiksihan se tuli, mutta arvelin voivani maksaa sen vain siitä helpotuksesta, että saisin tietää, mikä minua riivasi.
  
Riivaajaa ei kuitenkaan ollut näkyvissä. Ei löytynyt kerrassaan mitään vikaa. Koska alapaine huilasi toisella sadalla ja aiheutti huimausta, lääkäri määräsi vihdoinkin siihen lääkityksen ja jatkoi sairaslomaa.
   
Loppujen lopuksi sairastin kolme kuukautta ennen kuin olo oli sen verran kohentunut, että voin palata töihin. Ihana rehtori vielä suostui vähentämään tuntejakin paluun takaamiseksi. Ja se auttoi. Mitä nyt välillä iskivät nämä päätiukastityynyssä-päivät, mutta ne helpottivat sen kolmen päivän jälkeen siinä määrin, että entinen elämä pääsi jatkumaan suhteellisen normaalina. Siis yhtä toivottomana ja näköalattomana kuin ennenkin...

Mieleni ajelehtii näissä muistoissa ja ohjaajan hajanaisia lauseita kantautuu silloin tällöin ajatusteni lomaan…

  Luonne saadaan perimän mukana, persoona taas kehittyy syntymän jälkeen.

Kurssinvetäjä vertaa luonnetta maljakkoon ja persoonaa siihen, mitä maljakkoon laitetaan. Luonnetta, kuten maljakon muotoakaan ei voi muuttaa, mutta persoonaan voidaan vaikuttaa kasvatuksella…

  Psykoterapia on ahdistuksen alkusyyn esiin kaivamista ja potilaan ohjaamista kestämään totuus…  Esim. jo Hippokrates käytti unta hyväkseen sairauden määrittämisessä. Hän määräsi hikoilu-, oksetus- ja ulostuslääkettä, jos potilas näki vääristyneitä unia, joissa asiat olivat sekaisin, nurinpäin… Uni toimii tavallaan iskunvaimentajanakin eli se terapoi ennalta, parantaa. Sillä on myös tiedon hyöty. Esim. Edison näki keksintönsä usein unessa, samaa tietä tuli ilmi bensiinin ja atomin kaava,  Schubert kuuli musiikkia nukkuessaan ja merkitsi aamulla nuotit paperille. Wagner teki unensa pohjalta neljä sinfoniaa…

Kurssittaja tähdentää vielä, että unessa on aina kullekin yksilöity avain, joka auttaa käsittämään näetyn merkityksiä, yleistunnelma on tärkeä ja erittäin herkän ihmisen uneen voi tulla jonkun toisenkin uni… Unen selityksessä on otettava huomioon, onko kysymyksessä mahdollisesti päivän tapahtumien jäänteitä vai vaikuttavatko siihen psykologiset tekijät, esim. onko parisuhde kunnossa…
   
Sitten hän rupeaa selostamaan laajalti unessa nähtyjen esineiden, eläinten ja ihmisten arkkityyppejä ja pakotan itseni keskittymään ja tekemään muistiinpanoja.
   
Arkkityypit tuntuvat heprealta ja aloitan varmuuden vuoksi unieni muistiin kirjoittamisen ja niiden merkitysten säännöllisen pohtimisen.